Ero sivun ”Wounded Kneen verilöyly” versioiden välillä

| osa_sotaa = [[Intiaanisodat|Intiaanisotiaintiaanisotia]]

| lopputulos = USA:nYhdysvaltojen voitto (verilöyly); lopullinen voitto intiaaneista

'''Wounded Kneen verilöyly''' on taistelu, joka käytiin joulukuun lopulla [[1890]] [[Wounded Knee]] -joen lähellä, [[Etelä-Dakota]]ssa. Tuolloin [[Yhdysvaltain armeija]]n sotilaat surmasivat noin 150 - 300150–300 [[Tetonit|lakota]]-[[intiaani]]a. Tapahtuma oli [[Pohjois-Amerikka|Pohjois-Amerikan]] [[Intiaanisodat|intiaanisotien]] viimeinen merkittävä taistelu. Ammuttujen intiaaninintiaanien lisäksi tuntematon määrä pakoon päässeistäpäässeitä lakotoistalakotoja paleltui kuoliaaksi. Yleisen käsityksen mukaan verilöyly alkoi vahingonlaukauksesta, kun armeijan sotilaat yrittivät ottaa pois erään lakota-soturinlakotasoturin kivääriä. Kuolleiden intiaanien joukossa oli heidän johtajansa [[Iso Jalka]], lakotanimeltään Si Tanka eli Täplikäs Hirvi.<ref name="Tanka">{{Verkkoviite|Osoite=http://aktalakota.stjo.org/site/News2?page=NewsArticle&id=8359|Nimeke=Big Foot Minηecoηjou Lakota| Julkaisu=aktalakota.stjo.org| Viitattu=18.12.2012|kieli={{en}}}}</ref>

Lännen valloituksesta ja myös Wounded Kneen verilöylystä kertoo [[Dee Brown]]in kirja ''[[Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen]]''.

Yhdysvaltojen kongressi teki 2. maaliskuuta vuonna 1889 Yhdysvaltojen kongressi teki päätöksen siouxeille [[Etelä-Dakota]]an annetun suuren reservaatin jakamisesta viiteen pienempään reservaattiin. Neuvotteluja siouxien luona johti kenraali [[George Crook]]. Hän oli ainoa valkoinen mies, johon intiaanit luottivat, ja siksi hänet oli valittu tehtävään. Monet vaikutusvaltaiset siouxien johtajat kieltäytyivät sopimuksen allekirjoittamisesta, heidän joukossaan myös [[Little Big Hornin taistelu]]sta kuuluisaksi tullut [[Istuva Härkä]]. Crook sai lopulta taivutettuataivutetuksi riittävän määrän reservaattien päälliköitä YhdysvaltainYhdysvaltojen puolellekannalle.<ref name="Brown 1991 428 - 430428–430">Brown 1991. s. 428 - 430428–430.</ref> Helmikuussa 1890 presidenttiPresidentti [[Benjamin Harrison]] avasi helmikuussa 1890 Crookin valtuuskunnan neuvottelemat maa-alueet Yhdysvaltain asukkaille.<ref name="Henriksson 1985 151">Henriksson 1985 s. 151.</ref>

Pienempiin reservaatteihin siirretyt intiaanit saivat maapalan, jolla heidän piti kasvattaa karjaa tai harjoittaa maanviljelyä. Siouxien piti myös lähettää lapsensa englanninkielisiin kouluihin, ja alkuperäiskansojen kielten puhuminen oli kielletty. Näillä toimenpiteillä yritettiin päästä eroonlopettaa siouxien vaeltelevastavaelteleva elämäntavastaelämäntapa ja saada nämäheidät omaksumaan siirtolaisten elämäntyylinelämäntyyli. Siirtymävaiheen aikana [[Bureau of Indian Affairs]] oli vastuussa siouxien ruokahuollosta, mutta se oliei kykenemätönkyennyt hoitamaan tehtäväänsä. TämäKun yhdistettynälisäksi maanmaa viljelykelvottomuuteenei kelvannut viljelyyn ja [[biisoni|biisonien]] määränmäärä laskuunoli johtivähentynyt, seurauksena oli nälänhätäännälänhätä. Vuosina 1889-18901889–1890 lakotojen keskuudessakeskuudeteen liikkuilevisi [[tuhkarokko]]a ja muita intiaaneille tappavia tauteja.

