Avaa päävalikko

Muutokset

12 merkkiä poistettu ,  5 vuotta sitten
toistuvien viitteiden nametus
Myös Slovenia pani joukkonsa valmiustilaan, ja Kroatian ja Slovenian sisäministerit ja puolustusministerit neuvottelivat keskenään yhteistyöstä kolmen päivän sisällä kaksi kertaa. Krajinan serbit olivat luovuttaneet kroaateille satoja aseita, mutta kroaatit uskoivat tämän olevan hämäystoimi, jolla oikeutettaisiin nimenomaan kroaattipoliisin riisuminen aseista. Kroaattipoliisi oli suurimmassa hälytysvalmiudessa mahdollista liittoarmeijan väliintuloa vastaan. Liittoarmeijan johtaja [[Veljko Kadijević]] kiisti ajatuksen väliintulosta Sloveniassa ja Kroatiassa, mutta sanoi ettei liittoarmeija salli rinnakkaisarmeijoita.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://query.nytimes.com/gst/fullpage.html?res=9D0CEEDA1E30F932A15752C0A967958260| Nimeke = Croatian Police Forces Move To Counter Yugoslav Army| Tekijä = The New York Times| Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu =The New York Times | Ajankohta =January 21, 1991 | Julkaisupaikka = | Julkaisija =AP | Viitattu = | Kieli = englanti}}</ref>
 
Serbikapina laajeni Kroatiassa keväällä 1991. Helmikuusta maaliskuuhun uusia serbimielenosoituksia järjestettiin eri puolella Kroatiaa. Huhtikuussa [[Kijevo (Kroatia|Kijevon]] kylä saarrettiin [[barrikadi|barrikadein]], 20 liittoarmeijan panssaria ajoi [[Vrpolje]]en, [[Osijek]]in kaduilla oli panssareita ja [[Dalj]]in poliisiasemalle hyökkäsivät terroristit. Serbit miehittivät [[Korenica]]a ympäröivän alueen. Huhtikuun alusta lähtien serbialaisia vapaaehtoisia [[tshetnikit|tshetnikkejä]] alkoi saapua Kroatiaan yhä enemmän. Tshetnikkien päälliköt [[Vojislav Šešelj]] ja [[Željko Ražnatović|Željko ”Arkan” Ražnatović]] alkoivat toimia Kroatian itäosien öljyalueella Slavoniassa huhtikuun alkuun mennessä<ref name="lautela93">Lautela 1992, s 93</ref>.
 
== Sodan vaiheet ==
=== Sodan alku ===
 
Kroatian sota alkoi voimistuvien aseellisten yhteenottojen sarjana jo vuonna 1990. Sodan moottorina toimi [[tshetnikit|serbitshetnikkien]] lisääntynyt aktiivisuus, jota [[Jugoslavian liittoarmeija|liittoarmeija]] JNA tuki alusta pitäen. Huhtikuussa 1991 liittoarmeija koulutti ja aseisti serbejä avoimesti. Vuonna 1990 yhteenottoja sattui mm [[Pakrac]]issa, [[Plitvice]]ssä ja [[Borovo Selo]]ssa.<ref>Vihervuori 1999, s 189</ref><ref>Lautela 1992, s 213, s 93</ref><ref name="SCR">{{Verkkoviite | Osoite=http://www.scarlet.nl/~redbad/balkan/cause.html | Nimeke = Causes and Dynamic of the War in Croatia | Tekijä =Mladen Klemencic | Tiedostomuoto = HTML| Selite =2.1.4. The first armed conflicts | Julkaisu =ACTA GEOGRAPHICA CROATICA, Volume 28, 1-245 |Ajankohta =1993 | Julkaisupaikka =Zagreb | Julkaisija = | Viitattu = | Kieli ={{en}} }}</ref> [[Pakracin välikohtaus|Pakracissa taisteltiin]] poliisiaseman valvonnasta, ensi kertaa serbit kapinoivat Slavoniassa<ref>Lautela 1992, s 213</ref>. Kroaatit ajoivat poliisiaseman vallanneet serbit pois, minkä jälkeen liittoarmeija puuttui peliin serbejä tukien jääden "turvaamaan rauhaa", kuten oli jäänyt jo aiemmin Kninin alueella<ref>Lautela 1992, s 93<name="lautela93"/ref>. [[Plitvicen välikohtaus|Plitvicen välikohtauksessa]] pääsiäisenä serbit valtasivat kansallispuiston, joka johti suureen kroaattipoliisin vastaiskuun ja yhden kroaattipoliisin kuolemaan. Armeija jäi nytkuin paikalle<ref>Lautela 1992, s 93<name="lautela93"/ref>. Huhtikuun alussa Vojislav Seseljin cetnikkejä liikkui Itä-Slavoniassa<ref>Lautela 1992, s 92</ref>.
 
