Ero sivun ”Panavision” versioiden välillä

'''Panavision''' on elokuvateknologian – pääasiassa [[elokuvakamera|kameroiden]] ja [[optiikka|optiikan]] – valmistukseen ja vuokraamiseen erikoistunut [[Yhdysvallat|yhdysvaltalainen]] [[yhtiö]]. Panavision on elokuvateollisuudessa hyvin arvostettu korkealaatuisista tuotteistaan, ja useimmat [[Hollywood]]-elokuvat ja kalleimmat [[Yhdysvallat|yhdysvaltalaiset]] televisiosarjat[[televisiosarja]]t kuvataankin Panavisionin kameroilla. Panavision toimii myös monissa muissa suurimmista elokuvatuottajamaista.

Panavisionin perustivat [[Robert Gottschalk]] ja [[John Richard Moore]] vuonna 1953 [[Westwood]]issa, [[Kalifornia]]ssa. Gottschalk oli aiemmin keksinyt vahingossa [[anamorfinen optiikka|anamorfisen linssin]] uudelleen testatessaan elokuvakameralle kehitettyä laatikkoa, jolla voi kuvata veden alla. Gottschalk ja Moore kuvasivat tämän jälkeen anamorfista testimateriaalia [[16-millimetrin filmi|16-millimetrisellä]] kameralla, joka päätyi elokuvateattereiden valkokankaita valmistaman [[Radiant Manufacturing CorporationinCorporation]]in toimitusjohtaja [[Harry EllerinEller]]in nähtäväksi. Eller tarjosi Gottschalkille ja Moorelle mahdollisuutta valmistaa anamorfisia projektiolinssejä [[CinemascopeCinemaScope]]-esityksiä varten, koska [[Bausch & Lomb]], CinemascopeCinemaScope-optiikan alkuperäinen valmistaja ei voinut toimittaa tarpeeksi esityslinssejä teattereille. Panavisionin ensimmäiseksi myyntiartikkeliksi päätyi näin Super Panatar -linssit, jotka olivat tavallisen projektiolinssin eteen asennettavia [[prisma|prismoja]], jotka muuttivat CinemascopeCinemaScope-filmin kuvan oikeaan kokoonsa. Panavision sai myytyä Super Panatareja 300 paria (linssejä myytiin parettain koska jokaisessa elokuvasalissa on kaksi projektoria) vuoden 1954 alussa, johon vaikutti suuresti linssien halpa hinta. Super Panatarien etuihin kuului myös sen säädettävyys, jolloin niillä voitiin esittää myös esimerkiksi [[Superscope]]-elokuvia. Panavision päivitti projektiolinssinsä vielä seuraavana vuonna julkaistuaan Ultra Panatarin. Uusi linssi oli huomattavasti kevyempi, niin sanottu oikea linssi, joka asennettiin fyysisesti projektiolinssiin kiinni, eikä vain sen eteen.

Panavisionin seuraava tuote oli vuoden 1954 lopussa julkaistu Micro Panatar -linssi, jota käytettiin CinemascopeCinemaScope-elokuvien [[Elokuvien jälkituotanto|jälkituotannossa]]. Linssillä voitiin kutistaa CinemascopeCinemaScope-elokuvan kuva oikeaan kokoonsa, joten sen tärkein käyttötarkoitus oli tuottaa CinemascopeCinemaScope-elokuvista esityskopioita perinteisessä esityskopioformaatissa. Keksintö oli tärkeä, koska tuohon aikaan kaikissa elokuvateattereissa ei ollut mahdollisuutta esittää anamorfisessa formaatissa olevia elokuvia, ja ennen Micro Panatarin keksimistä CinemascopeCinemaScope-elokuvista jouduttiin kuvaamaan samaan aikaan kaksi eri versiota, toinen anamorfiseen esitykseen kykeneville elokuvateattereille ja toinen muille.

