Ero sivun ”John Buford” versioiden välillä

Kun [[Yhdysvaltain sisällissota]] puhkesi Buford palasi itään asemapaikastaan Utahista. Hänet muistettiin miehenä, joka ajoi itsensä koville, ja tämä saattoi vaikuttaa hänen menestykseensä. Hänellä oli sukulaisia, jotka taistelivat etelän puolella ja saatuaan tarjouksen tehtävistä konfederaation armeijassa, legedan mukaan hän rypisti sen, ja heitti sen maahan julistaen "että eläisi ja kuolisi Unionin lipun alla". Marraskuussa 1861 hänet nimitettiin avustavaksi tarkastaja-kenraaliksi majurin arvoisena ja heinäkuussa [[1862]], palveltuaan useita kuukausia Washingtonin puolustuksessa, hän kohosi vapaaehtoisten prikaatinkenraaliksi. 1862 hän sai ensimmäisen komennuksensa kenraalimajuri [[John Pope]]n alaisena, komentajaksi II armeijakunnan ratsuväenprikaatiin unionin Virginian armeijassa, mikä taisteli kunniakkaasti toisessa [[Bull Run]]issa. Buford henkilökohtaisesti johti hyökkäystä taistelun lopussa, mutta haavoittui nilkkaan käytetystä luodista. Haava oli kipeä, mutta ei vakava, vaikkakin jotkut etelän sanomalehdet ilmoittivat että hän oli kuollut. Hän palasi aktiivipalvelukseen ja palveli ratsuväenkomentajana kenraalimajurien [[George B. McClellan]]in ja [[Ambrose Burnside]]n alaisina. Valitettavasti komennukseenKomennukseen ei kuulunut muuta kuin esikuntatehtäviä ja hän halusi kenttäkomennukselle. McClellanin Maryland-kampanjassa hän jälleen palveli Potomacin armeijan ratsuväenkomentajana [[South Mountain]]in ja [[Antietamin taistelu]]issa, korvaten prikaatinkenraali [[George Stoneman]]in McClellanin esikunnasta. Kenraalimajuri [[Joseph Hooker]]in alaisena kuitenkin Buford sai vakinaisen ratsuväen reserviprikaatin 1. ratsuväendivisioonasta Potomacin armeijasta.