Piitetrakloridi
Piitetrakloridi eli tetrakloorisilaani (SiCl4) on kloorin ja piin muodostama epäorgaaninen molekyyliyhdiste. Yhdistettä käytetään muun muassa puolijohdeteollisuudessa erittäin puhtaan piin valmistamiseen.
| Piitetrakloridi | |
|---|---|
 |
|
 |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | SiCl4 |
| Moolimassa | 169,89 g/mol |
| Ulkomuoto | Väritön neste |
| Sulamispiste | -68 °C[1] |
| Kiehumispiste | 57 °C[1] |
| Tiheys | 1,4736 g/cm3[2] |
| Liukoisuus veteen | Reagoi veden kanssa |
Ominaisuudet ja valmistus muokkaa
Piitetrakloridi on huoneenlämpötilassa viskoosia kirkasta nestettä. Se reagoi veden kanssa muodostaen piidioksidia ja vetykloridia. Tämän vuoksi se höyryää ilmankosteuden vaikutuksesta.[1][2][3]
- SiCl4 + 2 H2O → SiO2 + 4 HCl
Vanhin tapa tuottaa piitetrakloridia on kloorikaasun, piidioksidin ja hiilen välinen reaktio. Nykyään yhdistettä tuotetaan pääasiassa joko piin tai ferropiin ja kloorikaasun välisellä reaktiolla tai piikarbidista ja kloorista. Kloorin ja piin välisessä reaktiossa reaktorin lämpötila tulee olla yli 400 °C, koska alemmassa lämpötilassa muodostuu sivutuotteina trikloorisilaania ja muita piiklorideja.[2][3]
- SiC + 2 Cl2 → SiCl4
Käyttö muokkaa
Suurin osa piitetrakloridista käytetään erittäin puhtaan piidioksidin valmistamiseen polttamalla yhdistettä happea ja vetyä sisältävässä ilmakehässä. Puolijohdeteollisuutta varten piitetrakloridista voidaan tuottaa myös polykiteistä piitä kuumentamalla sitä vetyilmakehässä. Lisäksi piitetrakloridi reagoi eräiden metallien kanssa muodostaen niiden pinnalle kestävän karbidikerroksen. Alkoholien kanssa se reagoi muodostaen piihapon estereitä, kuten tetraetyyliortosilikaattia.[2][3]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c Piitetrakloridin kansainvälinen kemikaalikortti Viitattu 14.06.2012
- ↑ a b c d Ward Collins: Silicon Compounds, Silicon Halides, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2000 Viitattu 14.06.2012
- ↑ a b c Walter Simmler: Silicon Compounds, Inorganic, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000 Viitattu 14.6.2012