Ero sivun ”Ambrosius” versioiden välillä

[[Gallia Narbonensis|Gallia Narbonensiksen]] prefekti, ja hänen äitinsä älystään ja hurskaudestaan tunnettu nainen. Legendan mukaan parvi [[mehiläinen|mehiläisiä]] laskeutui hänen kasvoilleen kun hän makasi lapsena keinussa, jättivätja jätti jälkeensä tipan [[hunaja]]a. Hänen isänsä katsoi tämän olevan merkki hänen tulevasta kaunopuheisuudestaan. Tämän vuoksi mehiläiset ja mehiläispesät esiintyvät usein Ambrosiuksesta tehdyissä kuvissa.

Ambrosius oli tilanteessa selvä valinta, koska hänet tunnettiin trinitiarianisuuden sympatisoijana, mutta hän oli hyväksyttävä myös areiolaisille, koska hän oli poliitikkona teologisesti neutraali. Ensin Ambrosius kieltäytyi virasta, johon hän ei ollut varustautunut millään tavalla — hän oli tuohon aikaan pelkkä kasteoppilas ilman minkäänlaista teologista koulutusta. Hän suostui ainoastaan keisarin tultua väliin, ja sai viikon sisällä [[kaste]]en ja pappisvihkimyksen, ja alkoi niin hoitaa Milanon piispan virkaa.

Vastakkainasettelussa areiolaisten kanssa Ambrosius seovelsisovelsi teologisia ja poliittisia keinoja, ja käytti hyödykseen kaunopuheisuuttaan yhtä hyvin kuin poliittista kokemustaan ja hyviä suhteitaan.

[[Gratianus (keisari)|Gratianus]], vanhemman [[Valentinianus I]]:n poika, oli trinitaari, kun taas nuorempi [[Valentinianus II]] omaksui areiolaisten näkemykset. Ambrosiuksen mitkään argumentitperustelut tai mikään kaunopuheisuus ei saanut nuorta prinssiä kääntymään oikeaoppiseen uskoon. [[Itä-Rooma]]n keisari [[Theodosius I]] oli myös omaksunut Nikean uskontunnustuksen, mutta hänen alamaisissaan oli samoin lukuisia areiolaisuuden kannattajia, erityisesti ylemmässä papistossa. Tässä hajaantuneessa tilanteessa kaksi areiolaisten johtajaa, piispat [[Palladius]] ja [[Secundianus]], luottavaisina määräylivoimaansa, saivat Gratianuksen kutsumaan koolle kirkolliskokouksen, johon osallistuisivat valtakunnan kaikki osat. Gratianuksesta tämä vaikutti kohtuudenmukaiselta, mutta Ambrosius haistoi seuraukset, ja sai keisarin siirtämään asian läntisen kirkon piispojen päätettäväksi.

Jos keisarillinen hovi olikin tyytynätöntyytymätön Ambrosiuksen uskonnollisiin periaatteisiin ja johtoon, se kunnioitti suuresti hänen poliittisia kykyjään. Kun [[Magnus Maximus]] kaappasi vallan [[Gallia]]ssa, Valentinianus lähetti Ambrosiuksen kehottamaan tätä luopumaan vallasta, ja hän hoiti lähettilääntehtävänsä menestyksellä. Toisella vastaavanlaisella kerralla hän epäonnistui, ja vihollinen pääsi Italiaan ja valtasi Milanon. Justina ja hänen poikansa pakenivat, mutta Ambrosius jatkoi virassaan ja teki suuren työn auttaessaan sodassa kärsineitä.

Ambrosius taisteli kiihkomielisestikiihkeästi vanhan valtiouskonnon kannattajia vastaan heidän vastustaessaan kristityn keisarin käskyjä. Pakanallista osapuolta johti [[Symmachus]], joka esitti Valentinianus II:lle pyynnön palauttaa [[Voiton alttari]] vanhalle paikalleen [[Rooman senaatti|Rooman senaatin]] rakennuksessa, [[Vestan neitsyet|Vestan neitsyiden]] kultti, sekä muut pakanalliset kulttimenot.