Edistyneen anamorfisen tekniikan johdosta MGM[[Metro-Goldwyn-Mayer]]-elokuvastudio (MGM) otti Panavisionin mukaan suunnittelemaan uutta elokuvafilmiformaattia 1950-luvun lopulla. MGM halusi muiden studioiden tavoin suurta filmikokoa hyödyntävän järjestelmän, mutta samalla halusi sen poikkeavan [[Todd-AO]]-formaatista, joka oli tuolloin suosituin [[65/-millimetrin filmi|65- ja 70-millimetrin filmilaatuja]] hyödyntävä järjestelmä. MGM suunnitteli anamorfisen tekniikan soveltamista 65-millimetrin filmiin, jolloin tavallisen 1:2,21-kuvasuhteen sijasta päästään yhä laajempaan kuvaan. Panavision toimitti MGM:n järjestelmään, joka tunnettiin tuolloin nimellä MGM Camera 65, APO Panatar -kameralinssit. MGM:n samaisella järjestelmällä kuvaaman elokuva ''Kapina laivalla'' (''Mutiny on the Bounty'', 1962) aiheutti elokuvastudiolle kuitenkin niin kovat tappiot, että se joutui myymään muun muuassa kameraosastonsa Panavisionille. Siitä lähtien järjestelmä on tunnettu nimeltä [[Ultra Panavision 70]].

Panavisionin varhaisen kauden viimeinen merkittävä myyntiartikkeli oli Auto Panatar -linssi, joka oli Ultra Panavision 70 -järjestelmän APO Panatar -optiikan tavoin elokuvakameran tavallisen linssin eteen asennettava anamorfinen [[adapteri]]. Auto Panatar korjasi aiemmissa anamorfisissa linsseissä esiintyneen ongelman, joka aiheutti kuvan vääristymistä [[lähikuva|lähikuvissa]]. Tätä ennen CinemascopeCinemaScope-elokuvissa ei käytetty lähikuvia juuri lainkaan, minkä takia suuret elokuvatähdet alkoivat vaatia Auto Panatarien käyttöä laajakuvaelokuvissa. Myös [[20th Century Fox]], CinemascopenCinemaScopen keksinytkehittänyt elokuvastudio, joutui vaihtamaan omat CinemascopeCinemaScope-linssit Auto Panatareihin vuonna 1965 [[Frank Sinatra]]n vaadittua niiden käyttöä elokuvassa ‘’Kuoleman juna’’ (''Von Ryan's Express'', 1965). Panavision sai Auto Panatarista ensimmäisen 15 [[Oscar-palkinto|Oscar-palkinnostaan]] saavutuksistaan elokuvateknologian saralla.

1960-luvun alussa Panavisionin johdossa koettiin muutoksia, kun useimmat yhtiön avainhenkilöistä – mukaanlukien John Richard Moore, toinen Panavisionin perustajista – lähtivät Panavisionilta. Useimmilla lähdön syy oli kiinnostuksen puute Panavisionin alaan, eikä asiaan liittynyt tiettävästi riitaantumisia; esimerkiksi Moore säilyi yhä Panavisionin osakkeenomistajana[[osakkeenomistaja]]na. Gottschalk jatkoi kuitenkin yhtiön johtamista.

Samoihin aikoihin Panavisionissa suunniteltiin yhteistä kamerahanketta elokuvakameravalmistaja [[Mitchell Camera Company]]n kanssa. Panavision halusi suunnitella hiljaisen [[peilisuljin|peilisulkimella]] varustetun kameran ja antaa Mitchellin sarjavalmistaa sitä. Mitchell ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Panavisionin ehdotuksesta, joten hanke jouduttiin hylkäämään. Vuonna 1962 Panavision pääsi kuitenkin osittain toteuttamaan suunnitelmansa elokuvajätti MGM:n myytyä kameransa (jotka ironisesti olivat suurimmaksi osaksi Mitchellin kameroita) Panavisionille. Panavisionin saamat kamerat olivat tosin liian vanhanaikaisia, ja yhtiö alkoi kehittää niitä moderneimmiksi. Ensimmäinen Panavision-nimellä markkinoitu kamera oli vuonna 1967 julkaistu Panavision Silent Reflex (tai PSR), joka oli ensimmäinen hiljainen peilisulkimella varustettu [[35-millimetrin filmi|35-millimetrinen]] kamera. PSR oli kuitenkin niin painava (noin 64 kilogrammaa) että se soveltui lähinnä studiokuvaamiseen.