Vasta 2. toukokuuta 1991 sattunut [[Borovo Selon välikohtaus]] oli vakava, siinä kuoli 12 kroaattipoliisia väijytykseen<ref>Lautela 1992, s 93<name="lautela93"/ref> ja yli 20 haavoittui. Ensi kertaa sissejä oli tullut Serbiasta tappamaan<ref>Vihervuori 1999, s 189</ref>. Samana päivänä Dalmatiassa kroaattimielenosoittajat murtautuivat serbien liikehuoneistoihin pahoinpitelemään, ryöstelemään ja särkemään paikkoja ilman kroaattipoliisin puuttumista tapahtumiin. Tapahtuma tietysti huomattiin Serbian televisiossa, ja lisäsi kansojen välistä jännitettä. Serbit tekivät pommi-iskuja muun muassa Dalmatiassa<ref>Korpiaho 1993, s. 45</ref>. Tästä huolimatta Osijekin pormestari, tohtori [[Zlatko Kramaric]] yritti monena yönä serbien tiesuluilla vakuuttaa aseistautuneille serbeille, ettei mikään vaara uhkaa heitä kroaattien taholta<ref>Korpiaho 1993, s 42</ref>.
 
Borovo Selon jälkeen taistelut veriset yhteenotot alkoivat levitä, ja monet niistä vaikuttivat suunnittelemattomilta ja epäyhtenäisiltä. [[Kroatian serbit]] pyrkivät kuitenkin laajentamaan vaikutusvaltaansa Kroatian serbialueilla. Krajina aäänesti Serbiaan liittymisestä toukokuussa 1991<ref>Lautela 1992, s 213</ref>. Kroatiassa monet kovan linjan kannattajat halusivat tehdä vastahyökkäyksen [[Jugoslavian kansanarmeija|Jugoslavian liittoarmeijan]] kimppuun, mutta Kroatian presidentti [[Franjo Tuđman]] uskoi lännen tunnustavan Kroatian itsenäisyyden ja painostavan lopulta Jugoslaviaa lopettamaan toimet Kroatiaa vastaan.<ref name="bjelajac16">Bjelajac, Žunec, s. 16–18.</ref>
Serbia hyväksyi
1. heinäkuuta kroaatti Stipe Mesicin yllättäen liittopersidentiksi<ref>Iltalehti 1. heinäkuuta 1991, s 3</ref>, mutta luultavasti tämä oli vain taktiikkaa, koska kaikki tiesivät, että
liittohallitus oli menettänyt valtansa<ref name="hs9-7-1991B2">Helsingin sanomat 9.7.1991, s B2</ref>. Näihin aikoihin serbit ja kroaatit<ref name="hs87-7-1991a21">Helsingin sanomat 8.7.1991, s A21</ref> ajoivat toisaan pakoon alueiltaan Kroatiassa. Kroatian serbit eivät muutamaan kuukauteen olleet uskaltaneet mennä työpaikoilleen<ref>Helsingin sanomat 8.name="hs87-7.1991, s A21<-1991a21"/ref> ja kohtasivat kroaattipoliisin taholta mm ikkunoiden rikkomisia, tappouhkauksia, jopa sokeitten kimppuun käymistä jne<ref>Helsingin sanomat 8.name="hs87-7.1991, s A21<-1991a21"/ref>.
Erään haastattelun mukaan tavallisest Kroatian aseistautuneet serbit halusivat lähinnä pysyä Jugoslaviassa ja taistellaä Kroatiaa vastaan, ei Suur-Serbian puolesta. Milosevic sanoi 6. kesäkuuta, että itsenäistyvän Kroatian on luovutettava pois serbialueensa<ref>Ilta-sanomat 8.7.1991, s A14</ref>. Kroatia ei suostunut tähän. Molempien valtioiden johto sanoikin sodan olevan alkamassa. Kaiken lisäksi kiihkokansallinen oppositio painosti serbijohtaja Slobodan Milosevicia jyrkempiin otteisiin<ref>Helsingin sanomat 9.name="hs9-7.1991, s B2<-1991B2"/ref>, koska sota oli alkamassa SPO:n edustajan mukaan 2 kk sisään<ref>Helsingin sanomat 9.name="hs9-7.1991, s B2<-1991B2"/ref>. Mutta demokraattisen opposition edustajan [[Vojislav Kostunica]]n mielestä Milosevicin politiikkana oli tehdä muista Balkanin kansoista serbien vihollisia<ref>Helsingin sanomat 9.name="hs9-7.1991, s B2<-1991B2"/ref>, eikä Kostunicacaan uskonut liittohallituksen johtavan maata<ref>Helsingin sanomat 9.name="hs9-7.1991, s B2<-1991B2"/ref>.
 