Maaliskuussa 1890 lännestä palannut lakotojen lähetystö toi kansansa keskuuteen [[aavetanssi|henkitanssin]], joka oli lähtöisin [[paiute]]-intiaani [[Wovoka]]lta. TämäWovoka oli nähnyt näyn, joka kertoi paratiisiin pääsemistäpääsemisestä ja kaikkien kuolleiden biisonien paluusta maan päälle. Henkitanssiin liittyi myös usko sielun kuolemattomuudestakuolemattomuuteen ja rakkaiden vainajien paluustapaluuseen<ref name="Davis & Rosa 1996 161">Davis & Rosa 1996. s. 161.</ref>

Wovokan henkitanssin ympärille kehittyi hetkellinenlyhytaikainen uskonnollinen liike. Se olisi saattanut menettää suosionsa nopeasti, ellei kesällä 1890 olisi vallinnut suurihyvin [[Kuivuuskausi|kuivuuskuiva kesä ]], joka1890 tuhosiolisi viljanaiheuttanut jakatoa, jota loiseurasi nälännälkä. Jopa valkoiset maanviljelijät jättiväthylkäsivät tilansa keskikesän kuivuuden takia. Intiaaneille muuttaminen oli vaikeampaa, koska valkoiset olivat supistaneet heille antamiaan avustuksia. Monien intiaanikylien johtomiehet pyysivät apua Yhdysvalloilta. Kongressi ei suoraan torjunut pyyntöjä, mutta lupasi tukea vasta joulukuussa, ja mikäsilloin oli liian myöhäänmyöhäistä. Se nostiherätti lakota-intiaaneissalakotoissa vastustusta valkoisia kohtaan ja lisäsi rajustivoimakkaasti henkitanssin suosiota.<ref name="Andersson 2009 28">Andersson 2009. s. 281</ref>

Kesällä 1890 lakotat siirtyivät yhä enemmän majoistaan tanssileireihin, joissa tanssittiin jatkuvasti vastoin Wowokan ohjeita tanssittiin jatkuvasti. Vanhoilliset Yhdysvaltoja vastustavat päälliköt alkoivat saada kannatusta. Esimerkiksi [[Punainen Pilvi]] ei itse osallistunut [[Katolisuus|katolisena]]<ref name="Catho">{{Verkkoviite|Osoite=http://www.american-tribes.com/Lakota/BIO/MaryGoodRoad.htm|Nimeke=Mary Good Road|Julkaisu=americanAmerican-tribes.com| Viitattu = 30.12.2012| Kieli={{en}}}}</ref> henkitanssiin ja uskoi sen kuihtuvan nopeasti. Reservaattien intiaaniasiamiehet huolestuivat tanssin saavuttamasta yhä kasvavasta suosiosta.

Elokuun 22. päivänä aseistautuneetAseistautuneet [[oglala]]-siouxit estivät 22. elokuuta intiaanipoliiseja pysäyttämästäkeskeyttämästä heidän tanssiaan<ref name="Andersson 2009 281 - 282">Andersson 2009, s. 281, s. 282</ref>. Lehtikirjoittelu ja asioita miten tahansa käsittelevävääristelevä huhumylly saivat jotkut valkoiset pakenemaan lähellä lakotojen asuinalueita olevista kodeistaan. Toisaalla elokuun lopulla sekä vanhoilliset että valkoisia tukevat lakotat aseistautuivat, kun väärä huhu kertoi armeijan vanginneen eräässä lakotaleirissä naisia ja lapsia.

