Ero sivun ”Astevaihtelu” versioiden välillä

'''Astevaihtelu''' on useimpien [[itämerensuomalaiset kielet|itämerensuomalaisten kielten]] ilmiö (samantapaista esiintyy myös useimmissa [[saamelaiskielet|saamelaiskielissä]]), jossa [[klusiili]]t, eli ''k''-, ''p''- ja ''t''-äänteet (sekä marginaalisesti lainasanoissa ''g''-, ''b''- ja ''d''-äänteet) vaihtelevat sanan eri [[taivutus (kielioppi)|taivutusmuodoissa]]: joko kaksoisklusiili yksinkertaisen kanssa (kestovaihtelu) tai yksinkertainen klusiili jonkin toisen äänteen kanssa (laatuvaihtelu). Astevaihtelua esiintyy sekä [[nomini]]en että [[verbi]]en taivutuksessa ja myös [[johdos]]ten muodostamisessa. Astevaihtelun yhteydessä käytetään termejä ''vahva aste'' ja ''heikko aste'': kesto­vaihtelun tapauksessa [[geminaatta]] ''kk'', ''pp'' tai ''tt'' on vahva, yksinäis­konsonantti ''k'', ''p'' tai ''t'' heikko aste, kun taas laatu­vaihtelun tapauksessa yksittäiskonsonantti ''k'', ''p'' tai ''t'' on vahva aste, niiden muu vastine tai puuttuminen heikko aste. Laatuvaihtelussa k:n heikkoasteinen vastine on yleensä kato (''leuka : leuan''), p:n vastine v (''ripa : rivan'') ja t:n vastine d (''kato : kadon'').▼

Astevaihtelun perussääntö on, että avotavun edellä on vahva, umpitavun edellä heikko aste. Vielä kantasuomessa ([[itämerensuomalaiset kielet|itämerensuomalaisten kielten]] kantamuodossa) astevaihtelu oli säännöllinen äänneilmiö: sanavartalon sisäinen klusiili(sto) heikentyi aina, jos siitä alkava [[tavu]] oli umpinainen eli päättyi [[konsonantti]]in. Ilmiön taustalla oli mahdollisesti jonkinlainen pyrkimys alkuperäisten painotussuhteiden säilyttämiseen eli painollisen ja painottoman tavun eron selventämiseen pitkää painotonta tavua ”heikentämällä”, mutta myös [[germaaniset kielet|germaanisten kielten]] vaikutusta on epäilty (kantagermaanissa ns. [[Vernerin laki|Vernerin lain]] mukaan tietyt konsonantit soinnillistuivat painotussuhteista riippuen). ▼

Niin sanotun radikaalin eli sanavartalon sisällä tapahtuvan astevaihtelun lisäksi oletetaan kantasuomessa olleen myös suffiksaalinen eli pääte- ja johdinaineksia koskeva astevaihtelu: (pää- tai sivu)painollisen tavun jälkeen vahva-asteinen, painottoman tavun jälkeen heikkoasteinen pääte. Tästä on nykysuomessa enää vain joitain jälkiä (vrt. ''laivat puu'''ta''', miehet rauta'''a'''''; alun perin *'pū+'''ta''' vs. *'rau₍ta+'''δa''').▼

[[Suomen kieli|Suomen kielessä]] astevaihtelu ei enää ole pelkästään [[fonologia|fonologinen]] (äänne-ehtoinen) ilmiö (avotavun edellä ei enää aina ole vahva aste eikä umpitavun edellä aina heikko), koska alkuperäiset tavujen avoimuus- ja umpinaisuussuhteet ovat muuttuneet. Pitkän vokaalin edellä on aina vahva aste. Esimerkiksi ''kotiin''-sanassa toinen tavu on nykyään umpinainen, mutta alkuaan muoto on kuulunut ''kotihin'' kuten eteläpohjalaisissa murteissa vieläkin, ja siksi ''t'' on yhä vahvassa asteessa; sanassa ''hake'' on kaksois-''k'':n heikko aste (vrt. esimerkiksi monikkomuoto ''hakkeet''), koska sanan lopussa on alkuaan ollut konsonantti, jonka vaikutus ilmenee yhä niin sanotussa [[rajageminaatio]]ssa eli sanan­raja­kahdennuksessa.▼

Lisäksi monet uudemmat sanat kuten [[lainasana]]t (''auto : auton''), erisnimet, varsinkin etunimet (''Heta : Hetan''), [[deskriptiivisana|deskriptiivi]]- ja [[slangi]]sanat (''mökä : mökän'') ovat astevaihtelun ulkopuolella – näin varsinkin yksinäisklusiilien osalta, geminaattaklusiilien astevaihtelua voi näissäkin ryhmissä esiintyä (''hitti : hitin'', ''Mikko : Mikon''). Etunimissä myös yksittäis-t mukautuu astevaihteluun (Ahti : Ahdin, Raita : Raidan, Satu : Sadun, Veeti : Veedin).▼

