Ero sivun ”Hutier-taktiikka” versioiden välillä

Ensimmäisessä maailmansodassa hyökkäys yleensä alkoi jättiläismäisellä, pitkään kestävällä tykistön tulivalmistelulla, jonka jälkeen kohti vihollisen linjaa hyökättiin monena jalkaväen aaltona. Tämä taktiikka ei yleensä johtanut hyviin tuloksiin. Tyypillinen [[ympärysvallat|ympärysvaltojen]] puolustusrintama [[länsirintama (ensimmäinen maailmansota)|länsirintamalla]] käsitti ulkovyöhykkeen, jossa oli vain [[tarkka-ampuja|tarkka-ampujia]], partioita ja konekivääripesäkkeitä. Taempana oli varsinainen rintama jossa käytiin ankarin taistelu, ja sen takana tukivyöhyke.

 

 

Taktiikka toimi alussa hyvin (esimerkiksi operaatio Michael maaliskuussa 1918), mutta jo operaation aikana huomattiin taktiikan ongelmat. Saksalaiset etenivät viikossa 50 kilometriä, mutta joukot väsyivät, rynnäkköryhmät kärsivät raskaita tappioita ja tykistö ei pysynyt hyökkäyksen perässä. Sen sijaan [[Yhdistynyt kuningaskunta|britit]] ja [[ranska]]laiset toivat tykistöä ja reservejä hyökkäyksen torjumiseksi länsirintaman muilta sektoreilta. Saksalaiset joutuivat torjumaan vastahyökkäykset ainoastaan jalkaväen aseilla. Tämän seurauksena hyökkäys pysähtyi.<ref name=lop>Prior & Wilson, s. 175</ref>