Henkitanssiin liittyneet uskomukset, että intiaanit saisivat takaisin maansa ja olisivat haavoittumattomia valkoisten luoteja vastaan lisäsi lakotojen rohkeutta ja uhmaa.<ref name="Davis & Rosa 1996 161">Davis & Rosa 1996 s. 161.</ref> Marraskuussa 1890 yhteenottojen uhka lisääntyi Pine Ridgen ja Rosebudin reservaateissa, joissa henkitanssijoiden osuus intiaaneista oli suuri.<ref name="Andersson 2009 28">Andersson 2009 s. 281.</ref>. Kenraali [[Nelson A. Miles]] näkipiti henkitanssinhenkitanssia kansankiihotuksena ja aavisti siinä piilevän uuden intiaanisodan uhan. Lehdistö tiedotti alueen tapahtumista syksyn ja alkutalven mittaan hyvin epäluotettavasti. SeEnsin saattoi kertoakerrottiin taisteluista armeijan ja intiaanien välillä, ja peruaseuraavana uutisenpäivänä seuraavanauutinen päivänäperuttiin. Uudisasukkaat vaativat hallitusta ryhtymäänviranomaisilta toimiintoimia intiaanien liikehdinnän pysäyttämiseksi.

15. joulukuuta 1890 lähetettiin 40 intiaanipoliisia pidättämään Istuvaa Härkää sen jälkeen kun hän oli sallinutantanut kannattajiensa aloittaa henkitanssinkannattajilleen Standing Rockin reservaatissa luvan aloittaa henkitanssin. Pidätyksen aikana syntyneessä tulitaistelussa menehtyikuoli Istuvan Härän lisäksi kahdeksan muuta siouxia sekä kuusi pidätykseen osallistunutta intiaanipoliisia.<ref name="LaPointe 2009 20">LaPointe 2009. s. 20.</ref>

Istuvan Härän kuoleman jälkeen armeijan tärkeimmäksi tehtäväksi jäi painostaa siouxit luopumaan henkitanssista ja viedä intiaanit intiaaniasemille.<ref name="Andersson 2009 282">Andersson 2009. s. 282.</ref>. [[Prikaatinkenraali]] [[John R. Brooke]] otti komentoonsa lakotojen saattamisen reservaatteihinsareservaatteihin. Päällikkö Iso Jalka livahti kuitenkin armeijan valvonnan altavalvonnasta johtaen lakotoja, joihin liittyi Istuvan Härän entisiä seuraajiakannattajia. Ryhmän määränpää oli Pine Ridgen reservaatti, jossa Ison Jalan tarkoitus oli keskustella päällikkö Punaisen Pilven kanssa tilanteen rauhoittamisesta. [[Everstiluutnantti]] [[Edvin V. Sumner]]in mukaan Ison Jalan joukot pakenivat, koska pelkäsivät armeijaa. Yhdysvaltain joukkojen ylin komentaja kenraali Miles uskoi Ison Jalan lähteneen sotaretkelle ja komensi armeijan takaa-ajamaan takaa pakolaisia ja käyttämään tarpeen vaatiessa kovia otteita.<ref name="Andersson & Henriksson 2010 240">Andersson & Henriksson 2010. s. 240.</ref>

[[kuvaTiedosto:DeadBigfoot.jpg|250px|thumb|oikea|Ison Jalan ruumis.]]

AnkaraAnkaraan pakkanenpakkasen tekivuoksi siouxien matkanmatka raskaaksioli raskas. Iso Jalka sairastui [[keuhkokuume]]eseen, ja 28. päivä joulukuuta hänen ryhmänsä antautui [[majuri]] [[Samuel Whiteside]]n yksiköille. Intiaanit kuljetettiin läheiselle Wounded Kneen purolle, jonne he leiriytyivät sotilaitten valvonnassa. Saman päivän iltana [[eversti]] [[James W. Forsyth]] tuli leiriin seitsemännen ratsuväkirykmentin kanssa ja otti komennon. Hän kertoi saaneensa käskyn kuljettaa vangitut siouxit [[Union Pacific]]-rautatien varteen ja lähettää nämäheidät junalla sotilasvankilaan [[Omaha]]ssaan.<ref name="Brown 1991 441">Brown 1991. s. 441.</ref> Yöllä eversti Forsythin miehet toivat paikalle vahvistuksia ja kevyitä 42 mm:n [[Hotchkiss]]-tykkejä, jotka asetettiin intiaanien leiriä ympäröiville kukkuloille.

