Ero sivun ”Subliimi” versioiden välillä

Jotkut estetiikan tutkijat lukevat myös uskonnollisen kokemuksen subliimin joukkoon, koska siinä on mukana ylevälle tyypillistä kunnioituksen sekaista hämmästystä<ref>Krohn 1965, s. 104.</ref>. Teologi [[Rudolf Otto|Rudolf Otton]] mielestä subliimi ei ole sama kuin [[Pyhä|pyhyyden kokemus]], koska pyhässä on suurempi voimalataus. Hänen mukaansa, samalla kun se luo levottomuutta, se myös antaa ihmiselle onnen.<ref>Wikström 2004, s. 64.</ref> Ottolle uskonnollisen kokemuksen syy on [[Transsendenssi|transsendenttinen]].

Subliimi-käsitteen syntyminen liittyy uuden ajan murrokseen ja se tuotiin kauneuskeskusteluun mukaan 1700-luvun alussa. Sitä ennen subliimia oli käytetty tyyliä kuvaavana terminä antiikin ajalta olevassa tyylitutkielmassa [[Peri hypsous|''Perì hýpsous'']]. Teoksen nimi kääntyy kirjaimellisesti ”korkeasta” ja se käsittelee tyyliä jota voisi sanoa korkealentoiseksi. Toisinaan sen merkitys vivahtaa voimakkaaseen, intensiivisen suureen tai valtavaan.<ref>''Korkeasta tyylistä'' 1918, s. 9.</ref> ”Korkea” on käännetty latinankielessä subliimiksi, jota on käytetty myös muiden kielten käännöksissä<ref>Kinnunen & Oksala 1977, s. 123</ref>. Se ei vastaa kuitenkaan nykyaikaista subliimi-käsitettä<ref>''Korkeasta tyylistä'', s. 10</ref>. Tutkielma kirjoitettiin todennäköisesti 1. vuosisadalla jaa. Kirjoittajasta ei olla päästy yksimielisyyteen, mutta häntä kutsutaan yleisesti Pseudo-Longinukeksi. Tutkielman vaikutus myöhempien aikojen taideteorioihin on kuitenkin ollut huomattava, 1500-luvulta alkaen, jolloin se ensimmäisen kerran painettiin. 1800-lukuun saakka se painoi leimansa kaikkeen esteettiseen keskusteluun.<ref>Kinnunen & Oksala 1977, s. 122-131122–131.</ref>

1700-luvulla koettiin rajuja muutoksia estetiikan historiassa, kun kauneuskeskusteluun tuotiin lisää uusia elämyskäsitteitä, sekä kehitettiin teorioita ihmisen sielullisista kyvyistä. Uusiksi käsitteiksi tuli mukaan muun muassa subliimi ja [[pittoreski]]. Tämä kauneuden lähialueiden mukaan tuominen voidaan nähdä joko kauneuden hajottamisesta osiinsa tai sen täydentämistä lisäkäsittein. Se johti rikkaampiin ja asiantiloja paremmin kuvaaviin teorioihin, mutta samalla monimutkaisti ja epäyhtenäisti niitä.<ref>Dickie 1990, s. 17–18.</ref> Voimakkaimmaksi näistä uusista käsitteistä kasvoi ajan myötä juuri subliimi<ref>Haapala & Pulliainen 1998, s. 28.</ref>.

Subliimi nousi yleisen keskustelunaiheeksi, kun 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa muutamat englantilaiset matkaajat kirjoittivat kokemuksiaan ''[[Grand Tour]]'' -matkoiltaan. Grand Tour oli rikkaiden nuortenmiesten tekemä pitkäkestoinen matka Englannista Ranskaan, [[Alpit|Alppien]] yli Italiaan ja takaisin. Muun muassa [[Lordi Shaftesbury|Anthony Ashley Cooper]] (eli lordi Shaftesbury), [[John Dennis]] ja [[Joseph Addison]] tekivät matkan Alppien yli ja kuvailivat kirjoituksissaan sen herättämiä tuntemuksia. He kertoivat siellä kokemasta kauhun, sopusoinnun ja epätoivon tunteista, jotka kaikki tuntuivat oudon nautinnollisilta. Kirjoittajat eivät yksimielisesti käyttäneet subliimi-termiä, vaan omia laatusanoja kuvauksissaan. Elämykset olivat näissä kirjoituksissa enemmän jotain visuaalista kuin antiikin ajan retorista. 1700-luvun puolessa välissä puhe subliimista oli jo muodikasta<ref>Phillips 1998, s. X.</ref>.

[[saksalainen idealismi|Saksalaisessa idealismissa]] ja [[romantiikka|romantiikassa]] subliimi nousi keskeiseen asemaan 1800-luvulla<ref>Haapala & Pulliainen 1998, s. 28.</ref>. Subliimi sai näissä spekulatiivisen filosofian teorioissa idealistisia muotoja. Filosofit korostivat omissa teorioissa äärettömyyden ainesta, eli rajattomuutta ja tyhjentämättömyyttä.<ref>Hirn 1949, s. 133.</ref>

Subliimin kokemuksen henkisestä prosessista ollaanolon tutkijoiden piirissäoltu eri mieltä. Edmund Burke esitti, että subliimin pohjalla on aina jonkinlainen pelko. Kaikki ajattelijat eivät kuitenkaan ole olleet samaa mieltä tästä niin sanotusta pelkoteoriasta. Eräät esteetikot, kuten [[Gustav Fechner]], [[Theodor Lipps]] ja [[Johannes Volkelt]], hylkäsivät kokonaan pelon subliimin aiheuttajana. Heidän mielestään pelolla ei, eikä ylipäätään millään mielipahalla ole tekemistä ylevän kokemuksen kanssa. Subliimi on ainoastaan mielihyvää aiheuttava, kohottava, kokemus.<ref>Krohn 1965, s. 105.</ref> Volkeltin mukaan mielipahan tunne ylevän pohjana on jopa estetiikan taru. Ylevään kuuluva itsetunnon kohoaminen saattaa tosin esiintyä aikaisemman mielipahantunteen vastavaikutuksena, mutta se ei ole välttämätöntä kyseiselle tunnelmalajille.<ref>Hirn 1949, s. 136.</ref> [[Kaarle_Sanfrid_Laurila|K. S. Laurila]] haluaa esimerkiksi selittää pelon pois ja korvata sen muilla mielipahan käsitteillä, kuten ahdistavalla, masentavalla ja nujertavalla .<ref>Krohn 1965, s. 107.</ref>.

Joidenkin tutkijoiden mielestä pelko tai mielipaha on ollut ensin kokijalla, mutta ne voitettuaan tunteet ne ovat korvautuneet mielihyvällä ja ylevän kokeminen on mahdollistunut. Tämän pelon häviäminen tarkoittaisi kantilaista pyyteetöntä mielentilaa, mikä mahdollistaa esteettisen tarkastelun, mitä mieltä on [[Yrjö Hirn]].<ref>Hirn 1949, s. 106-139.</ref> [[Eino Krohn|Eino Krohnin]] mukaan mielipaha tai turvallinen välimatka ei tee kokemasta ylevää, vaan tarvitaan lisäksi myös [[esteettinen asenne]]<ref>Krohn 1965, s. 105.</ref>.