Monet Jugoslaviassa vaativat Jugoslavian eri osatasavaltoihin uusia vaaleja ja kansanäänestyksiä kriisin poliittiseksi ratkaisuksi<ref>Helsingin sanomat 9.name="hs9-7.1991, s B2<-1991B2"/ref>.
Serbia ja liittoarmeija olivat ratkaisuasemassa, mutta näiden toimista liikkui vain arvailuja.
 
Uudessa liikekannallepanossa kutsuttiin lähinnä serbireserviläisiä. Milosevic kehotti varautumaan sotaan 6. heinäkuuta.<ref>Helsingin sanomat 8.7.1991, s B2</ref>. Boroslav Jovicin mukaan serbien täytyi auttaa Kroatian serbejä, jotka halusivat kuulua Jugoslaviaan, jos Kroatia ei hyväksy tätä<ref>Helsingin sanomat 9.name="hs9-7.1991, s B2<-1991B2"/ref>.
 
Myös Ey koetti ensimmäistä kertaa historiansa aikana rajallisia voimiaan kriisin ratkaisuksi, ja Ey-troikka kokoontui mm. 1. heinäkuuta<ref>Iltalehti 1. heinäkuuta 1991, s 3</ref>.
 
Ey:n neuvottelema [[Brionin sopimus]] [[7. heinäkuuta]]<ref>Helsingin sanomat 9.7.1991, s A3, B2</ref> olisi peruuttanut Kroatian ja Slovenian itsenäisyyden. Kukaan ei uskonut sopimuksen estävän alkavaa sotaa<ref>Helsingin sanomat 9.name="hs9-7.1991, s B2<-1991B2"/ref>.
 
=== Taisteluiden kiihtyminen ===
Vaikka Jugoslavian liittoarmeija ei osallistunut muualla Kroatiassa vielä taisteluihin, se oli aktiivinen [[Dalmatia]]ssa [[Knin]]in alueella. Kun [[Neuvostoliiton vallankaappausyritys]] romahti, se hajotti Neuvostoliiton lopettaen kommunismin siellä ja näin loi paineet Jugoslavian hajottamiselle, ja esti sosialistisen Jugoslavian jatkamisen esim armeijan vallankaappauksen avulla<ref>Vihervuori 1999, s 190</ref>.
 