Seuraavana aamuna suoritetussatehdyssä väestönlaskennassa todettiin Ison Jalan ryhmän käsittävän 120 miestä ja 230 naista ja lasta.<ref name="Brown 1991 442">Brown 1991. s. 442</ref> Forsyth määräsi lakotojen aseet kerättäviksi ja kertoi heidän kuljetuksestaan pois sotatoimialueelta. Suurin osa intiaaneista suostui luovuttamaan aseensa. Heiltä otettiin kiväärien lisäksi veitset, kirveet ja jopa telttojen seipäätkin. Lopuksi sotilaat pyysivät intiaanisotureita riisumaan huopansa nähdäkseen niiden alle. Aseita etsittiin jopa naisten vaatteista<ref name="Andersson 2009 284">Andersson & Henriksson 2009. s. 284.</ref>. Lakotojen suuttumus näkyi heidän kasvoiltaan, mutta vain henkimies Keltainen Lintu (Zintkála Zi) ilmaisi vihansa valkoisille ja alkoi laulaa henkitanssiin kuulunutta laulua.<ref name="Brown 1991 442">Brown 1991. s. 442.</ref> KuuromykkäKuuro lakota-soturilakotasoturi Musta Kojootti ei halunnut luopua kivääristään, josta oli maksanut korkean hinnan. Kun sotilaat tarttuivat häneen, ase laukesi vahingossa ja aiheutti yleisen sekasorron.<ref name="Henriksson 1985 153">Henriksson 1985. s. 153.</ref>

SotilaidenWounded Kneen joukkkomurha alkoi sotilaiden [[karbiini]]en yhteislaukaus aloitti Wounded Kneenyhteislaukauksesta massamurhan. Osa intiaaneista vastasi tuleen, mutta heidät nujerrettiin nopeasti. Iso Jalka sai surmansa ensimmäisten lakotojen joukossa.<ref name="Andersson & Henriksson 2010 241">Andersson & Henriksson 2010. s. 241.</ref> Ammunnan tauottua armeija kävi lähitaisteluun käyttämällä nuijianuijin, veitsiäveitsin ja pistooleitapistoolein.<ref name="Brown 1991 442"> </ref> Koska aseistariisunnan jäljiltä vain harvoilla intiaaneilla oli aseita aseistariisunnan jäljiltä, he lähtivät pyrkimään pakoon. NeljäHeidän Hochkiss-tykkiäperäänsä avasiammuttiin tulenneljällä heidän peräänsäHochkiss-tykillä.<ref name="Davis Rosa vl 1996 162 ">Davis & Rosa 1996, s. 162 </ref>. Tykistön tulitustulituksessa ja muumuussa ammuntaammunnassa surmasivatkuoli ja haavoittivathaavoittui myös lähitaistelussa olleita sotilaita, jostajoista 25yhteenoton aikana sai surmansa yhteenoton aikana25. Haavoittuneiden määräksi laskettiin myöhemmin 39.<ref name="Brown 1991 444">Brown 1991. s. 444</ref>.

Tiedot lakotojen tappioista vaihtelevat 150lähteestä -riippuen 300150–300 välillä riippuen lähteestä.<ref name="Waldman 2006 274">Waldman 2006 s. 274.</ref> Suurin osa eloon jääneistä intiaaneista antautui Yhdysvaltain armeijan sotilaille. Taistelupäivän iltana alkanut lumimyrsky peitti leirin, jossa viruvista haavoittuneista lakotoista monet kuolivat kylmyyteenpakkaseen<ref name="Davis & Rosa 1996 162">Davis & Rosa 1996. 162.</ref> Kun sotilaat palasivat neljän päivän päästäkuluttua taistelupaikalle, he löysivät irvokkaisiin asentoihin jäätyneitä lakotojen ruumiita<ref name="Henriksson 1985 152">Henriksson 1985. s. 152</ref>.