1960-luvun puolessa välissä Panavision vaihtoi toimintamuotonsa[[toimintamuoto]]nsa kamerakaluston vuokraajaksi, eikä yhtiö enää myynyt laitteitaan. Tällöin Panavision pystyi kehittämään laitteitaan jatkuvasti, usein myös asiakkaidensa toiveiden mukaan. Muutos kuitenkin vaati Panavisionilta lisää pääomaa[[pääoma]]a, minkä johdosta yhtiö myytiin vuonna 1965 tuottaja[[elokuvatuottaja]] [[Sy Weintraub]]in johtamalle [[Banner Productions]]ille, joskin Gottschalk pysyi yhä Panavisionin toimitusjohtajana[[toimitusjohtaja]]na. Panavision pystyi kuitenkin tämän jälkeen toimimaan maailmanlaajuisesti. Vuonna 1968 Banner Productions möi osuutensa Panavisionista [[Kinney National Service]]lle, joka osti seuraavana vuonna elokuvastudio [[Warner Brothers]]in. Gottschalk pysyi yhä Panavisionin toimitusjohtajana. Emoyhtiö Warner antoi Panavisionille entistä enemmän rahallisia resursseja, ja yhtiö aloitti omien kameroiden kehittämisen jo olemassaolevien kameroiden kustomoinnin sijaan.

Ensimmäinen Panavisionin täysin itse kehittämä ja valmistama kamera oli Panaflex vuonna 1973. Panaflex oli PSR:n tavoin hiljainen, mutta samana vuonna julkaistun [[ARRIArri]]n Arriflex 35BL:n tavoin myös kevyt ja käsivarakuvaamiseen soveltuva. Panaflexia pyydettiin lähes 130 elokuvaprojektin käyttöön, mutta Robert Gottschalk valitsi [[Steven Spielberg]]in ohjaaman ja [[Vilmos Zsigmond]]in kuvaaman ‘’Kovat''Kovat ratsastajat’’ratsastajat'' (''The Sugarland Express'', 1973) ensimmäiseksi Panaflexillä kuvattavaksi elokuvaksi, johtuen sen vaativista kuvausolosuhteista, jossa kameran käyttökelpoisuus tulisi parhaiten ilmi: Spielbergin mukaan lähes 50 prosenttia elokuvasta tapahtui liikkuvien autojen sisällä, joten raskaiden studiokameroiden käyttö ei tullut kysymykseen.

1970-luvun mittaan Panavision uudisti Panaflex-kameramallistoaan kameroilla Panaflex X, Panaflex Lightweight ([[Steadicam]]-työhön), Panastar (hidastuksien kuvaamiseen), Panaflex Gold ja Panaflex G2. Panavision yritti myös ulottua [[videokamera|videokameroiden]] markkinoille kamerallaan Panacam, mutta vetäytyi nopeasti hankkeesta ja keskittyi filmikameroiden kehittämiseen. Onnistuneempi hanke oli [[kameranvakautin]] Panaglide, jolla Panavision pyrki kilpailemaan Steadicamin kanssa. 1980-luvun alussa Panavision julkaisi myös [[16-millimetrin filmi]]ä käyttävän version Panaflex-kamerastaan nimellä Panaflex 16, mutta kamerasta ei tullut koskaan yhtä suosittua kuin esimerkiksi ARRInArrin 16-millimetrin kameroista.

Robert Gottschalk kuoli vuonna 1982 64 vuoden ikäisenä. Pian tämän jälkeen Warner joutui taloudellisiin vaikeuksiin 1980-luvun puolessa välissä ja Panavision myytiin [[Ted Field]]in ja [[John Farrand]]in johtamalle [[konsortio]]lle. John Farrand siirtyi Panavisionin johtoon, optiikan [[laaduntarkkailu]] koneistettiin ja uusi kameramalli Platinum julkaistiin vuonna 1986. Seuraavana vuonna Panavision sai jälleen uuden omistajan, kun se myytiin [[Lee International]]ille, joka oli aiemmin tekemisissä lähinnä [[elokuvavalaistus|elokuvavalaistukseen]] liittyvän laitteiston kanssa. Lee International ei pystynyt kuitenkaan maksamaan hankintaansa takaisin pankille, ja niinpä vuonna 1989 sijoittajayhtiö [[Warburg Pincus]] otti Panavisionin haltuunsa.