Kroatian presidentti Franjo Tudjman ei pitkään aikaan julistautunut Kroatian olevan sodassa Jugoslavian serbijohtoisen liittoarmeijan kanssa, koska luuli kansainvälisen yhteisön auttavan Kroatian saamaan poliittisen ratkaisun<ref name="vihervuori191">Vihervuori 1999, s 191</ref> tunnustamalla Kroatian. Tudjman ei ollut luonut tehokasta puolustusta kuten Slovenian johto oli tehnyt. Niinpä kroaateilla oli riittämätön määrä yleensä vain kevyitä käsiaseita<ref>Lautela 1992, s 98</ref>. Näin hän horjui pitkään sekä sotaa että rauhaa edistäviä toimia tehden, ja sai kiihkeät kansalismieliset "haukat" tekemään pari murhayritystä.
Toisaalta samaan aikaan suureksi osaaksi kroaateista koostunut Jugoslavian liittohallitus sotki poliittisia asetelmia pyrkien vaikeuttamaan Kroatian asemaa, vaikka liittohallituksella
ei käytännön merkitystä ollutkaan<ref>Vihervuori 1999, s 192</ref>.
Kroatian television ja radion johtoon vaihtui jossain vaiheessa nationalistinen kroatti aiemman serbin tilalle<ref>Lautela 1992, s 84, s. 85</ref>. Myös sanomalehti vjesnik oli HDZ:llä<ref>Lautela 1992, s 85</ref>.
 
Liittoarmeija lähetettiin nimellisesti paikalle turvaamaan rauhaa, mutta se valtasi 26. elokuuta [[SAO Krajina]]n serbisissien avustuksella merkittävän [[Kijevo (Kroatia)|Kijevon]] kylän<ref>Vihervuori 1999, s 191<name="vihervuori191"/ref>.
 
 
== Sota virallisestikin ==
 
Ey ei näyttänyt saavan lordi Carringtonin johdolla 7. syyskuuta alkaen rauhaa aikaan<ref name="vihervuori195">Vihervuori 1999, s 195</ref> ja liittoarmeija oli
edennyt vaarallisen syvälle Kroatiaan. Rannikolla ja Okucanin alueella oli tärkeitä tieyhteyksiä poikki.
Niinpä Tuđman päätti 13. syyskuuta 1991 kroaattien valvomilla alueille olevien [[parakkien taistelu|liittoarmeijan parakkien saartamisesta ja valtaamisesta]]<ref>Vihervuori, s 195</ref>.
Kroaatit pyrkivät saamaan kasarmeista aseita itselleen<ref>Lautela 1992, s 214</ref><ref name="bjelajac16"/>. Enimmät taistelut kasarmiee lähellä käytiin muutamassa päivässä,
ja loppujen kasarmien antautumisesta käytiin pitkiä neuvotteluja<ref>Vihervuori 1999, s 197</ref>. [[Gospicin taistelut|Gospicissa käytiin kovia taisteluja]]<ref>Vihervuori 1999, s 195<name="vihervuori195"/ref>, jotka päättyivät lokakuussa serbisiviilien joukkomurhaan.
 
[[Kuva:JNA offensive plan 1991.jpg|thumb|230px|Jugoslavian liittoarmeijan operaatiosuunnitelma vuodelta 1991]]
 
Liittoarmeijan edustaja Andrija Raseta ilmaisi huolensa kasarmeihin jääneiden sotilaiden puolesta, ja niinpä liittoarmeija voimisti sotaansa Kroatiaa vastaan.
Liittoarmeijan lentokoneet alkoivat pommittaa Kroatian kaupunkeja, mm Zagrebia 15. syyskuuta<ref>Vihervuori 1999, s 195, 198</ref>. Zagrebisa oli serbien sala-ampujia<ref>Vihervuori 1999, s 198</ref>. Tudjman vaihtoi puolustusministeriksi kovan linjan Gojko Susakin<ref>Vihervuori 1999, s 199</ref>. 17. syyskuuta jolloin käynnissä oli Igalon neuvottelut yö oli pahin Zagrebissa<ref>Vihervuori 1999, s 200</ref>, mm. liittoarmeija ampui kasarmista kohti Zagrebin keskustaa<ref name="vihervuori201">Vihervuori 1999, s 201</ref>. Igalon tulitauko vain kiihdytti taisteluja<ref>Vihervuori 1999, s 201<name="vihervuori201"/ref>.
 
