Ero sivun ”Bysantin ja osmanien sodat” versioiden välillä

[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p Botti poisti 17 Wikidatan sivulle d:q630259 siirrettyä kielilinkkiä
kielenhuoltoa, mutta yhä vaatii syvempää korjailua
Rivi 23:
| muut_taistelut =
}}
in'''Bysantin ja osmanien väliset sodat''' olivat [[Bysantin valtakunta|Bysantin valtakunnan]] ja turkkilaisten [[Osmanit|osmanien]] vuosina [[1265]]–[[1453]] käymiä sotia. Bysantin valtakunta päättyi [[Konstantinopolin valtaus|Konstantinopolin valtaukseen]] vuonna 1453.
'''Bysant
in ja osmanien väliset sodat''' olivat [[Bysantin valtakunta|Bysantin valtakunnan]] ja turkkilaisten [[Osmanit|osmanien]] vuosina [[1265]]–[[1453]] käymiä sotia. Bysantin valtakunta päättyi [[Konstantinopolin valtaus|Konstantinopolin valtaukseen]] vuonna 1453.
 
== Sotien alkuperä ==
[[Ristiretket|Ristiretkeläiset]] olivat vallanneet [[Konstantinopoli]]n 1204, minkä jälkeen Bysantin valtakunta oli hajaannuksen vallassa. Bysantti valtasi uudelleen Konstantinopolin vuonna 1261. [[Rumin sulttaanikunta]] alkoi menettää vaikutusvaltaansa Vähässä-Aasiassa<ref>Parker, s. 70–71</ref>. Bysantti valtasi [[Nikea]]n vuonna 1261. [[Osman I]] tunsi asemansa vahvaksi ja julistautui [[sulttaani]]ksi, minkä jälkeen hänen valtakuntansa tunnetaan [[Osmanien valtakunta]]na vuodesta 1299. [[Bysantin–arabien sodat|Bysantin–arabien sotien]] seurauksenajälkeen turkkilaiset olivat asettuneet [[Anatolia]]an<ref>Madden, s. 164–165</ref>.
 
== Osmanien nousu 1265-13281265–1328 ==
Sen jälkeen, kun [[Mikael VIII Palaiologos]] valloitti [[Konstantinopoli]]n takaisin [[Latinalainen keisarikunta|Latinalaiselta keisari­kunnalta]] vuonna 1261, monet muut valta­kunnat uhkasivat laajentaa alueitaan kohti Konstantino­polia.<ref>Mango, s. 255–257</ref> Suurin uhka tuli pohjoisesta, sillä [[Serbia]]n kuningas [[Stephen Uros]] pyrki laajentamaan valta­kuntaansa.<ref>Madden, s. 162</ref><ref>Grant, s. 93</ref><ref>Shepherd, William R. "Bysantin valtakunta 1265." Perry-Castañeda Library. 1926. University of Texas Libraries. 15.6.2007. Katso [http://www.lib.utexas.edu/maps/historical/shepherd/byzantine_empire_1265_1355_shepherd.jpg]</ref> Tilanteen korjaamiseksi Bysantin keisarin asettama uusi patriarkka poisti pannan.
 
Koska Bysantti jatkoi valloitusta Latinalaisen keisarikunnan alueella, turkkilaisten Osman I aloitti taistelut valloittamalla osan Bysantin Anatoliaa sekä [[Sogut]]in ja [[Eskisehir]]in 1265 ja 1289.<ref name="Parker 70">Parker, s. 70</ref> Mikael Palaiologos ei kyennyt torjumaan näitä varhaisia takaiskuja, mikä johtui hänen tarpeesta siirtää joukkoja länteen.
 
Vuonna 1282 Mikael Palaiologos kuoli, ja hänen poikansa [[Andronikos II Palaiologos]] otti vallan. Vanhan Bysantin keisarin kuolema oli helpotus koko yhteiskunnalle, sillä hänen tekemänsä myönnytykset [[Katolinen kirkko|Rooman kirkolle]], raskas verotus ja sotilasmenojen suuri määrä olivat suuri taakka väestölle. Koska ottomaanit alkoivat valloittaa valtakunnan alueita, heitä pidettiin anatolialaisten vapauttajina ja monet kääntyivät pian islamiin heikentäen Bysantin ortodoksista valtaa<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Jerry H. Bentley, Herbert F. Ziegler | Nimeke =Traditions & encounters:
a global perspective on the past | Vuosi =2006| Sivu = | Julkaisija =McGraw-Hill | Tunniste =ISBN 0072957549 | Viitattu = 20.11.2010 | Kieli ={{en}}}}</ref>.
 
