Ero sivun ”Atonaalisuus” versioiden välillä

Vaikka musiikkia ilman tonaalista keskusta olikin kirjoitettu aiemmin, esimerkiksi [[Franz Liszt]]in ''Bagatelle sans tonalité'' vuodelta 1885, termiä ''atonaalisuus'' alettiin käyttää teoksiin liitettyinä, etenkin Arnold Schoenbergiin ja Toiseen wieniläiseenWienin koulukuntaan.

Koulukunnan musiikki kumpusi klassisen musiikin tonaalisuuden kriisiksi kutsutusta tilasta 1900-luvun alun molemmin puolin. Säveltäjä Ferruccio Busoni kutsui tätä "duuri-molli -järjestelmän loppuunkulumiseksi" ja Schönberg "soinnun kyvyttömäksikyvyttömyydeksi hallita kaikkia muita". Ensimmäistä vaihetta kutsutaan usein "vapaaksi atonaalisuudeksi" tai "vapaaksi kromaattisuudeksi" ja siihen liittyi tietoinen pyrkimys välttää perinteistä diatonista harmoniaa. Tämän aikakauden töihin lukeutuvat Alban Bergin ooppera ''Wozzeck'' (1917-1922) ja Schönbergin ''Pierrot lunaire'' (1912). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkanutta toista vaihetta havainnollistettiin yrityksillä luoda järjestelmällisiä tapoja säveltää ilman tonaalisuutta. Näistä kuuluisin on tapa säveltää [[12 nuotilla tai ''kahdentoista nuotin tekniikka''-säveljärjestelmä]] (tunnetaan myös nimellä dodekafonia). Tämän aikakauden teoksia ovat Bergin ''Lulu'' ja ''Lyrische Suite'', Schönbergin ''Pianokonsertto'', hänen oopperansaooppera ''Jakobsleiter'' ja lukuisia muita lyhyempiä teoksia, mukaan lukien hänen viimeiset jousikvartettinsajousikvartettonsa. SchoenbergSchönberg oli järjestelmän suurin innovaattoriuudistaja, mutta hänen oppilaansa, Webern, alkoi myöhemmin liittää mukaan dynamiikan ja äänenvärin järjestelmän ensisijaiseen sarjaan. Tällöin sarjat eivät enää sisältäneet nuotteja, vaan myös muita musiikin piirteitä. Tämä yhdistettynä ''Olivier Messiaen''in parametrisointiin muodosti innoituksen [[sarjallisuus|sarjallisuuteen]].

Atonaalisuus muuttui termiksi, jolla halvennettiin musiikkia, jonka soinnut oli järjestetty ilman näkyvää johdonmukaisuutta. Natsi-Saksassa atonaalista (ja muita silloisen hallinnon vihollisten säveltämää) musiikkia vastaan hyökättiin kuvailemalla sitä "bolsevistiseksibolševistiseksi", ja sitä kutsuttiin "[[rappiotaide|rappiotaiteeksi]]" (''Entartete Musik''). Useiden säveltäjien työt kiellettiin, eikä niitä soitettu julkisesti ennen kuin natsivallan luhistumisen jälkeen.

Atonaalista musiikkia sävelletään yhä, ja useat 1900-luvun loppupuolen atonaaliset säveltäjät ovat yhä elossa ja aktiivisia. Kuitenkin atonaalisen sävellyksen määrä alkoi hiipua 1960-luvulla, jolloin toisaalta aleatorinen ja elektroninen musiikki saivat enemmän huomiota ja toisaalta, itämaisenitämaisesta mystiikan[[mystiikka|mystiikasta]], modaalisuuden[[modaalisuus|modaalisuudesta]] ja minimalismin[[minimalismi]]sta vaikuttamatvaikutteita saaneet säveltäjät alkoivat tehdä [[ostinato]]-kuvioihin (jatkuvaan variointiin) perustuvaa musiikkia.