Ero sivun ”Venäjän ortodoksinen ulkomaankirkko” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p w |
p järjestelyä |
||
Rivi 1:
'''Venäjän pakolaiskirkko''' tai '''Karlovcin synodi''' on nykyisin [[Moskovan patriarkaatti|Moskovan patriarkaatin]] alainen [[autonomia|autonominen]] [[ortodoksinen kirkko]]. Vuosina 1918-2007 se oli kirkolliselta asemaltaan määrittelemätön yhteenliittymä, joka katsoi edustavansa Venäjän ortodoksisen kirkon perinnettä Venäjän vallankumouksen jälkeen. Sen muodosti alkujaan joukko eri tavoin [[lokakuun vallankumous]]ta paenneita venäläisiä piispoja [[Jugoslavia]]n [[Sremski Karlovci]]ssa 1918. Synodi määritteli tehtäväkseen "vanhan Venäjän säilyttämisen" ja "Bolsevismin, tuon rosvoamisen ja jumalanpilkan kultin sukupuuttoon hävittämisen". Se pyrki aluksi (vuoteen 1927) saamaan valtaa Venäjällä, mutta toisen maailmansodan jälkeen se toimi lähinnä Yhdysvalloissa.
==Neuvostovallan alkuaika Venäjällä==
Kun neuvostovallan vaino vuonna 1922 ajoi varsinaisen Venäjän ortodoksisen kirkon sekasortoon, kanonisesti epämääräinen Karlovcin synodi yritti ottaa sen aseman itselleen, vähäisellä menestyksellä
Itse asiassa monet jopa halveksivat karlovcilaisia, jotka olivat paenneet maasta silloin kun heitä olisi eniten tarvittu Venäjällä, ja muistutettiin erityisesti, kuinka miehuullisesti [[Moskovan ja koko Venäjän patriarkaatti|Moskovan ja koko Venäjän patriarkka]] [[patriarkka Tihon|Tihon]], nöyrä ja vaatimaton
==Suomen asema==▼
Suomalaisten kannalta merkittävintä oli, että Karlovcin synodi halusi saada Suomen ortodoksit alaisuuteensa väittämällä, että suomalaisten arkkipiispakseen valitsema, [[Ekumeeninen patriarkka|Konstantinopoli]]ssa vihitty virolainen [[Herman Aav|Herman Aav]] (piispana 1923–1961) ei olisi kanonisesti edes piispa, ja että entinen, vuoden 1924 alusta lakkautuspalkalle joutunut ja [[Konevitsan luostari]]in kotiarestiin määrätty venäläistaustainen arkkipiispa [[Serafim (arkkipiispa)|Serafim]] (Aleksander Lukjanov, piispana Suomessa 1914–1923) olisi Suomen kirkon ainoa laillinen päämies. [[Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti]], joka oli 1923 liittänyt Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteensa, kieltäytyi edes kuulemasta tällaisia väitteitä, saati sitten tunnustamasta niitä. Arvojärjestyksessä seuraavat eli [[Aleksandrian ja koko Afrikan patriarkaatti|Aleksandrian]], [[Antiokian ja koko Idän patriarkaatti|Antiokian]] ja [[Jerusalemin ja koko Palestiinan patriarkaatti|Jerusalemin patriarkat]] asettuivat samalle kannalle, jolloin pienemmät patriarkaatit ja arkkipiispa- ja metropoliittakunnatkaan eivät uskaltaneet olla muuta mieltä. Karlovcilaiset jäivät yksin vaateineen, jotka jäivät pian unohduksiin.▼
Venäjän kirkon sekasorto päättyi vasta 1926, kun [[locum tenens]] patriarkka [[Sergij|Sergei]] teki sopimuksen neuvostovallan kanssa. Hän sai luvan perustaa uuden Pyhän Synodin, johon kuului seitsemän muuta piispaa, joukossa tuleva patriarkka Aleksei. Täten patriarkan kirkolla oli sekä kanonisen että maallisen lain edellyttämä hallinto, jonka myös virallinen valtiovalta tunnusti.