Andronikous alkoi halventaa Bysantin ''[[hyperpyro]]n'', minkä seurauksenatakia Bysantti joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Verotulot pienenivät, ja hän asetti ritariluokan, ''[[Pronoia]]n''. Hän torjui liiton ortodoksisen ja katolisen kirkon välillä, mikä lisäsi entisestään latinalaisten ja bysanttilaisten välisiä vihollisuuksia<ref>Mango, s. 260–261 </ref>.
 
Andronikos II piti erittäin tärkeänä Bysantin vallan säilyttämistä Anatoliassa, ja hän määräsi sinne rakennettavaksi linnoituksia ja armeijan harjoittelemaan tiiviisti.<ref name="Mango 260">Mango, s. 260</ref>. Bysantin keisari määräsi, että hänen tuomioistuimensa pitäisi siirtää Anatoliaan valvomaan toimintaa siellä, ja hän neuvoi kenraali [[Aleksios Filanthropenos]]ia työntämään takaisin turkkilaiset takaisin. Varhaiset saavutukset olivat hyödyttömiä, kun Aleksios järjesti vallankaappauksen. Tämän ansiosta ottomaanit piirittivät Nikean vuonna 1301. Lisäksi Andronikoksen poika MichaelMikael IX kärsi tappion, ja Bysantti joutui taistelemaan [[Manisa|Magnesiassa]] ja [[Bapheus]]issa vuonna 1302.<ref name="Mango 260" />
 
Tästä huolimatta Andronikos yritti vielä kerran tehdä ratkaisevan iskun turkkilaisia vastaan, tällä kertaa vuokraamalla [[katalonia]]laisia palkkasotureita. Keisarin poikapojan MichaelMikael IX:n ja [[Roger de Flor]]in johdolla 6500 miehen vahvuinen katalaani­palkka­soturi­joukko taisteli kevään ja kesän 1303 karkottaen takaisin turkkilaisia. Palkkasotureiden "kalliit" palvelut ajoivat turkkilaiset takaisin [[Alaşehirista|Philadelphia]]sta [[Kyzikos|Kyzikokseen]] ja näin toivat suurta tuhoa Anatolian alueelle. Johtaja (Roger de Flor) murhattiin. Kostoksi Katalonian palkkasoturit alkoivat tehdä ryöstöjä Anatolian maaseudulla. Kun he lähtivät vuonna 1307 hyökätäkseen Bysantin [[Traakia]]an, paikalliset olivat tyytyväisiä ottomaaneihin, jotka alkoivat jälleen saartaa keskeisiä linnoituksia Vähässä-Aasiassa<ref name="Mango 260" />.
 
Näiden tappioiden jälkeen Andronikos ei pystynyt lähettämään tarpeeksi sotilaita. Vuonna 1320 Andronikos II:n pojanpoika [[Andronikos III Palaiologos]] oli perinnötön Andronikos II:n pojan kuoleman jälkeen <ref>Mango, s. 262 </ref>. Vuonna 1321 Andronikos III kosti marssimalla kohti Konstantinopolia ja valloitti Traakian. Kuitenkin Andronikos III jatkoi painostusta saadakseen perinnön. Tämä johti mittakaavaltaan pieneen Balkanin sotaan vuonna 1322. Ottomaanien onnistui ottaa [[Bursa]] haltuunsa vuonna 1326.<ref name="Parker 70" />
 
== Bysantin laskun kausi 1328-13411328–1341 ==
[[Kuva: OttomanHorseArcher.jpg | thumb | right | Ottomaanien sulttaanikunnassa toimi valtava määrä ammattitaitoisia joukkoja ja varusmiehiä.]]
 