Astevaihtelu ei kuitenkaan ole täysin [[morfologia|morfologinenkaan]], siten, että tietyssä muodossa olisi aina vahva, tietyssä heikko aste. Ns. supistumanomineilla ja -verbeillä tavataan ns. käänteistä eli vahvistuvaa astevaihtelua: perusmuodossa on heikko aste (''hake, ''lammas, maata''), useimmissa taivutusmuodoissa vahva aste (''hakkeet, ''lampaat, makaan''). Viron astevaihtelu on morfologisempi kuin suomen.▼

[[Suomen kieli|Suomen kielessä]] lyhytalkuiset [[geminaatta|geminaatat]] ovat lyhentyneet aivan alkuperäisten yksinäisklusiilien kaltaisiksi. ''P'':n heikkoasteisesta vastineesta on yleensä kehittynyt ''v'', kun ''k'':n heikkoasteinen vastine (jonka vielä esimerkiksi [[Mikael Agricola|Agricola]] saattoi kirjoittaa gh:lla: ''lughun'' 'luvun') on useimmissa tapausissa kadonnut kokonaan, mutta sanoissa ''luku'', ''puku'', ''suku'', ''kyky'' ja ''myky'' sen paikalla on ''v'' (esimerkiksi ''luku ~ luvun'', ''kyky ~ kyvyn''). On väitetty, että myös sanojen ''aika'' ja ''poika'' taivutus olisi poikkeuksellinen siten, että k:n heikkoasteisena vastineena olisi j, mutta todellisuudessa k:n heikkoasteinen vastine on myös näissä sanoissa kato ja j on syntynyt sen johdosta, että i on joutunut vokaalien väliin (aikaisemmin on siis sanottu ''poian'' ja ''aian'', vertaa ''taika''-sanan heikkoasteisiin muotoihin, jossa i on säilynyt, esim. ''taian''). ''T'':n heikkoasteisena vastineena esiintyi δ laajalti vielä kirjakielen syntyaikoina, mutta myöhemmin se on Länsi-Suomen [[murre|murteissa]] muuttunut ''l'':ksi tai ''r'':ksi, itämurteissa taas kadonnut kokonaan. Suomen [[kirjakieli|kirjakielen]] syntyessä tätä äännettä ryhdyttiin merkitsemään ''dh'':lla tai ''d'':llä, myöhemmin vain ''d'':llä ja myöhemmin, kun alkuperäinen hankausäänne oli jo useimmille suomen puhujille käynyt oudoksi, tämä ''d'' alettiin yleiskielisessä puheessa ääntää samoin kuin [[ruotsin kieli|ruotsissa]] tai kuin muissa suomalaisten yleisimmin tuntemissa vieraissa kielissä. Tähän vaikutti sekin, että 1800-luvulla, kun monet ruotsinkieliseen yläluokkaan kuuluneet opiskelivat suomea, he luonnollisesti alkoivat lukea suomen ''d'':n samoin kuin ruotsissa . Suomen nykyinen ''d'' muistuttaakin nimenomaan ruotsin ''d'':tä, joka eroaa ''t'':stä [[soinnillisuus|soinnillisuuden]] lisäksi siten, että äännettäessä kieli on kauempana hampaista. ''[[D#D suomen kielessä|D]]'' on siis suomen kirjakielessä tavallaan keinotekoinen tulokas, joka puuttuu lähes kaikista alkuperäisistä kansanmurteista.▼

Astevaihtelu on suomea vieraana kielenä opettelevien suurimpia kompastuskiviä.<ref>Nykysuomen käsikirja: Kielioppi ja kielenopas: astevaihtelu</ref> Suomalaisen kielentutkijan [[J. J. Mikkola]]n mukaan astevaihtelu on "ikävä loinen, joka ei tuota kielelle mitään hyötyä"..<ref>Osmo Ikola: Kielen elämää ja käyttöä: Astevaihtelu kiusana</ref> Toisaalta suomea vieraana kielenä -[[pedagogiikka]] on kehittynyt 2000-luvulla, ja myös astevaihtelun opiskeluun on laadittu selkeitä ohjeita ja taulukoita sekä vapaasti käytettäviä verkkosivuja esimerkiksi eri yliopistojen palveluina.<ref name=>Astevaihtelu.[http://www.kielijelppi.fi/kirjoitusviestinta/astevaihtelu]Viitattu 11.10.2013.</ref>▼

Mitä tahansa kieltä vieraana kielenä opiskelevalle eri [[kieliryhmä|kieliryhmien]] kielissä on kaikissa omat outoutensa verrattuna oppijalle itselleen jo lapsuudesta tuttuihin kieliin. Mitkään [[luonnollinen kieli|luonnolliset kielet]] eivät ole johdonmukaisia kaikissa rakenteissaan, koska kielet myös muuttuvat uusien sukupolvien käytössä milloin miltäkin piirteeltään. Myös suomen kielen astevaihtelu on muuttunut aikojen kuluessa, ja muutoksista on aiheutunut sen säännönmukaisuuksiin poikkeuksen poikkeuksia. Kuitenkin astevaihtelu on säilynyt suomen kielelle luonteenomaisena piirteenä, jota halutaan soveltaa jopa puhekielemme [[slangi]]sanoihin kuten vaikkapa "[[Stockmann|Stokka]] ja Stokan hullut päivät." <ref name=>Laaksonen, Kaino - Lieko, Anneli 1992: Suomen kielen äänne- ja muoto-oppi.</ref> ▼