Ero sivun ”Nykysuomen sanakirja” versioiden välillä

Vuonna 1927 eduskunta hyväksyi aloitteen, jossa kehotettiin hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin ”suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi”. Aloitteen näkyvin taustahahmo oli [[Maalaisliitto|Maalaisliiton]] kansanedustaja [[Antti Kukkonen]], jonka mukaan ehdotuksen taustalla olivat eduskunnan lainsäädäntötyössä havaitut vaikeudet. Ilman kunnollista sanakirjaa lakitekstien selkeyden ja yksiselitteisyyden valvominen oli vaikeaa, ja eduskunnan oli turvauduttava kielentutkijoiden asiantuntijalausuntoihin. Tavoitteena oli siis luoda eräänlainen ”virallinen sanakirja”, jossa määriteltäisiin kunkin suomen kielen sanan tarkka merkitys ja oikea kirjoitusasu.

[[Opetusministeriö]]n toimeksiannosta kolme kielentutkijaa, [[Knut Cannelin]], [[E. A. Tunkelo]] ja [[Yrjö Wichmann]], laati [[1927]]–[[1928]]1927–1928 alustavan suunnitelman sanakirjan toteuttamisesta. Käytännön toimitustyö annettiin [[1929]] [[Suomalaisen Kirjallisuuden Seura]]lle, jolle määrättiin tarkoitusta varten valtion avustusta.

Sanakirjan ensimmäinen päätoimittaja oli professori [[Martti Airila]], jota seurasi [[1939]] professori [[Matti Sadeniemi]]. [[Talvisota]] lähes keskeytti kokoamistyön, ja [[jatkosota|jatkosodan]] päättyessä [[1945]] sanakirjan käsikirjoitus oli valmiina L-kirjaimeen saakka. ''Nykysuomen sanakirjaksi'' ristityn teoksen ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1951 ja loput viisi seuraavan vuosikymmenen aikana. Kuudes ja viimeinen osa painettiin 1961. Sanakirjasta julkaistiin vuonna [[1967]] ”lyhentämätön kansanpainos”, jossa alkuperäinen kuusiosainen sarja oli tiivistetty kolmeen osaan. Myöhemmin teossarjasta on julkaistu lukuisia uusintapainoksia, joissa kaikissa alkuperäinen sisältö on säilytetty muuttumattomana. Sanakirjan 15. painos julkaistiin vuonna [[2002]].

Koska ''Nykysuomen sanakirja'' on koottu [[1900-luku|1900-luvun]] ensimmäisellä puoliskolla, sen sanasto on osittain vanhentunutta. Sen paikan kielenhuollon virallisena ohjenuorana ovatkin myöhemmin vieneet uudemmat teokset. Vuosina [[1990]]–[[1995]]1990–1995 ilmestyi [[Kotimaisten kielten tutkimuskeskus|Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen]] toimittama kolmiosainen ''[[Suomen kielen perussanakirja]]''. Vuonna [[2004]] julkaistiin sähköisessä muodossa ''[[Kielitoimiston sanakirja]]'', joka on ''Perussanakirjan'' laajennettu versio. ''Nykysuomen sanakirja'' on kuitenkin yhä ylivoimaisesti laajin suomen kielen sanakirja: siinä on yli 200  000 hakusanaa, kun painetussa ''Suomen kielen perussanakirjassa'' niitä on vain alle 100  000.

''Nykysuomen sanakirja'' on rakenteeltaan normatiivis-deskriptiivinen: se ei ainoastaan kuvaile kieltä, vaan antaa suosituksia sanojen oikeasta käyttötavasta. Kunkin hakusanan jäljessä on numero, joka viittaa teoksen alussa oleviin taivutuskaavoihin ([[Nomini|nomineille]] 85 kpl, [[Verbi|verbeille]] 45); jokaisesta sanasta on siis ilmaistu oikeat taivutusmuodot. Sanan merkitys on kuvattu mahdollisimman tiiviiden selitysten sekä synonyymien avulla. Tämän jälkeen on annettu esimerkkejä sanan käytöstä eri ilmaisuissa ja lauseyhteyksissä sekä yhdyssanoja, joissa sana on osana. Osa esimerkeistä on peräisin kirjallisuudesta, ja tekijä tai lähde on osoitettu. Esimerkkinä on hakusana ”kirjailija”:

''Nykysuomen sanakirja'' toimi esikuvana [[viron kieli|viron kielen]] yleissanakirjalle ''[[Eesti kirjakeele seletussõnaraamat]]'', jonka valmistelu alkoi jo [[1950-luku|1950-luvun]] alussa mutta joka julkaistiin vasta vuosina [[1988]]–[[2007]]1988–2007.