[[Kuva:43-0520a.gif|thumb|150px|left|Wounded Kneestä palaavia sotilaita 1890-911891.]]

Kaatuneiden intiaanien hautaaminen alkoi seuraavana päivänä. Suurin osa haudattiin armeijan kaivamiin joukkohautoihin Wounded Kneehen<ref>Henriksson 198., s. 157</ref>. Hautaajina toimi armeijan palkkaama yksityinen miesryhmä. Kuolleiden intiaanien nimiä ei edes koetettu selvittää. Hautaamisen aikana löydettiin ruumiskasoista joitakin lapsia elossa, ja ainakin yksi adoptoitiin siirtolaisperheeseen.

Intiaanien kapinointi jatkui heikentyneenä vielä verilöylyn jälkeenkin, kun armeija taisteli vuoden 1890 viimeisenä päivänä noin 50 intiaanin kanssa<ref name="Henriksson 1985 153.">Henriksson 1985 s. 153</ref>. Viimeiset henkitanssijat antautuivat vasta 15. tammikuuta 1891 neuvottelujen ja kahakoinnin jälkeen.<ref name="Andersson 2009 285">Andersson 2009. s. 285</ref>. Vielä vuonna 1895 joukko valkoisia metsästäjiä tappoi [[bannock]]ien leirissä kolme intiaania, ja hukuttivathukutti kaksi intiaanilasta. Vuonna 1897 murhaajaa etsivät kansalaiset polttivat elävältä kaksi [[seminolet|seminole]]-poikaa ja kiduttivat heidän vanhempia heimotovereitaan.<ref name="Henriksson 1985 156">.Henriksson 1985. s. 153.</ref>.

Aluksi sekä armeija että lehdistö pitivät Wounded Kneen tapahtumia hyvänä taisteluna vihamielisävihamielisiä intiaaneja vastaan. Kun Myöhemminmyöhemmin paljastui, mitenettä armeija oli tappanut säälimättä naisia ja lapsia, kääntyi yleinen mielipide sotilaita vastaan ja tapahtumia alettiin kutsua teurastukseksi. Armeijan käytös joutui ankaran arvostelun kohteeksi. Wounded Kneessä käyttöön otettu iIntiaanien aseista riisuminen nähtiin YhdysvaltainYhdysvaltojen silloisen intiaanipolitiikan vastaisena. Sekä hallitus että armeija tutkivat tapauksen, mutta tutkimukset vapauttivat armeijan syytteistä.<ref name="Andersson 2009 284">Andersson 2009. s. 284</ref>.

Wounded Kneen verilöylyn jälkeen kenraali Nelson Miles erotti Forsythin asemastaan, ja sotilastuomioistuin arvosteli tämän toimenpiteitä välikohtauksen aikana, mutta jätti hänet tuomitsematta. Forsyth sai lisäksi asemansa takaisin puolustusministerin päätöksellä, ja myöhemmin hänet ylennettiin kenraaliksi. 20 verilöylyyn osallistunutta sotilasta sai [[Medal of Honor]]in, joka on Yhdysvaltojen korkein sotilasansiomitali Yhdysvalloissa. Eräät intiaaniaktivistit ovat myöhemmin vaatineet, että nämä kunniamerkit peruttaisiin.<ref>[http://www.footnote.com/page/1299_lakotawounded_knee_a_campaign_to/ Lakota~Wounded Knee: A Campaign to Rescind Medals]</ref>

*Davis, William & Rosa, Joseph G.''Villi Länsi -– Amerikan rajaseutujen kuohuva historia'', WSOY. 1996, ISBN 951-0-20636-9

*Davis, William & Rosa, Joseph G.''Villi Länsi -– Lewisistä ja Clarkesta Wounded Kneehin'', WSOY. 1996, ISBN 9789510206362