Bysantin valtakunta oli jatkoa antiikin [[Rooman valtakunta|Rooman valta­kunnalle]], ja [[Andronikos III Palaiologos|Andronikos III:n]] valtakausi oli Bysantin viimeinen aito ja lupaava yritys palauttaa "kirkkaus, joka oli kerran Rooman". Vuonna 1329 Bysantin joukot lähetettiin tuhoamaan ottomaanien joukot<ref name="Mango 263">Mango, s. 263</ref>, jotka olivat saartaneet ja piirittäneet [[Nikea]]a vuodesta 1301.<ref name="Grant 122">Grant, s. 122</ref> Bysantti yhdessä Nikean puolustuksen kanssa oli turhautunut ottomaanien valtausyritykseen. Nikean kohtalo oli sinetöity, kun Bysantin armeija lyötiin [[Pelekanon taistelu]]ssa 10. kesäkuuta 1329. Vuonna 1331 Nikea antautui<ref name="Grant 122" /> valtavan hyökkäyksen tuloksenatakia, vaikka se oli ollut valtakunnan pääkaupunki 70 vuotta sittenaiemmin.
 
Jälleen kerran bysanttilaisten sotilaallinen voima oli uhanalainenuhattuna, ja Andronikos joutui turvautumaan diplomatiaan, kuten hänen isoisänsä ennen häntä, jäljellä olevien Bysantin Vähän-Aasian siirtokuntien turvallisuuden takaamiseen vastikkeeksi oli maksettu ottomaaneille. Valitettavasti Bysantin kannalta tämä ei estänyt ottomaanienottomaaneja piirittämästä [[Nikomedia]]a vuonna 1333; kaupunki antautui lopulta vuonna 1337.<ref name="Grant 122" />
 
Huolimatta näistä vastoinkäymisistä Andronikos pystyi pitämään vastustajansa Kreikassa ja Vähässä-Aasiassa, [[Epeiroksen despotaatti|Epeiroksessa]] ja [[Thessaloniki]]ssa alistettuina. Vuonna 1329 bysanttilaiset valtasivat [[Khios|KhioksenKhion]] ja 1335 vakuutena [[Lesbos|Lesboksen]]. Kuitenkin nämä saaret eristettiin poikkeuksena ottomaanien yleisestä valloitusten lisääntymisestä. Lisäksi yksittäiset saaret olivat osa Ottomaanien valtakuntaa, joten niiden valtaus osoitti bysanttilaisten kykyä Andronikoksen aikana. Bysantin sotilaallinen kyky, jota Andronikos osoitti valloittaessaan Epeiroksen, heikensi edelleen Serbian mahdollisuuksia alue­laajennuksiin<ref name="Mango 263" /> ja lopulta johti tuhoisaan sisällissotaan, joka alisti Bysantin sen vasallien ja ottomaanien alaisuuteen.
 
== Balkanin hyökkäys ja sisällissota: 1341–1371 ==
Andronikos III kuoli vuonna 1341, jolloin hänen 10-vuotias poikansa Johannes V tuli hallitsijaksi.<ref>Mango, s. 265</ref> Hallitus­valta jaettiin [[Johannes VI Kantakuzenos|Johannes VI Kantakuzenoksen]], nuoren keisarin äidin ja patriarkka [[Johannes XIV Kalekas|Johannes XIV Kalekaksen]] kesken. Kalekaksen ja Kantakuzenuksen välinen kilpailu johti sisällissotaan. Kantakuzenus taisteli voitokkaasti Konstantinopolissa helmikuussa 1347. Tänä aikana [[paiserutto|rutto]], [[maanjäristykset]]<ref>Mango, s. 266</ref> ja ottomaanien hyökkäys jatkuivat, ja vain [[Filadelfia]] (AlasehirAlaşehir) jäi Bysantin käsiin. Koko sisällissodan ajan bysanttilaiset taistelivat molempia puolia, turkkilaisia ja serbejä vastaan. Tämän voiton myötä Kantakuzenos hallitsi yhteistyössä keisari Johannes V:n kanssa.
 
