Teatterihistoria

Teatterihistoria käsittelee menneisyyden teatterin tekemistä. Teatterihistoriaan kuuluu esimerkiksi menneisyyden teatteriesitysten tulkinta ja teatterintekijöiden sekä teatterilaitosten historia.

Varhainen teatteri

Luolamaalauksien avulla on voitu todeta, että esihistoriallisena aikana tanssittiin ja esitettiin metsästystä. Säilyneiden lähteiden perusteella muinaisen Egyptin faaraoiden hoveissa oli tanssi-, musiikki ja akrobatiaesityksiä. Lisäksi Abydoksen kaupungissa esitettiin noin 2000–1500 eaa. kuvaelmia jumala Osiriksesta.

Antiikin teatteri

Pääartikkeli: Antiikin Kreikan teatteri

Ateenan Dionysoksen teatteri nykyään.

Antiikin Kreikan teatteria pidetään eurooppalaisen teatterin perustana. Antiikista ovat myös peräisin teatterimuotojen luokitukset, kuten tragedia ja komedia.

Tragedia

Pääartikkeli: Kreikkalainen tragedia

Varhaisen tragedian aikakaudeksi nimitetään noin vuosia 600–500 eaa. Tältä ajalta ei ole säilynyt yhtään kokonaista näytelmää, mutta tähän aikaan sijoitetaan hedelmällisyyden jumalan Dionysoksen kunniaksi järjestettyjen Dionysia-juhlien esitysten kehittyminen näytelmiksi. Tieto perustuu filosofi Aristoteleen teokseen Runousoppi. On myös esitetty teorioita, että teatteri ei olisi syntynyt pelkästään Dionysia-juhlista, vaan kaikille myyttisille jumalhahmoille olisi saatettu esittää näytelmän tyyppisiä rituaaleja. Muiden jumalien osuus oli kuitenkin suuri myös Dionysia-juhlien varhaisissa tragedioissa.

Tragedian kultakausi sijoittuu noin vuosiin 500–400 eaa. Samoihin aikoihin osuu myös Ateenan kaupunkivaltion kukoistuskausi. Ensimmäinen tragedian kultakauden näytelmäkirjailijoista oli Aiskhylos (525–456 eaa.). Hän oli syntyjään aristokraattisesta suvusta. Aiskhyloksen näytelmiä voidaan luonnehtia seremoniallisiksi. Häneltä tunnetaan erityisesti Oresteia-trilogia, joka on ainoa häneltä säilynyt kokonainen trilogia. Tätä teosta on tulkittu uuden oikeudenmukaisen esitaisteluna, jossa verikosto korvataan harkitulla oikeudenmukaisuudella. Näytelmässä voimakkaana teemana korostuu myös veljesten keskinäinen taistelu vallasta.

Toinen tragedian kultakauden näytelmäkirjailijoista oli Sofokles (496–406 eaa.). Hänen näytelmäänsä Kuningas Oidipus pidetään antiikin merkittävimpänä draamana. Näytelmästä on myöhemmin nostettu esiin äitiinsä rakastuvan pojan teema, mutta näytelmässä kysytään myös tuleeko ihmisen tietää tulevaisuutensa etukäteen. Sofoklesta pidetään myös niin kutsutun analyyttisen draaman eli takaisin purkautuvan draaman isänä.

Kolmas tragedian kultakauden näytelmäkirjailijoista oli Euripides (noin 480–406). Hänen näytelmiään ovat esimerkiksi Medeia ja Troijan naiset. Euripideen draamoista on nostettu erityisesti yksilön toiminnan voimakkuus suhteessa aikaisempiin kirjoittajiin. Euripideen voimakkaan naishahmot ovat saaneet myös huomiota. Euripideen tyyliä on kuvailtu pikemminkin realistiseksi kuin myyttiseksi.

Satyyrinäytelmät

Pääartikkeli: Satyyrinäytelmä

Satyyrinäytelmät olivat tragedioiden jälkeen esitettyjä ilveilyjä, joissa pilkattiin kaikkea sitä, mitä kolmessa, edellä esitetyssä tragediassa oli käsitelty vakavasti. Jokainen Ateenan Dionysia-juhlien näytelmäkilpailuun osallistuva kirjailija joutui tuomaan esitettäväksi myös yhden satyyrinäytelmän. Ainoastaan Euripideen Kyklooppi on tästä lajista kokonaisuudessaan säilynyt teos.

