Ero sivun ”Keljan taistelu” versioiden välillä

| nimi = Keljan taistelu

| osa_sotaa = [[talvisota]]a

| kuva = ErP6nTaistelija.jpg

| kuvateksti = Keljan taistelija (Er.P 6:n muistojulkaisu / Armas Lähteenkorva).

| päivämäärä = [[25. joulukuuta]] [[1939]] – [[27. joulukuuta]] [[1939]]

| paikka = [[Kelja (kylä)|Keljan]] kylä, [[Sakkola|Sakkolan]] kunta, [[Karjalankannas]]

| casus =

| aluemuutokset =

| lopputulos = Suomen voitto

| taistelija2taistelija1 = {{NeuvostoliittoSuomi}}

| komentaja1 = {{Suomen lippu}} everstiluutnantti [[Martti Nurmi]]<br/>{{Suomen lippu}} eversti [[Aarne Blick]]

| komentaja2 = {{Neuvostoliiton lippu (1923-1955)}} kenraalieversti [[Vladimir Grendahl]]<br/>{{Neuvostoliiton lippu (1923-1955)}} prikaatinkomentaja N.F. Kljushnikov,<br/>{{Neuvostoliiton lippu (1923-1955)}} eversti Knjazkov,<br/>{{Neuvostoliiton lippu (1923-1955)}} prikaatinkomentaja Psennikov,<br/>{{Neuvostoliiton lippu (1923-1955)}} prikaatinkomentaja Vorobjov

| vahvuus1 = 2 pataljoonaa

| vahvuus2 = 1 divisioona

'''Keljan taistelu''' käytiin [[Sakkola]]n pitäjän [[Kelja (kylä)|Keljan kylässä]] Karjalankannaksella 25.-27–27. joulukuuta 1939 osana [[Talvisota|talvisotaatalvisota]]a.

Hyökkäyksen tavoitteena oli ylittää [[Suvanto (järvi)|Suvanto]] ja motittaa suomalaisten 3 viikkoa sinnikkäästi taistellut [[Taipaleen taistelu|Taipaleen]] rintama. Hyökkäyksen suoritti [[Neuvostoliiton 4. divisioona]], joka kuului [[Neuvostoliiton 7. armeija|7. armeijan]] oikeaan ryhmään (26.12. joulukuuta alkaen [[Neuvostoliiton 13. armeija|13. armeija]]). Armeijan komentajana toimi suomalaissyntyinen [[Vladimir Grendahl]]. Divisioonan komentajana oli puolestaan N.F. Kljushnikov. Divisioona oli muodostettu [[Valko-Venäjän sotilaspiiri]]ssä. Se lähti [[Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta|Valko-Venäjältä]] 6-8.12–8. joulukuuta ja saapui Suvannolle noin 17.12 joulukuuta.

Paikalla olijoiden mukaan hyökkäyksen alkaminen 25. joulukuuta ei ollut suomalaisille aivan täysi yllätys, sillä kahden ja kolmen välillä samana yönä siepattiin neuvostoliittolaisten[[neuvostoliitto]]laisten hyökkäyksen alusta kertova sanoma, joka toimitettiin välittömästi III pataljoonan esikuntaan (Mullerille). Se ei aiheuttanut mitään toimintaa joulunvietosta väsyneessä esikunnassa.

Hyökkäys osui pääosin 8. komppanian alueelle ja ikaalislaiset kumppaneineen yllätettiin täysin. Muutaman tunnin jälkeen tilannen oli muuttunut sellaiseksi, että 8. komppania oli vetäytynyt pohjoista kohti, jääden asemiin läheisen maantien varteen. Neuvostoliittolaiset olivat saaneet sillanpääaseman Suvannon rannasta Satumetsiköstä ja alkoivat tuoda Suvannon yli lisää miehiä ja kalustoa. Panssarivaunuja[[Panssarivaunu]]ja he eivät kuitenkaan voineet tuoda, sillä jää oli sitä varten vielä liian heikkoa.

Ensimmäinen vastaisku vihollisen sillanpääasemaa[[sillanpääasema]]a vastaan tehtiin vielä samana iltana kello 23:30. Se Suoritettiin kahden kiväärijoukkueen voimin muutaman konekiväärin tukemana. Hyökkäyksellä ei kuitenkaan ollut menestymisen mahdollisuuksia vihollisen suuren ylivoiman ja kovan tulituksen vuoksi.

Seuraava hyökkäys neuvostojoukkoja vastaan tapahtui vielä pimeässä tapaninpäivän aamuna kello 7:30 [[Jalkaväkirykmentti 30 (talvisota)|Jalkaväkirykmentti 30:n]] luutnantti Koppisen komentaman 6. Komppania voimin. Hyökkäys tapahtui Runteenmäen länsipuolitse, mutta tyrehtyi melko nopeasti ja miehet vetäytyivät takaisin. Hyökkäyksessä kaatui 7seitsemän ja haavoittui 30 miestä eli neljännes komppaniasta oli pois pelistä.

Toinen hyökkäysyritys alkoi 10:45 luutnantti Elovaaran johdolla lisäkonekiväärien ja yhden kranaatinheittimen turvin. Tällä kertaa päästiin vihollisen asemia vyöryttämään. Ankaran taistelun jälkeen neuvostoliittolaisten rippeet pakenivat Suvannon jäälle, jonne tykistö oli ampunut isoja reikiä. Kaikki omat ja vihollisen konekiväärit suunnattiin pakeneviin ja neuvostojoukkojen tuho oli totaalinen. Joku paikalla ollut oli laskenut, että pakoon pääsi 11 vihollista. Kaikkiaan Er.P 6:n miehiä kaatui 52 ja haavoittui n.noin 100.

