Ero sivun ”Puoliakustinen sähkökitara” versioiden välillä

'''Puoliakustinen sähkökitara''' on [[sähkökitara]], jonka koppa on tavallisista [[Sähkökitara|lankkusähkökitaroista]] poiketen ontto. Sen soundi on kaikukopasta johtuen pehmeämpi ja pyöreämpi kuin lankkusähkökitaran ja siksi se on erityisen suosittu esimerkiksi [[jazz]]kitaristien keskuudessa. Puoliakustisia kitaroita sanotaankin usein jazzkitaroiksi.<ref name="kitarakirja">Denyer, Ralph, 1992: Suuri kitarakirja (s. 54 )(ISBN 951-0-20072-7)</ref>

[[Gibson|Gibson-]]kitarayhtiölle vuosina [[1920|1920-]][[1924]] työskennelleen Lloyd Loarin sanotaan keksineen puoliakustisen sähkökitaran suunnitellessaan mikrofoniprototyyppejä [[Kitara|akustisen kitaran]] äänen vahvistamiseksi.<ref name="kitarakirja"></ref>

Loarin keksinnöt eivät kuitenkaan kantaneet pitkälle, ja vasta [[1930-luku|1930-luvulla]] Rowe-DeArmond –yhtiö alkoi valmistaa ensimmäisenä maailmassa erikseen myytävää akustisen kitaran kaikuaukkoon kiinnitettävää [[Sähkömagneettinen mikrofoni|sähkömagneettista mikrofonia]], vahvistamaan kitaran luonnollista sointia.<ref name="kitarakirja"></ref>

Vuonna [[1935]] [[Gibson|Gibson-]]kitarayhtiö valmisti ensimmäisen varsinaisen puoliakustisen sähkökitaran, Gibson ES-150, kiinnittämällä F-aukkoiseen akustiseen [[kitara]]an yhden suuren [[Sähkömagneettinen mikrofoni|mikrofonin]] kaulan alapuolelle. Mikrofonissa oli yksi napakappale, jonka ympärille oli kierretty käämi. Napakappaleen kaksi suurta [[magneetti]]a olivat kopan sisällä kiinnitettynä kitaran kanteen. Kiinnitysruuvit antavat tunnusomaisen ulkonäön rakenteelle.<ref name="kitarakirja"></ref>