Komedia

Pääartikkeli: Kreikkalainen komedia

Komedianäytelmät eivät olleet Dionysoksen juhlamenoissa ja näytelmäkilpailuissa täydellisenä ennen 480-lukua eaa. Komedioiden taustalla vaikuttivat voimakkaasti falliset riitit, laulut ja symbolit.

Komediakirjailijoista tunnetuin on Aristofanes (noin 448–380 eaa.). Hän arvosteli ankarasti vallanpitäjiä ja tekopyhyyttä. Hänen näytelmistään tunnetaan erityisesti Lysistrate eli Lemmenlakko, jota on viime vuosikymmeninä^milloin? esitetty hyvin paljon Suomessa, sekä Pilvet ja Naistenjuhla. Lysistrateessa naiset menevät lemmenlakkoon lopettaakseen sodan, Pilvissä irvaillaan filosofeille ja Naistenjuhlassa tragediakirjailija Euripides on joutunut naisten paheksunnan kohteeksi.

Menandros (342–292 eaa.) on toinen antiikin Kreikan suurista komediakirjailijoista. Hän kuuluu niin kutsutun uuden attikalaisen komedian aikakauteen. Hänen näytelmistään nostetaan esiin ihmisten tapojen ja ammattikuntien stereotyyppien rakentaminen. Menandrosta pidetään myöhemmän eurooppalaisen kaupunkikomedian ja luonnekomedian isänä.

Teatterit

Pääartikkeli: Kreikkalainen teatterirakennus

Teatteri-sana (theatron) tulee esityspaikan yhteydessä olleesta katsomosta. Alun perin sana tarkoittaa rinnettä, jolla saatettiin kuunnella dityrambeja ja katsella tanssiesityksiä, sitten katsomorakennelmia, jotka alkuun olivat puisia, myöhemmin viimeistään n. 400 eaa. kivisiä. Muuta antiikista periytyvää sanastoa on skene, joka alun perin oli teltta tai vaja. Myöhemmin siitä kehittyi puinen tai kivinen, usein kolmella ovella varustettu rakennus, joka toimi myös näyttelijöiden pukeutumistilana. Skene oli keskeinen vakiolavastus, joka kuvasi palatsia tai linnaa. Orkhestra (tanssitanner), näyttämö oli alun perin kivetty, pyöreä alue, läpimitaltaan noin 20 metriä. Alkuun orkhestralla esiintyivät sekä näyttelijät että kuoro. Orkhestralla sijaitsi myös thymele (alttari), joka palveli juhliin kuuluvissa uskonnollisissa toimituksissa. Esityksissä alttaria käytettiin näytelmästä riippuen useissa eri merkityksissä.

Proskenion tarkoittaa skenen eteen viimeistään noin 300 eaa. kehittynyttä koroketta, jonne näyttelijöiden toiminta yhä enemmän siirtyi, koska kuorot menettivät draamoissa merkitystään. Hellenistisellä kaudella proskenionin merkitys korostui ja se kohosi yhä ylemmäs orkhestran tasosta. Osa toiminnasta siirtyi ylös proskenionin katolle, joka sai nimekseen logeion, asumusten taso. Eri perhekuntien huoneita saatettiin lavastaa sinne muodostuviin aukkoihin, thyromata-nimisiin syvennyksiin. Sieltä lavastuksia joko työnnettiin eteen ekkyklema-laitteella, tai niitä verhottiin maalatuilla seinillä, (pinakes). Pinakes tarkoittaa siis maalattuja sermejä, joihin muun muassa oli kuvattu maisemia. Oletettavasti nämä maalatut sermit oli varhemmin kiinnitetty kolmion muotoisiin telineisiin (periaktoi), jotka ovat saattaneet olla käännettäviä. Kuvapatsaita käytettiin osoittamaan eri tapahtumapaikkoja. Ekkyklema oli oviaukosta ulos ja sisään työnnettävä pyörillä kulkeva lava, jota käytettiin esimerkiksi ruumiiden esilletuontiin palatsin sisätiloista, antiikin Kreikan teatterissa veritekoja ei tehty näyttämöllä yleisön nähden.