Tämä kaksijakoinen hallinto lopulta epäonnistui, ja kaksikko kävi uuteen sisällissotaan, joka edelleen vähensi Bysantin koskemattomuutta hankalien naapurien silmissä. Johannes VI Kantakuzenuksesta oli tullut voittoisa jälleen, ja tilalle tuli nyt maanpaossa oleva Johannes V Palaiologosoksen poika [[Matteus Kantakuzenus]] nuorempi. Turkkilaiset valloittivat Osman I:n pojan, [[Orhan I|Orhan I:n]] johdolla KallipoliksenKallipoliin ([[Gallipoli]]) linnoituksen vuonna 1354<ref name="Mango 268">Mango, s. 268</ref><ref>Madden, s. 182</ref> avaten turkkilaisille pääsyn Euroopan mantereelle. Näennäisesti lyömättömien ottomaanien sotilaiden saapuminen Konstantinopolin ympärille aiheutti paniikkia Konstantino­polissa. Tämän johdosta Johannes V järjesti [[genova]]laisten tuella vallankaappauksen ja syrjäytti Johannes VI Kantakuzenuksen marraskuussa 1354. Tämän seurauksenatakia Johannes VI ryhtyi myöhemmin munkiksi.<ref name="Mango 268" />
 
Sisällissota ei loppunut siihentähän. Konfliktin päättymisen jälkeen tuli pieni tauko, jonka jälkeen ottomaanien ja bysanttilaiset väliset taistelut laajenivat. Vuonna 1361 [[Didymoteichon]]in valloituksen jälkeen alkoi turkkilaisten laskukausi.<ref name="Mango 268" /> Orhan seuraaja [[Murad I]] oli huolissaan hänen Anatolian maistaan Anatoliassa. Aivan kuten [[Alp Arslan]] ja [[seldžukit]] Murad lähti Bysantin alueella olevia vasallejaan vastaan ja kävi [[Plovdiv|Filippopoliin]] lähellä suuria taisteluja vuosien 1363-41364 välillä ja [[Adrianopolin taistelu (1365)|Adrianopolin tappio]] ja johti osmanien häviöön vuonna 1369.<ref name="Mango 269">Mango, s. 269 </ref>
 
Bysantin valtakunta ei pystyisipystynyt aloittamaan mitäänminkäänlaista kunnonvarteenotettavaa vastahyökkäystä tai ei pystyisi puolustamaan näitä alueita, koska ottomaanit jotka nytolivat jälleen olivat tulleet äärimmäisenhyvin voimakkaiksi. Murad I murskasi serbiarmeijan on 26. syyskuuta 1371 [[Maritsan taistelu]]ssa<ref name="Mango 269" />, mikä johti Serbian vallan loppumiseen. Ottomaanit olivat nyt valmiina valloittamaan Konstantinopolin. Yrittäessään torjua valloitusta Johannes V vetosi paaviin tarjoamalla Roomalle vastineeksi sotilaallista tukea. Vaikka Johannes V ilmoitti julkisesti tunnustavansa katolista uskoa, hän ei saanut apua. Johannes V:n oli siis pakko kääntyä vihollistensa, ottomaanien puoleen. Murad I ja Johannes V tekivät sopimuksen, jonka mukaan Bysantti antaisi säännöllisesti veroina joukkoja ja rahaa turvallisuuden vastineeksi.<ref name="Mango 270">Mango, s. 270</ref>
 
== Bysantin sisällissota ja joutuminen vasalliksi: 1371–1394 ==
Tähän mennessä ottomaanit olivat kirjaimellisestiitse asiassa voittaneet sodan Bysanttia vastaan. Muutamat siirtokunnat kuten myös Konstantinopoli joutuivat tunnustamaan vasalliasemansa osmanien sulttaanikunnassa. <ref>Mango, s. 264</ref> Tämä [[vasalli]]us jatkui vuoteen 1394 asti. Vaikka Konstantinopoli oli vallattu, ympäröivän kristikunnan valta-asema oli edelleen uhka ottomaaneille, eikä Vähä-Aasia ollut täydellisesti ottomaanien hallinnassa. Ottomaanit jatkoivattyöntyivät työntymistäänedelleen Balkanille, ja vuonna 1385 [[Sofia]] oli vallattu bulgarialaisilta, ja [[Nis]] vallattiin seuraavana vuonna. Pieniä kansoja, kuten serbit, alistettiin vasallivaltioiksi. Serbialaisten vastarinta murskattiin [[Kosovo Poljen taistelu]]ssa vuonna 1389. [[Bayezid I]] valtasi Bulgarian vuoteen 1393 mennessä<ref name="Mango 270" /> (Thunderbolt), ja 1396 viimeinen Bulgarian itsenäinen linnake pyyhittiin pois, kun [[Vin]] vallattiin.
 
