Ero sivun ”Filosofinen analyysi” versioiden välillä

Varhaista käsiteanalyysiä edustaa jo [[Sokrates|Sokrateen]] käyttämä [[sokraattinen metodi]], jonka [[Platon]] on kuvannut [[dialogi|dialogeissaan]]. Vaikka analyysi on nykyään luonteenomaista ennen kaikkea filosofian analyyttiselle perinteelle, analysoinnin kohteet vaihtelevat. Jotkut filosofit keskittyvät analysoimaan kielellisiä ilmiöitä, kuten lauseita, kun taas toiset keskittyvät psykologisiin ilmiöihin, kuten aistitietoon. Voidaan kuitenkin sanoa, että analyysin muodoista tärkein on käsitteiden tai väitteiden analyysi eli käsiteanalyysi (<ref>Foley 1996)</ref>.

Käsiteanalyysi koostuu ensisijaisesti käsitteiden pilkkomisesta ne muodostaviin pienempiin osiin, jotta saataisiin parempi ymmärrys siitä filosofisesta ongelmasta, johon käsite liittyy (<ref>Beaney 2003)</ref>. Esimerkiksi [[vapaa tahto|vapaan tahdon]] ongelma liittyy muutamiin avainkäsitteisiin, joihin kuuluvat [[vapaus]], [[moraali]]nen vastuullisuus, [[determinismi]], kyky, jne. Käsiteanalyysi lähestyy tällaista ongelmaa näiden osatekijöiden ja niiden välisen vuorovaikutuksen tarkastelun kautta. Näin käsiteanalyysi on mahdollistanut sen, että filosofit ovat voineet ottaa kantaa joko sen puolesta, että vapaa tahto on yhteensopiva determinismin kanssa tai sen puolesta, että nämä käsitteet ovat keskenään ristiriitaisia.

Tunnettu esimerkki käsiteanalyysistä on [[Bertrand Russell]]in [[määrättyjen kuvausten teoria]]. Russell pyrki analysoimaan väittämiä, joihin liittyi ''määrätty kuvaus'' (kuten "viisain filosofi"), joka määrittää yksittäisen henkilön, ja ''määräämätön kuvaus'' (kuten "filosofi"), joka määrittää joukon henkilöitä. Määrätyillä kuvauksilla on tietty subjekti-predikaatti -väitelauseen muoto. Yksinkertaistettuna esimerkkinä, "Ranskan nykyinen kuningas on kalju" näyttää predikoivan "kaljuuden" subjektista "Ranskan nykyinen kuningas". Russellin mielestä tämä oli kuitenkin ongelmallista, koska Ranskalla ei ole nykyistä kuningasta, koska se ei ole kuningaskunta. Normaalisti tavanomaisen subjekti-predikaatti -muotoisen väitteen totuusarvo selvitetään tarkistamalla, onko subjekti predikaatin laajennos. Väite on tällöin tosi jos ja vain jos subjekti on predikaatin laajennos. Tässä tapauksessa ongelma on se, ettei Ranskan nykyistä kuningasta ole, joten hän ei voi olla sen enempää kaljujen kuin ei-kaljujenkaan joukossa. Näin vaikuttaa siltä, ettei väite "Ranskan nykyinen kuningas on kalju" ole sen enempää tosi kuin epätosikaan. Asiaankuuluvia käsitteitä ja väittämiä analysoituaan Russell ehdotti, että se mitä määrätyt kuvaukset todella ilmaisevat eivät ole subjekti-predikaatti -muotoisia väittämiä, vaan ne ilmaisevat eksistentiaalisesti kvantifioituja väittämiä. Näin "Ranskan nykyinen kuningas on kalju" on analysoitu Russellin mukaan muotoon "On olemassa henkilö joka on tällä hetkellä Ranskan kuningas, näitä henkilöitä on vain yksi, ja tämä henkilö on kalju". Nyt väittämän totuusarvo voidaan määritellä, ja väittämä on tietysti epätosi (<ref>Bertolet 1999)</ref>.

Tämän lisäksi analyyttinen menetelmä vaikuttaa riippuvan jonkinlaisesta käsitteiden määritelmällisestä rakenteesta, jotta käsitteen käyttämiselle voidaan määritellä välttämättömät ja riittävät ehdot. Esimerkiksi käsitteen 'poikamies' ajatellaan yleisesti sisältävän käsitteet 'naimaton' ja 'mies'. Näin käsite 'poikamies' voidaan määritellä tai analysoida "naimattomaksi mieheksi". Tämän vuoksi analyyttisen menetelmän kritiikki johdetaan usein määritelmien kritiikistä (<ref>Margolis & Laurance 2006)</ref>. Tämän kritiikin sanotaan usein olevan peräisin [[Ludwig Wittgenstein|Wittgensteinin]] teoksesta ''[[Filosofisia tutkimuksia]]''.

Kolmas analyysin menetelmän kritiikki johdetaan ennen kaikkea [[intuitio]]n psykologisesta kritiikistä. Analyyttisen menetelmän avainosana on käsitteiden analysointi "intuitiotesteillä". Filosofeilla on tapana motivoida erilaisia käsiteanalyysejä vetoamalla ajatuskokeidensa intuitiivisuuteen (<ref>DePaul & Ramsey 1998)</ref>.

Lyhyesti sanottuna, jotkut filosofit ovat vahvasti sitä mieltä, että analyyttinen menetelmä (erityisesti käsiteanalyysi) on oleellinen ja määrittää filosofiaa (esimerkiksi Jackson (1998), Chalmers (1996), ja Bealer (1998))<ref>Jackson (1998), Chalmers (1996), ja Bealer (1998)</ref>. Jotkut filosofit kuitenkin katsovat, että analyysin menetelmä on ongelmallinen (esimerkiksi Stitch (1998) ja Ramsey (1998))<ref>Stitch (1998), Ramsey (1998)</ref>. Jotkut valitsevat kannan näiden puolivälistä ja katsovat, että vaikka analyysi on hyvin hedelmällinen tutkimusmenetelmä, filosofien ei tulisi rajoittua käyttämään pelkästään sitä.