Antiikin teatterissa käytettiin myös lavastuskoneistoja. Mekhane on nostolaite, jolla voitiin laskea jumalaa esittävä näyttelijä skenen katolta alas ratkaisemaan solmuun menneen juonen ongelmia. Jumalat saattoivat ilmestyä myös skeneen katolla, jolloin paikkaa nimitettiin termillä theologeion. Jumalien tai useassa draamassa sokean tietäjän Teiresiaksen puuttumisesta solmuuntuneen juonen kulkuun on kutsuttu myös termillä deus ex machina, (lat.) jumala koneesta. Deus ex machinasta on tullut dramaturginen termi.

Näytelmäjuhlat

Dionysoksen kunniaksi järjestettiin neljät juhlat vuodessa. Tärkeimmät olivat Dionysia- ja Lenaia-juhlat. Aluksi vain yksillä juhlilla kilpailtiin tragedioilla, mutta myöhemmin näytelmäkilpailut levittäytyivät myös muille juhlille. Varakkaille ateenalaisille näytelmien kirjoittamisen tukeminen oli kunnia-asia. Kaupunkivaltion tehtäväksi jäi teatteripaikan ja kilpailun palkintojen kustantaminen.

Näyttelijät

Näyttelijä, pikarin kuvitusta noin 360–350 eaa., Louvren taidemuseo

Antiikin Kreikassa näyttelijät olivat miehiä, naiset saattoivat toimia esityksissä huilunsoittajina. Komediassa ja satyyrinäytelmissä käytettiin irtofalloksia mutta ei tragediassa. Esityksissä käytettiin tyyppinaamioita, joilla ilmaistiin myös roolin sukupuoli. Kullakin näytelmälajilla oli omat vakiintuneet naamionsa, joista yleisö tunnisti roolityypin. Tragediassa, komediassa ja satyyrinäytelmissä oli kussakin omat pukunsa. Tragedian puku lienee eleusilaisen mysteerin papinpuku, jonka Aiskhyloksen on väitetty ottaneen käyttöön. Varhaisen tragedian aikaan näyttelijä ja kirjailija on saattanut olla sama henkilö. Näyttelijöiden ammattikunta kasvoi antiikin Kreikan teatterin kultakaudella esitysten lisääntyessä ja roolien lukumäärän kasvaessa näytelmäteksteissä. Antiikin aikana näyttelijät olivat hyvin arvostettuja, koska he olivat valtiollisen rituaalin palvelijoita. Näytelmäkilpailut samoin kuin teatteri oli omistettu Dionysos-jumalalle, vaikkei niissä häntä itseään kuvattukaan. Suosituista näyttelijöistä kilpailtiin. Kaikessa näkyi pyrkimys tyylittelyyn.

Mimiikka

Antiikin Kreikan teatterihistoriaan voidaan laskea myös kunnianhimottomampi esitysperinne, johon kuuluivat tanssi, imitaatio ja muu viihdyttäminen. Myöhemmin miimiset esittäjät kokosivat julkisille paikoille pieniä lavoja, joilla esitettiin lähinnä koomisia hahmoja.

Rooman teatteri

Antiikin Rooman teatteri perustui pitkälti kreikkalaisen uuden komedian perinteeseen. Roomalaisista komediakirjailijoista mainittavia ovat Plautus (250–184 eaa.) ja Terentius (190–159 eaa.). Roomaan teatteriin kuuluu teatterin maallistuminen ja viihteellistyminen. Suurten spektaakkelien kuten gladiaattorinäytösten aikakaudella myös teatteri saa spektaakkeliluonnetta. Toisaalta myös pienimuotoisempi miiminen perinne jatkuu toreilla ja kujilla.

Roomalaista tragediaa on luonnehdittu ennemminkin luettavaksi kuin esitettäväksi. Tragediankirjoittajista on mainittava filosofi ja valtiomies Seneca (3 eaa. – 65 jaa.)

Poikkeuksena kreikkalaiseen teatteriin roomalaiset näyttelijät olivat lähes poikkeuksetta orjia ja heidän sosiaalinen asemansa oli varsin huono.