Osmanien etenemistä Balkanilla edesauttoiauttoi Bysantin sisäinen konflikti - tällä kertaa [[Johannes V Palaiologos]]in ja hänen vanhimman poikansa [[Andronikos IV Palaiologos|Androkikos IV]]:n välillä.<ref name="Mango 270" />. Andronikos IV pakeni poikansa kanssa ja onnistui hankkimaan Muradin tuen lupaamalla enemmän kunnioitusta kuin Johannes V.<ref>Mango, s. 271</ref> Konflikti jatkui syyskuuhun 1390 saakka, vaikka konfliktin mahdollisuus jatkui 1408 vuoteen saakka. Johannes V:n vanhin poika Andronikos IV ja hänen poikansa [[Johannes VII Palaiologos]] 1381 olivat suututtaneet hänen entisen perillisensä ja toisen poikansa, [[Manuel II Palaiologos|Manuel II:n]]. Manuel sitten valtasi Thessalonikin, ja osmanien sulttaani huolestui hänen menestyksestä Kreikan osien vapauttamisesta ottomaanien vallasta.
 
Andronikos IV:n 1385 kuolema ja antautuminen Thessalonikissa vuonna 1387 johti siihen, että Hayreddin PashaPaşşa painosti Manuel II Palaiologosia pyytämään anteeksiantoa sulttaanilta ja Johannes V:lta. Manuel II:n yhä läheisempi suhde Johannes V:een suututti Johannes VII:tä. Johannes VII aloitti vallankaappauksen Johannes V:ttä vastaan, mutta siitä huolimatta ottomaanien ja Genovan tukemana hänen valtakuntansa kesti viisi kuukautta, kunnes hän oli kukistanut Manuel II:n ja hänen isänsä Johannes V:n.
 
== Vihollisuudet alkavat uudelleen: 1394-14241394–1424 ==
Vuonna 1394 Bysantin ja ottomaanien suhteet muuttuivat taas huonompaan suuntaan. Sulttaani Bayezid hallitsi vuosina 1389-1402,<ref name="Mango 273">Mango, s. 273</ref>. Osmanien sulttaani vaati, että Konstantinopoliin rakennetaan [[moskeija]] ja perustetaan turkkilainen siirtokunta.<ref name="Mango 273" /> Manuel II kielsi tämän, jota paitsi hän myös kieltäytyi maksamasta sulttaanille veroja, mikä johti kaupungin piiritykseen vuonna 1394. Manuel II vaati ristiretkeä, joka toteutettiin vuonna 1396. [[Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta|Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan]] tulevan keisari [[Sigismund Luxemburgilainen|Sigismund]]in johdolla<ref name="Grant 122" /><ref name="Madden 184">Madden, s. 184 </ref> ristiretkeläiset valtasivat Nikopoliksen vuonna 1396.<ref>Parker, s. 61</ref> Tappiosta vakuuttunut Manuel II pakeni kaupunkiin ja matkusti Länsi-Eurooppaan saamaan tukea.<ref>Mango, s. 274</ref> Tänä aikana Johannes VII johti kaupungin onnistunutta puolustusta ottomaaneja vastaan. Piiritys keskeytyi lopulta, kun [[Timur Lenk]] ja [[Chagatain kaanikunta]] johtivat armeijansa Anatoliaan. [[Ankaran taistelu|Ankaran taistelussa]] Timurin joukot löivät Bayezid I:n joukot, mihin järkyttävään tappioon yksikään ei ollut valmistautunut. Jälkimainingeissa turkkilaiset Bayezidin poikien johdolla alkoivat taistella toisiaan vastaan.<ref name="Sherrard 167">Sherrard, s. 167</ref>