Ero sivun ”Kemiallinen ase” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Lisätty kuva engl. kaasupommista |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 14:
Kemiallisten aseiden historia juontaa pitkälle, aina ensimmäisiin tahallaan levitettyihin myrkytyksiin, esimerkiksi juomaveteen. Kuitenkin nykyaikaisen kemiallisen sodankäynnin voidaan katsoa alkaneen [[ensimmäinen maailmansota|ensimmäisestä maailmansodasta]], jossa käyttö oli laajamittaista. Kaasuaseet oli kielletty Haagin sopimuksella 1899.
Ensimmäisessä maailmansodassa kehiteltiin aluksi [[kyynelkaasu]]n tapaista kaasua. Myöhemmin kehitettiin ja otettiin käyttöön yhä vaarallisempia kaasuja. Alussa kaasua vapautettiin lieriöistä, jotka avattiin hyökkäyshetkellä. Tämä menetelmä oli epävarma, sillä tuuli saattoi kuljettaa kaasun väärään suuntaan.
| last=Heller | first=Charles E. | month=September | year=1984
| url=http://usacac.army.mil/cac2/cgsc/carl/resources/csi/Heller/HELLER.asp
| title=Chemical Warfare in World War I: The American Experience, 1917-1918
| publisher=Combat Studies Institute
| accessdate=2012-01-10 }}</ref> Myöhemmin kaasuja alettiinkin levittää tykistön ampumilla kranaateilla.
Ensimmäisen laajamittaisen kaasuhyökkäyksen tekivät [[Saksan keisarikunta|saksalaiset]] aamulla 22. huhtikuuta 1915. He vapauttivat 168 tonnia kloorikaasua [[ympärysvallat|ympärysvaltojen]] joukkoja vastaan.<ref name="WWI Y2">{{Verkkoviite | Tekijä = | Nimeke = Battles: The Second Battle of Ypres, 1915| Osoite = http://www.firstworldwar.com/battles/ypres2.htm| Selite = | Ajankohta = | Julkaisija =First World War.com | Viitattu = 5. lokakuuta 2007| Kieli = {{en}} }}</ref> Kaasun vaikutus ulottui noin 6,4 kilometrin säteelle, altistaen 10 000 sotilasta kaasulle, joista puolet kuoli [[asfyksia]]an kymmenessä minuutissa.<ref name="WWI Y2"/> Saksalaisjoukot olivat yllättyneitä kaasun tehokkuudesta.<ref name="WWI Y2"/>
Sodan molemmat osapuolet omaksuivat kemialliset aseet ja käyttö laajeni länsirintamalla. Samalla kehitettiin myös vastatoimia kaasuhyökkäysten varalle. Ensimmäisenä ymmärrettiin, että sotilaat jotka lähtivät kaasupilviä karkuun saivat pahempia vaurioita kuin he jotka eivät liikkuneet. Samoin sotilaat jotka makasivat maassa kärsivät eniten kaasun ollessa tiheimmillään juuri maan pinnan läheisyydessä.<ref>Edmonds and Wynne (1927): pp. 177-8.</ref> Saksalaisten käyttämä kloori oli myös helposti tunnistettavissa vihreän värinsä pistävän hajunsa takia, mikä vähensi sen tehokkuutta. Lisäksi kloori on vesiliukoista, joten pian sotilaat alkoivatkin suojata kasvonsa kastellulla kankaalla, mikä auttoikin kohtuullisesti kaasuhyökkäyksissä.<ref name=ew217>Edmonds and Wynne (1927): p. 217.</ref> Myöhemmin myös [[kaasunaamari]] otettiin käyttöön kummallakin puolella.
Ensimmäisen maailmansodan tuloksena kehitettiin [[fosgeeni]], [[sinappikaasu]], [[kloropikriini]] ja [[syanidikaasu]]. Ranska käytti ensimmäisenä fosgeenia vuonna 1915.<ref>{{Cite book
| first=Mary Jo | last=Nye | year=1999 | page=193
| title=Before big science: the pursuit of modern chemistry and physics, 1800-1940 | publisher=Harvard University Press
| isbn=0-674-06382-1 }}</ref> Tämä kaasu oli klooria vaikeampi havaita, sillä se oli väritöntä ja hajultaan neutraalimpaa, mikä teki siitä tehokkaamman taistelukaasun. Samalla se oli klooria tappavampi, vaikka aika altistuksesta ensioireisiin saattoikin olla yli 24 tuntia.<ref>{{Cite web
| author=Staff | date=22 February 2006
| url=http://www.bt.cdc.gov/agent/phosgene/basics/facts.asp
| title=Facts About Phosgene
| publisher=CDC | accessdate=2008-05-23 }}</ref> Sinappikaasu taas oli saksalaisten vuonna 1917 kehittämä kaasu, joka ei välttämättä ollut kaikista kaasuista tappavin, mutta sai pahan maineensa muun muaasa pitkän vaikutusaikansa johdosta. Ilmaa painavampi sinappikaasu kun saattoi pysyä maassa jopa viikkoja tai kuukausia sääoloista riippuen.<ref>{{Cite web
| author=Staff | date =22 February 2006
| url =http://www.bt.cdc.gov/agent/sulfurmustard/basics/facts.asp
| title =Facts About Sulfur Mustard
| publisher =Centers for Disease Control and Prevention
| accessdate = 2006-08-10 }}</ref> Altistuneilla myös kivuliaat oireet - esim. ihorakkulat, näkövauriot, oksentelu, sisäinen ja ulkoinen verenvuoto - kestivät pitkään. Samoin kuolettavasti sinappikaasulle altistuneet saattoivat kärsiä jopa nejästä viiteen viikkoa ennen kuolemaa.<ref>{{Cite book
| author=Sidell, F. R.; Urbanetti, J. S.; Smith, W. J.; Hurst, C. G.
| editor=Sidell, F. R.; Takafuji, E. T.; Franz, D. R.
| year=1997 | chapter=Chapter 7. Vesicants
| title=Medical Aspects of Chemical and Biological Warfare
| publisher=Office of The Surgeon General, Department of the Army, United States of America
| url=http://www.globalsecurity.org/wmd/library/report/1997/cwbw/
| accessdate=2007-08-08 |isbn=9997320913|oclc=489185423|lccn=97022242}}</ref>
Ensimmäinen hermokaasu, [[tabuuni]], kehitettiin vuonna 1936, [[sariini]] 1938 ja [[somaani]] 1944.{{Lähde||15. syyskuuta 2008}} [[Toinen maailmansota|Toisen maailmansodan]] [[liittoutuneet|voittajavaltiot]] jatkoivat, sopimuksista huolimatta hermokaasujen kehittelyä [[natsi-Saksa|Saksan]] tietojen pohjalta ja vuonna 1952 [[Yhdistynyt kuningaskunta|Iso-Britannia]] kehitti [[VX|VX-kaasun]], joka on tähänastisten tietojen mukaan tappavin hermokaasu. [[Kylmä sota|Kylmän sodan]] seurauksena [[Neuvostoliitto]] kehitti VX-kaasulle vastineen, [[V-kaasu|V-kaasun]].
| |||