Kroatia ilmoitti 21. syyskuuta 1991, jotta Jugoslavian liittohallitus ei
edusta sitä, mutta liittohallituksen kroaatit eivät suostuneet eroamaan<ref>Vihervuori 1999, s 201<name="vihervuori201"/ref>. Saman päivän iltana Jugoslavian puolustusministeri uhosi televisiossa totaalista sotaa, mutta ilmoitti tulitauozta jo seuraavana päivänä<ref>Vihervuori 1999, s 202</ref>.
Ensi kertaa Serbian johto ja liittoarmeija olivat mukana tulitauossa, mutta serbisissit eivät<ref>Vihervuori 1999, s 201<name="vihervuori201"/ref>.
 
Hyökkäysten tavoitteena oli todennäköisesti halkaista Kroatia kahtia, pakottaa maan johto antautumaan ja muodostaa näin uudestaan Jugoslavian liittovaltio.<ref>Bjelajac, Žunec, s. 20.</ref> Liittoarmeijan hyökkäykset Itä-[[Slavonia]]ssa alkoivat 20. syyskuuta, ja pian sen jälkeen myös Länsi-Slavoniassa. Serbijoukot hyökkäsivät myös [[Zadar]]in 16. syyskuuta ja [[Dubrovnikin piiritys|piirittivät Dubrovnikin]] 1. lokakuuta. Kroaatit olivat lähinnä puolustuskannalla, mutta saivat myös voittoja muun muassa Länsi-Slavoniassa.<ref>Bjelajac, Žunec, s. 22.</ref>
Syyskuusta alkaen solmittiin monia liittoarmeijan ja Serbiankin allekirjoittamia tulitaukoja EY:n välittämissä neuvotteluissa, mutta serbisissit eivät noita sopimuksia allekirjoittaneet. [[Peter Carrington]]in saapuessa ensi kertaa Jugoslaviaan hänelle oli epäselvää, että Jugoslaviassa on eri kansoja. Carringtonin rauhansuunnitelma valtioliittomaisesta Jugoslaviasta ei käynyt serbeille. Kroaatitkaan eivät siitä pitäneet, mutta sentään taipuivat suunnitelman taakse. EY pidättyi tunnustamasta Kroatiaa joulukuuhun 1991 asti. Tuđman ja kroaatit luottivat monestikin turhaan serbien pitävän tulitaukonsa. Serbit rikkoivat tulitaukoja mitä ilmeisimmin tarkoituksella, ja [[Slobodan Milošević]] koetti EY:n neuvotteluissa pelata aikaa, jotta serbisissit saattaisivat vallata mahdollisimman suuren alueen Kroatiasta ennen maan itsenäistymistä.{{lähde}}
 
Syyskuun lopuille tultaessa liittoarmeijan serbireserviläistenkin keskuuteen oli levinnyt karkaamisvimma<ref name="vihervuori204">Vihervuori 1999, s 204</ref>, vaikka kesällä sotainto oli ollut korkealla<ref>Vihervuori 1999, s 204<name="vihervuori204"/ref>. Erään cetnikin mukaan 26. syyskuuta sota oli jatkoa ustashaa vastaan käydylle sodalle, jossa moni asia oli jäänyt selvittämättä, mutta toisaalta hastateltu Draskovicin ryhmään kuulunut cetnikkikin oli epävarma sodan lopputuloksesta<ref name="vihervuori205">Vihervuori 1999, s 205</ref>. Politika-lehdessä oli YK:n asesaarron julistamisen päivänä 26. syyskuuta
artikkeli liittoarmeijan huonosta menestyksestä, joka johtui kirjoittajan mukaan kroaattien suuremmasta määrästä ja paremmasta koulutuksesta, sekä oman armeijan koulutatmattomista alokkaista ja upseerien tarrautumisesta kiinni Jugoslavian kansanarmeija-ajatteluun<ref>Vihervuori 1999, s 205<name="vihervuori205"/ref>.
 