1980- ja -90-lukujen vaihteessa Panavision julkaisi kaksi uutta tuotetta: Cine Primo -linssit ja [[65-millimetrin filmi]]ä käyttävän, ominaisuuksiltaan modernin kameran. Vuonna 1989 markkinoille tulleet Primo-linssit olivat sikäli uusia että niissä ei esiintynyt [[kontrasti]]- tai tarkkuusvaihteluja eri linssien välillä, joten elokuvaajien ei tarvinnut enää tehdä testejä löytääkseen laadultaan samankaltaisen linssivalikoiman. Panavision alkoi 1980-luvun loppupuolella kehittää uutta 65-millimetrin filmiä käyttävää kameraa vastatakseen formaattiin liittyvään kysyntään; tätä ennen saatavilla olleet 65-millimetrin formaatin kamerat olivat liian vanhanaikaisia moderneihin anamorfisiin kalustoihin verrattuina. Vuonna 1991 Panavision sai julkaistua kameransa nimellä System 65, mutta [[ARRIArri]] ehti kaksi vuotta aikaisemmin julkaista oman 65-millimetrin kameransa Arriflex 765. Formaatti ei myöskään saanut tuulta alleen, vaan vain muutama produktio kuvattiin 65-millimetrin filmille, esimerkiksi [[Ron Howard]]in ohjaama ''Far and Away'', osia elokuvasta ''Little Buddha'' ja [[Kenneth Branagh]]in ''Hamlet'' (1996). [[Terrence Malick]]in elokuva ''The New World'' (2006) huhuttiin kuvanneen Panavisionin kameroilla 65-millimetrin filmille, joskin uusimpien tietojen mukaan vain muutamat kohtaukset kuvattiin leveämmälle formaatille, ja loput elokuvasta Panavisionin anamorfisella kalustolla 35-millimetrin filmille.

1990-luvun loppupuolella Panavision päivitti jälleen filmikameroitaan, ja aloitti [[HD]]-tason digitaalielokuvakameroiden markkinoiden valtaamisen. Vuonna 1997 Millennium-kamera korvasi Platinumin Panavisionin kehittyneimpänä filmikamerana, ja kaksi vuotta myöhemmin kamerasta julkaistiin pienempi ja kevyempi Millennium XL -versio, joka soveltui paremmin käsivara- ja [[Steadicam]]-kuvaamiseen. Millenium edustaa huippumodernia filmikameratekniikkaa, johon kuuluu muun muuassa kameran toimintaa ohjaavat mikroprosessorit[[mikroprosessori]]t, mitkä mahdollistavat kameran toiminnan ohjaamisen ja erityyppisten toimintojen (esim.esimerkiksi nopeuden vaihto otoksen sisällä) [[automatiikka|automatisoinnin]] kameraan liitetyn [[kannettava tietokone|kannettavan tietokoneen]] avulla.

Panavisionin avaus digitaalikameroiden markkinoilla oli HD-900F (tunnetaan myös nimellä CineAlta), jonka Panavision kehitti [[Sony]]n kanssa; Panavision toimitti kameraan optiikan. HD-900F oli myös ensimmäinen HD-tason kamera. Koska kyseinen malli käytti muiden digitaalielokuvakameroiden tapaan hyvin pienikokoista digitaalikennoa[[kuvakenno]]a (kuvan tallentavarekisteröivä elementti, vastaa filmikameran filmiä), jouduttiin kameraa varten kehittämään Digital Primo -linssisarja, joka oli filmikameroiden Cine Primoja korkeatasoisempi. Digital Primot olivat kuitenkin tästä syystä huomattavasti kalliimpia, ja linssivalikoima säilyi filmikameroita suppeampana. [[George Lucas]]in ''Star Wars: Episode II – Attack of the Clones'' oli ensimmäinen pitkä elokuva, joka kuvattiin kokonaan HD-900F-kameroilla. Mallia ei koskaan otettu mittavasti käyttöön [[elokuvateollisuudessa|elokuvateollisuudessa]], mutta sitä käytetään yhä jonkin verran HDTV-tuotannoissa.

Vuonna 2004 Panavision julkaisi sekä uuden digitaalikameran että päivityksen vanhaan filmikameramalliin: Panaflex Millennium XL2 on Panavisionin toistaiseksi nykyaikaisin filmikamera, ja Genesis toi HD-tason digitaalikamerat lähemmäksi filmikameroita. Eräs tärkeä uusi ominaisuus kamerassa oli digitaalikennokuvakenno, jonka koko vastasi [[Super 35]] -filmin valotettavan alan kokoa; tällöin kamerassa voitiin käyttää Panavisionin perinteisiä Cine Primo -linssejä CineAltan Digi Primo -optiikan sijasta. Genesis oli CineAltan sijaan "enemmän" Panavisionin kuin Sonyn kamera, joskin kameran tärkeimmät osat olivat Sonyn valmistamat. Yhtiöiden yhteistyö loppui kuitenkin samana vuonna kun Panavision osti takaisin 8 prosentin osuuden yhtiöstään Sonylta.