Ero sivun ”Pikaia” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
pEi muokkausyhteenvetoa |
pEi muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 22:
''Pikaian'' löysi [[Charles Walcott]] v. [[1911]] tutkiessaan [[Burgess Shale]]n kambrikautisia [[fossiili|fossiileja]] Kanadan Kalliovuoriin kuuluvalla Mount Pikalla. Koska fossiili oli selkeästi jaokkeinen, hän luokitteli sen [[monisukasmadot|monisukasmatoihin]]. Myöhemmin, v. [[1979]] paleontologi [[Simon Conway Morris]] havaitsi fossiileissa merkkejä alkeellisesta [[selkäjänne|selkäjänteestä]] ja uudelleenluokitteli sen [[selkäjänteiset|selkäjänteisiin]]. Näin siitä tuli merkittävä löytö, sillä varhaisimpana tunnettuna selkäjänteisten edustajana se olisi esimerkki kaikkien [[selkärankaiset|selkärankaisten]] kantamuodosta.
Fossiililöytöjen perusteella ''Pikaia'' oli litteä (sivuilta litistetty) ja kasvoi noin 40 mm pitkäksi. Se ui merenpohjan lähellä käärmeen tavoin heiluttaen vartaloaan ja suurta pyrstöeväänsä; myöhemmin [[kala|kalat]] perivät samankaltaisen liikkumistavan. ''Pikaialla'' oli päässä kaksi [[lonkero|lonkeroa]] ja pään molemmin puolin muutama lyhyt jaoke, jotka saattoivat liittyä [[kidukset|kiduksiin]]. Ravinnokseen ''Pikaia'' luultavasti siivilöi merivedestä hiukkasia ja [[plankton|planktonia]]. Lajin fossiiliainesto on niukka ja vain 60 yksilöä on löydetty tähän mennessä.
Vaikka ''Pikaia'' ei ensinäkemältä vaikuta [[ihminen|ihmisen]] esimuodolta, siinä on useita selkäjänteisille ominaisia piirteitä: pitkä selkäjänne, selkää pitkin etenevä päähermorata ja [[lihas|lihaksia]] ruumiin molemmin puolin. Nämä ovat kaikki olennaisia myöhempien selkärankaisten [[evoluutio|evoluutiossa]]. Selkäjänne tarjosi kiinnittymispaikan lihaksille ja piti ruumiin muodon eheänä. Samalla se oli kuitenkin riittävän taipuisa mahdollistaakseen ''Pikaian'' ruumiin mutkittelevan uintitavan. Selkäjänteestä kehittyi myöhemmin kova [[selkäranka]], joka suojasi hyvin [[selkäydin|selkäydintä]].
| |||