▲Itse asiassa monet jopa halveksivat karlovcilaisia, jotka olivat paenneet maasta silloin kun heitä olisi eniten tarvittu Venäjällä, ja muistutettiin erityisesti, kuinka miehuullisesti [[Moskovan ja koko Venäjän patriarkaatti|Moskovan ja koko Venäjän patriarkka]] [[patriarkka Tihon|Tihon]], nöyrä ja vaatimaton [[Munkki (uskonto)|munkkipiispa]] - joka oli valittu virkaansa arvalla juuri vallankumouksen aattona - kantoi piinansa marttyyrikirkon johtajana, puhumattakaan murhatuksi tulleesta Pietarin metropoliitta Venjaminista tai ns. Solovetskin piispoista, jotka oli vangittu entiseen luostariin Vienanmeren saaressa. Tihonin vaikea ja tuskainen johtajuus päättyi lopulta ennenaikaiseen kuolemaan – tosin luonnolliseen sellaiseen – vuonna 1924.
▲Täten patriarkan kirkolla oli sekä kanonisen että maallisen lain edellyttämä hallinto, jonka myös virallinen valtiovalta tunnusti. Sergij'n ja koko synodin [[29. heinäkuuta]] [[1926]] allekirjoittama julistus saattoi kirkon ja valtiovallan suhteet aivan uudelle pohjalle.
Julistus merkitsi täyttä yhteistyötä: kirkolle osoitettua luottamusta ei käytettäisi valtiovallan vahingoksi, {{sitaatti|Ortodoksit tunnustaisivat Neuvostoliiton maalliseksi isänmaakseen, jonka onni ja menestys ovat heidän onnensa ja menestyksensä, sekä epäonni heidän epäonnensa.}}
▲==Suomen asema==
▲Tämä merkitsi myös karlovcilaisten Venäjällä toiminnan loppua, vaikka Sergij nimitettiin varsinaiseksi patriarkaksi vasta 1943 ja hän kuoli jo vuotta myöhemmin. Hänen seuraajansa [[Aleksei I (patriarkka)|Aleksei I]] otti yhtä tiukan linjan. Hänen seuraajansakin patriarkka [[Pimen I]] pysyi yhtä tiukalla linjalla.
▲Suomalaisten kannalta merkittävintä oli, että Karlovcin synodi halusi saada Suomen ortodoksit alaisuuteensa väittämällä, että suomalaisten arkkipiispakseen valitsema, [[Ekumeeninen patriarkka|Konstantinopoli]]ssa vihitty virolainen [[Herman Aav|Herman Aav]] (piispana 1923–1961) ei olisi kanonisesti edes piispa, ja että entinen, vuoden 1924 alusta lakkautuspalkalle joutunut ja [[Konevitsan luostari]]in kotiarestiin määrätty venäläistaustainen arkkipiispa [[Serafim (arkkipiispa)|Serafim]] (Aleksander Lukjanov, piispana Suomessa 1914–1923) olisi Suomen kirkon ainoa laillinen päämies. [[Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti]], joka oli 1923 liittänyt Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteensa, kieltäytyi edes kuulemasta tällaisia väitteitä, saati sitten tunnustamasta niitä. Arvojärjestyksessä seuraavat eli [[Aleksandrian ja koko Afrikan patriarkaatti|Aleksandrian]], [[Antiokian ja koko Idän patriarkaatti|Antiokian]] ja [[Jerusalemin ja koko Palestiinan patriarkaatti|Jerusalemin patriarkat]] asettuivat samalle kannalle, jolloin pienemmät patriarkaatit ja arkkipiispa- ja metropoliittakunnatkaan eivät uskaltaneet olla muuta mieltä. Karlovcilaiset jäivät yksin vaateineen, jotka jäivät pian unohduksiin.
==Sotien jälkeinen aika==
| |||