Serbia kaappasi vallan Jugoslavian presidenttineuvostossa 1. lokakuuta sillä verukkeella,
että sen puheenjohtaja ollut kutsunut neuvostoa koolle, vaikka syynä
tähän oli käynnissä oleva sota<ref name="vihervuori206">Vihervuori 1999,s 206</ref>. Näin serbit nostivat oman miehensä varapresidentti Branko Kosticin kroaatti Stipe Mesicin tilalle<ref>Vihervuori 1999,s 206<name="vihervuori206"/ref>.
 
Tudjman määräsi yleisen armeijan liikekannallepanon 6. lokakuuta<ref name="vihervuori207">Vihervuori 1999, s 207</ref>. Seuraavana päivänä lentokoneet hyökkäsivät pommein Kroatian presidentinpalatsiin, mutta Tudjman säilyi hengissä ja vammoitta<ref>Vihervuori 1999, s 207<name="vihervuori207"/ref>. Samaan aikaan oli alkanut armeijan suurhyökkäys Kroatiaa vastaan.
 
Lokakuun puolessa välissä Kroatialla oli jo noin 35 prikaatista koostunut armeija, jota johti ministeri [[Gojko Šušak]]in kutsuma kenraali [[Anton Tus]]<ref>Vihervuori 1999,s 207<name="vihervuori207"/ref>. Kroaatit puhdistivat [[Gospić]]in lähiseutua etnisesti lokakuun puolenvälin jälkeen 1991 surmaamalla merkittäviä serbejä komentaja [[Mirko Norac]]in johdolla<ref>Draculic 2005, s. 37-39</ref>. Zagrebissa oli serbien sala-ampujia, ja liittoarmeija pommitti kaupunkia ajoittain.
 
[[Image:Vukovar turm.jpg|thumb|250px|Sodassa vesitornit joutuvat usein kohteeksi kun vihollisen [[infrastruktuuri]]a tuhotaan. [[Vukovar]]in vesitorni joka tuhoutui Kroatian sodassa 1991.]]
[[Kuva:UNPROFOR Areas.PNG|thumb|right|200px|Yk:n suojelualueet UNPA:t Kroatiassa vuonna 1992.]]
 
Serbirintama vakiintui jo marraskuussa 1991<ref name="vihervuori224">Vihervuori 1999, s 224</ref>. Vallattuaan suurimman osan serbialueista serbit taipuivat tulitaukoon tammikuun alussa 1992. Serbit eivät enää niin usein kyenneet tukeutumaan paikalliseen serbiväestöön hyökkäyksissään<ref>Vihervuori 1999, s 224<name="vihervuori224"/ref>.
Osasyy serbien rauhantahtoon oli, että serbien puolisotilaallisia joukkoja tarvittiin [[Bosnia ja Hertsegovina]]ssa, jossa [[Bosnian sota|sota]] oli alkamassa. Toisaalta Kroatian armeija oli voimistumassa, oli saanut jo kentällä joitain voittoja ja saattoi uhata serbiarmeijaa. Tällöin serbit pystyivät käyttämään hyväkseen YK:ta valtaustensa varmistamiseen. Lisäksi liittoarmeijassa taisteli kolme ryhmää keskenään vallasta<ref>Vihervuori 1999, s 224<name="vihervuori224"/ref>.
 
Tulitauon allekirjoittivat 2. tammikuuta Kroatian puolustusministeri [[Gojko Šušak]] ja serbiarmeijan komentaja [[Andrija Rašeta]]. Sopimus astui voimaan seuraavana päivänä, ja seuraavassa kuussa [[Yhdistyneet kansakunnat|YK:n]] [[UNPROFOR]]-joukot saapuivat pitämään rauhaa Kroatian serbialueille.<ref>Nation, s. 124.</ref>
5 408

muokkausta