Ambrosius kirjoitti Valentinianukselle aiheesta kirjeen, jossa hän kirjoittiselitti, että pakanalliset jumalat olivat usein hylänneet omistautuneimmatkin palvojansa; että Rooman armeijan voitot olivat vain sen sotilaiden luontaisen miehuullisuuden ansiota, eivätkä jumalien ansiota; että nämä pakanat vaativat itselleen sellaista, mitä eivät halunneet suoda kristityille; että koska kristityt papit kieltäytyivät ottamasta maallisia palkkioita, ne tulisi kieltää myös pakanallisilta papeilta; että luonnon koko järjestelmä rohkaisi innovaatioita, ja että ne oli sallittu kaikille kansoille myös uskonnon alueella; että pakanalliset uhrimenot olivatloukkasivat loukkaavia kristityillekristittyjä; ja että kristityn prinssin tehtävä oli tukahduttaa pakanalliset seremoniat. Pyyntö ja vastaus ovat säilyneet Symmachuksen ja Ambrosiuksen kirjeiden joukossa. Valentinianus hylkäsi Symmachuksen pyynnön.

Myöhemmin erästä piispaa syytettiin juutalaisvastaisen väkijoukon yllyttämisestä erään synagoogansynagogan polttamiseen. Keisari Theodosius valmistautui antamaan määräyksen, että tämän oli uudelleenrakennutettava se. Ambrosius sai keisarin luopumaan tästä, ei siksi, että kyseinen piispa ei olisi ollut vastuussa synagoogansynagogan polttamisesta, vaan siksi, että se olisi osoittanut myötämielisyyttä juutalaisia kohtaan. Hän toi esiin vastaavanlaisia tapahtumia lähihistoriasta: kun useiden varakkaiden kodit poltettiin Roomassa; kun [[Konstantinopoli]]n piispan asunto poltettiin; kun useita kristillisiä kirkkoja poltettiin [[Julianus Luopio]]n valtakaudella, joista kaikkia ei oltu vieläkään rakennettu uudestaan, ja jonka Ambrosius laittoi juutalaisten nimiin. Ambrosiuksen mielestä kristittyjen ei tullut avustaa pakanoiden, harhaoppisten tai juutalaisten palvontapaikkojen rakentamisessa, ja muistutti, kuinka jotkut kristityt maallikot olivat alkaneet sanoa keisari [[Maximus|Maximuksesta]] "hänestä on tullut juutalainen", koska hän määräsi Rooman poltetun synagoogansynagogan uudelleenrakennutettavaksi. Ambrosius ei kuitenkaan vastustanut synagoogansynagogan polttamisesta vastuussa olleiden rankaisemista.

Ambrosiuksen tietoisuus omasta piispan roolistaan vahvisti kirkon syntymässä ollutta doktriinia ja virkakäsityksiä, kun taas hänen askeettinen elämänsä, joka jatkoi hänen nuorena saamaansa [[stoalaisuus|stoalaista]] ja [[cicero]]laista koulutusta, auttoi häntä levittämään korkeaa kristillistä etiikkaa. Myös hänen askeettiset kirjoituksensa saivat paljon vaikutteita Basileiokselta. Hänen asketismia, virkavirkaa ja moraalia käsitteleviin teoksiinsa kuuluu mm. seuraavat:

{{Sitaatti|Kun [Ambrosius] luki, liukuivat hänen silmänsä pitkin kirjan sivuja ja hänen sydämensä tutkiskeli ajatusta, mutta ääni ja kieli lepäsivät. Usein kun olimme läsnä — ketään ei kielletty sisään tulemasta eikä ollut tapana imoittaailmoittaa tulijaa hänelle — näimme hänet siten hiljaa lukemassa, emme koskaan toisin.<ref>Augustinus: ''Tunnustukset'' VI.3. Suomennos Otto Lakka.</ref>}}