Taistelun haastavimmaksi vaiheeksi muodustui jyrkän penkereen jälkeisen peltoaukean ylittäminen. Pataljoonan oli syöksyttävä tämän noin 300 metriä leveän rantalaakean yli kohti Suvannon rantaa ja siellä sijaitsevia nyt venäläisten hallussa pitämiä Mullerin komppanian taisteluhautoja. Er. P. 6:n heitin-osasto saattoi antaa aukean ylitykseen tulitukea ainoastaan yhdellä kranaatinheittimellä toisen ollessa vajaakuntoinen, ja suomalaisten tykistö ei lainkaan, sen ollessa sidottu estämään venäläisten vahvistusten saapuminen Suvannon yli jäätä pitkin. Taistelua käytiin loppuvaiheessa juoksuhaudoissa lähitaisteluna pistimin, konepistoolein ja käsikranaatein, ja se jatkui aina 27.12. joulukuuta klo 18.00 asti, jolloin Satumetsään suunnattu rynnäkkö saatettiin päätökseen. Er. P. 6:n taistelukertomuksessa on maininta monista, jotka henkilökohtaisella panoksellaan vaikuttivat Keljan taistelun suomalaisten kannalta voitokkaaseen lopputulokseen. [[Urho Kähönen]] mainitsee teoksessaan mm.muun muassa seuraavat nimet: Lindberg, Elovaara, Lähteenkorva, Puusniekan veljekset, Ohvon veljekset ja Marilan veljekset. Raikas Marila, toinen viimeksi mainituista oli 3. K:n joukkueenvarajohtaja. Hän oli saanut, kuten monet muutkin edellä mainituista, kattavan sotilaskoulutuksen kotipitäjänsä Räisälän suojeluskunnassa. Marila oli monivuotinen [[Viipurin suojeluskuntapiiri]]n sotilasottelumestari, erittäin hyvä hiihtäjä ja ampuja sekä lupaava kevyemmän raskaansarjan painijan alku. [http://www.raisala.fi/pit-urheilua.html] Hän kuvailee Kähösen teoksessa vastahyökkäystä Satumetsään näin:

"Olin”Olin ensimmäisten joukossa syöksyessämme peltoaukean yli kohti venäläisten valtaamia JR 29:n entisiä ampumahautoja. Vihollisen kk-tuli oli kiivasta, ja sen tykistö keskitti Suvannon takaa. Kymmenet vihollishävittäjät parveilivat kirkkaassa ilmassa yläpuolellamme. Hyvässä kunnossa kun olin, minulla oli ilo ja kunnia ehtiä ensimmäisenä syöksymään ryssiä täynnä olevaan taisteluhautaan, sen toiseen päähän. Laskin siitä suoraan riviin ja näin viiden vanjan kaatuvan. Kun olin näin päässyt hyvään alkuun ja ampunut makasiinin tyhjäksi, ei ollut enää aikaa ladata, vaan sain tilaisuuden käyttää Sk-ajalla oppimaani ja kilpailussa harjaantunutta pistintaistelutaitoa. Sain hakata sekä kiväärin perällä että pistimellä päästäkseni eteenpäin haudasssa. Tärkeintä oli pysytellä kiinni vastustajassa, jotteivat he olisi päässeet ampumaan. Tiesin olevani tällaisessa käsikähmäkamppailussa naapureita taitavampi. Tilanne alkoi helpottua, kun takaani alik. Jalmari Torikka tuikkasi käteeni konepistoolin. Kun sillä pääsin surauttelemaan pitkin hautaa, alkoi tie aueta. Perässäni tulijat viimeistelivät työn. Kun ampumahaudat oli tähän tyyliin muuallakin vyörytetty ja vihollinen alkoi vetäytyä jäälle, sain jostakin venäläisen reikätähtäin kiväärin. Se oli tarkka ase ja jälkeä jäällä rupesi näkymään. Torikka todisti vierelläni ammuntaani seuratessaan: ’laaki ja vainaa’. Olin sillä ehtinyt ampua noin 70 laukausta, kun jostain sivulta yksinäisestä vihollispesäkkeestä sain luodin selkääni, lapaluun alta sisään. Siihen päättyi sillä kertaa minun metsästysreissuni. Olin saanut siinä käyttää loppuun kaikki rauhanajan kouluissa hankkimani taistelutaidot.”

Taistelun jälkeen, menetettyään yli 20002&nbsp;000 miestä ja runsaasti sotamateriaalia, Neuvostoliiton 4. divisioona oli pitkään taistelukyvytön. Tammikuun 1940 alkupuolilla Suvannon eteläpuolella olevat vihollisjoukot olivat hiljentyneet nuolemaan haavojaan, eikä uusia operaatioita ollut heti odotettavissa. Itse asiassa taistelun jälkeen Neuvostoliiton 13. armeija ei suorittanut kuuteen viikkoon mitään sotatoimia. Ikään kuin kostoksi Keljan tapahtumista, [[Neuvostoliiton ilmavoimat]] pommittivat Käkisalmea 24 koneen voimalla. Tuloksena oli runsaasti materiaalisia tappioita ja siviiliuhreja

* 17001&nbsp;700 jalkaväen asetta