Ero sivun ”Saksan vallankumous (1918)” versioiden välillä

'''Saksan Spartakistikapina''' oli [[ensimmäinen maailmansota|ensimmäisen maailmansodan]] jälkeisenä aikana [[SaksaSaksan keisarikunta|Saksassa]]ssa puhjennut vallankumouksellinen kapina, jonka johdosta maa joutui sisällissotaan.

Sosialisti ja spartakistien johtaja [[Karl Liebknecht]] vapautettiin vankilasta 23.10. lokakuuta 1918 ja hän nousi keisari [[Wilhelm II]]|Wilhelm II:sta]] vastaan nousseiden katkeroituneiden kansanjoukkojen johtajaksi. Kapina alkoi matruuseista.

Keisari Wilhelm II oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen menettänyt suurimman osan vallastaan, jääden voimattomaksi perustuslailliseksi hallitsijaksi, mutta katkeroituneet kansanjoukot vaativat häntä luopumaan vallasta. Keisari Wilhelm II lähdettyä poliittisesta keskuksesta [[Berliini]]stä 29.10. lokakuuta 1918 ja matkustettua suureen päämajaan Spahan, kansanjoukot pitivät tekoa vastuuttomana. Keisaria vaadittiin luopumaan vallastaan lehdissä, kaduilla ja valtiopäivillä. Valtakunnankansleri prinssi [[Maximilian von Baden]], vaati keisaria luopumaan vallastaan. Hallituksen istunnon jälkeen Preussin sisäasianministeri Drews matkusti Spahan taivuttamaan keisaria, joka ei suostunut luopumaan vallastaan ja sai tukea kenraaleiltaan. Wilhelm II totesi, että hänen on ”Minun kaikki poikani ovat luvanneet, etteivät ikinä ryhdy hallitukseen...hallitukseen… [[Preussi]]n kuninkaana ja [[Fredrik II Suuri|Fredrik suurenSuuren]] seuraajana minun velvollisuuteni on pysyä paikallani.” Melko pian tämän jälkeen Turkki ja Itävalta tekivät erillisrauhan ja saksanSaksan eteläraja jäi avoimeksi. Sitten puhkesi vallankumous.<ref>Christensen, s. 118-119</ref><ref>Ludwig, s. 492-494</ref>

Kenraali [[Wilhelm Groener]] matkustaamatkusti 5.11. marraskuuta 1918 Berliiniin vahvistaakseen keisaria, palatessaan Spahan hän onoli vähällä joutua vallankumouksellisten käsiin.<ref>Hindenburg, s. 335</ref> Schillingin selällä tapahtuneen laivaston kapinan jälkeen, merivoimien johto oli hajauttanut laivaston sotilaat sotasatamiin, kukistaakseen kapinalliset miehistöt, mutta laivaston sotilaiden myötä vallankumouksen kipinä levisi paikasta toiseen. Matruusit pitivät kokouksia [[Kiel]]issä ja julistivat vallankumousta kasarmeissa, jotka joutuvat vallankumouksellisten käsiin. Kielissä hallitukselle uskolliset matruusit hajottivat kansanjoukot, jolloin viranomaiset luulivat pahimman olevan ohitse, peruen pyydettyjen apujoukkojen tulemisen, mutta seuraavana yönä ja sitä seuranneena päivänä levottomuudet jatkuivat. Kapinat levisivät kasarmista toiseen, hallitukselle uskolliset sotilasosastot kieltäytyivät ampumasta kapinallisia. Valtakunnan suurin sotasatama kaupunki Kiel joutui kapinallisten käsiin ja 5.11. marraskuuta 1918 punaiset liput nostetaan satamassa olevien sotalaivojen salkoihin.<ref>Christensen, s. 120-121</ref>

Kenraali Groener lähteelähti Spausta Berliiniin ja neuvottelemaan työväenjohtajien kanssa, jotka pyytävätpyysivät häntä vaikuttamaan keisariin, jotta tämä eroaisi. Paikalla ollut [[Friedrich Ebert]] toivoi että keisari ja kruununprinssi Max luopuisivat valtaistuimestaan ja joku prinsseistä tulisi hallitsijaksi. [[Philipp Scheidemann]], joka saapui neuvotteluhuoneeseen kalpeana ja hermostuneena, ehdotti pikaista toimintaa, peläten ettei seuraavana päivänä välttämättä enää ole mahdollisuutta tehdä mitään. Työväen edustajat eivät päässeet Kenraalikenraali Groenerin kanssa yhteisymmärrykseen. Sosialistit antoivat hallitukselle uhkavaatimuksen 7.11. marraskuuta 1918, luvaten erota hallituksesta, elleivät keisari ja kruununprinssi luovuluopuisi valtaistuimestaan perjantaihin puoleen päivään mennessä.<ref>Christensen, s. 121-122</ref><ref>Ludwig, s. 495</ref>

Prinssi Max pyytääpyysi lykkäystä, mutta sosialistit eivät suostusuostuneet, peläten menettävänsä otteensa kansanjoukkoihin. Tämän jälkeen valtakunnan kansleri Prinssi Max kirjoittaakirjoitti erohakemuksensa, joka lähetetäänlähetettiin sähkeenä keisarille Spahan. Keisari kehottaakehotti valtakunnankansleria pysymään virassaan. Prinssi Max pyytääpyysi keisaria luopumaan vallastaan useita kertoja, mutta keisari ei suostusuostunut. Keisari aikooaikoi armeijaa käyttäen palauttaa järjestyksen maahan. <ref>Christensen, s. 121-122</ref><ref>Ludwig, s. 495</ref>

Keisari Wilhelm II oli ollut hyvin hämmästynyt kuultuaan Kielin kapinasta, eikä voinut käsittää miksi juuri meriväki on pettänyt hänet, vaikka hän on henkilökohtaisesti ottanut useimmilta vuosiluokilta uskollisuudenvalan. Keisari ja hänen kenraalinsa menettivät luottamuksen armeijan kykyyn palauttaa järjestys maahan, kun eräs ehdottomasti luotettava divisioona kieltäytyi 8.11. marraskuuta 1918 illalla tottelemasta upseereitaan ja lähti omin päin kotimatkalleen. Saman päivän yönä kenraalit pitivät neuvottelua ja pitivät keisarin eroa ainoana ratkaisuna. Seuraavana päivänä kenraali Groener esitti omansa ja [[Paul von Hindenburg]]in käsityksen tilanteesta ja ilmoitti keisarille, ettei armeija enää ole keisarin takana. Keisari raivostui tästä ja kysyi ”'' ”EivätköEivätkö joukko-osastot ole vannoneet minulle lippuvalaansa?” ''johon” mihin kenraali Groener sanoi: ”'' ” Tällaisessa tapauksessa se ei merkitse mitään.” ''” Hindenburg vahvisti, ettei nyt voidavoitu taata armeijan luotettavuutta. Tämä vaikutti keisariin voimakkaasti.<ref>Christensen, s. 122-123</ref><ref>Ludwig, s. 500</ref>

Prinssi Max soitti keisarille perjantaina 9.11. marraskuuta 1918 20 minuutin puhelun, jonka aikana hän sanoi: ”'' "Kruunusta luopuminen on käynyt välttämättömäksi, jos mieli välttää sisällissotaa ja siis toteuttaa rauhankeisarin tehtävä. Jos tämä onnistuu, niin historia siunaa Teidän Majesteettinne nimeä. Ellei siitä tule mitään, niin vaatimus esitetään ja hyväksytään valtiopäivillä. Miehistö ei ole enää luotettavaa, [[Köln]] on työmies- ja sotilasneuvoston käsissä, Teidän Majesteettinne tyttären [[Braunschweig]]issä olevassa linnassa liehuu punainen lippu, [[München]] on tasavalta ja [[Schwerin]]issä esiintyy sotilasneuvosto. Näen kaksi mahdollisuutta: luopuminen, kruununprinssi sanoutuu irti vaatimuksistaan valtaistuimeen ja pojanpoika nimitetään valtiohoitajaksi tai luopuminen, sijaishallituksen nimittäminen ja kansalliskokous; sitä vaatii valtiopäivien valiokunta, ja minustakin se näyttää parhaimmalta, koska se antaa monarkialle kaikki mahdollisuudet. Mutta mitä tapahtuu, sen täytyy tapahtua nopeasti; ensimmäisen verenvuodatuksen jälkeen se menettäisi vaikutuksensa. Sosialistien avulla voisi tilanteen tällä tavoin vielä pelastaa, muuten tulee tasavalta. Uhrauksen täytyy olla vapaaehtoinen säilyttääkseen Teidän Majesteettinne nimen historiassa.''”<ref>Ludwig, s. 496-497</ref>

Yön aikana neljä valtiopäivien jäsentä lähettää sähkeitä sotilasjohdolle, sanoen ellei tietoa kruunusta luopumisesta ole varhain aamulla saapunut Berliiniin, niin johtajat eivät enää pidätä työväkeä tehtaissa. Aleksanterin rykmentti ja Jûterborgin tykistö menivät työläisten puolelle 9.11. marraskuuta 1918, samoin vielä [[Naumburg]]in jääkäritkin, jotka olivat tuotu nimenomaan Berliinin suojaksi.<ref>Ludwig, s. 498</ref>

Berliinissä lauantaina 10.11. lokakuuta 1918 riippumattomat sosialistit olivat julistaneet yleislakon. Kello yhdeksän aikoihin poliitikot saivat kuulla armeijan ylimmän johdon päätöksestä ilmoittaa keisarille, ettei armeija ole enää hänen käskettävissään. Kello 10 työläisjoukot alkavatalkoivat liikkua kohti Berliinin keskustaa. Samaan aikaan lähestyi [[Wedding]]istä, [[Pankow (kaupunginosa)|Pankowista]], [[Neukölln (kaupunginosa)|Neuköllnistä]] ja [[Spandau (kaupunginosa)|Spandausta]] mielenosoittajia, jotka eivät enää aikoneet odottaa keisarin eroamista. Silloin valtakunnankansleri prinssi Max toimii omanharkintansa mukaan julistaen 11:15, saaneensa Spasta tiedon 11 aikaan, jonka kertoo keisari on päättänyt luopua vallastaan. Tämä pelasti tilanteen pääkaupungissa.