Keskiajan teatteri

Keskiajan teatteri voidaan jakaa liturgiseen teatteriin, mysteerinäytelmiin sekä maallisempaan teatteriin. Keskiajan noin tuhatvuotisen keston vuoksi ei näitä teatterimuotoja voi myöskään pitää yhtenäisinä.

Liturginen draama

Liturginen draama sai alkunsa kristittyihin juhlamenoihin liitetyistä draamallisista aineksista. Esimerkiksi dialoginomaisuus syntyi vuorolaulusta, jossa vuorottelivat kuoron kaksi osaa. Sisällöltään vuorottelulaulussa usein oli kysyvä yksilö ja vastaava kuoro.

Hieman laajempia liturgisia näytelmiä raamatullisista aiheista esitettiin aluksi vain benediktiiniluostareissa. Tapa kuitenkin levisi myös muihin kirkkoihin ja lopulta noin 1200-luvulla myös kirkkojen ulkopuolelle.

Liturgisen draaman aiheina olivat lähes poikkeuksetta raamatulliset tapahtumat. Joulun aikaan esitettiin paljon kolmen itämaisen tietäjän tarinaa ja pääsiäisenä Kristuksen ylösnousemusta, mutta myös muut Raamatun aiheet olivat dramatisoinnin kohteena. Näytelmiä on säilynyt esimerkiksi Carmina Burana -kokoelmassa 1200-luvulta. Ne ovat nykymittapuun mukaan varsin lyhyitä ja sisältävät vähän dramaturgista ainesta.

Mysteerinäytelmät

Noin 1200-luvulta eteenpäin uskonnollinen draama siirtyi kirkon ulkopuolelle ja usein sai kansankielisen muotonsa. Sisällöltään näytelmät olivat kuitenkin edelleen uskonnollisia ja usein raamatun aiheista. Näytelmissä oli myös joitain komediallisia piirteitä vaikka aihepiiri olikin uskonnollinen. Vaikka yleensä tekijät ovat keskiajan taiteessa tuntemattomia, muutamia mysteerinäytelmien kirjoittajia voidaan nimetä. Ranskalaisista tunnetaan esimerkiksi Jean Bodel ja teos Pyhän Nikolauksen näytelmä (n. 1200) sekä Arnoul Greban ja teos Kärsimyksen mysteeri (n. 1450).

Suurin osa näyttelijöistä oli kauppiaita ja työväkeä. Muutamissa poikkeuksissa myös papisto ja aatelisto esiintyi. Ranskassa naiset osallistuivat joskus näyttelemiseen, mutta yleensä näyttelijät olivat miehiä.

Maalliset teatterin muodot

Maallinen teatteri ja esiintymisen erilaiset mahdollisuudet kehittyivät uskonnollisen draaman aikakaudella. Maallisen teatterin juuret olivat moninaiset. Toisaalta maalliseen teatteriin vaikuttivat Rooman valtakunnasta periytynyt mimiikan perinne toisaalta muiden katutaiteilijoiden, jonglöörien, runonlaulajien ja tarinankertojen omat esiintymistraditiot. Erityisesti vielä pohjoisemmassa Euroopassa pakanajuhlallisuudet ja erilaiset myyttiset kansantarinat säilyttivät asemansa vielä varsin pitkään.

1200-luvulta on säilynyt muutamia viitteitä maallisesta teatterista, mutta suurin osa säilyneistä näytelmistä on vasta 1400-luvulta. 1400-luvun Saksaan ja Ranskaan sijoitetuissa farsseissa painotetaan lähinnä seksiä ja eritteitä ja koostuvat pienistä helpoista tarinoista.

Moraalinäytelmät ovat lähin linkki mysteerinäytelmien ja ammattiteatterin välillä. Moraalinäytelmät kehittyivät uskonnollisista näytelmistä, mutta maallistuivat 1300-luvulla.

1500-1700-luku

Englanti

Englannissa taas nousi esiin näyttelijöiden ja näytelmäkirjailijoiden joukko, muun muassa Christopher Marlowe, William Shakespeare ja Ben Jonson. 1500-luvun Englannissa mentiin kohti uskonpuhdistusta, joka vaikutti niin teatterirakennusten kuin näytelmienkin syntyyn. Näissä oloissa kohosi 1500-luvun lopulla suuri määrä teatterirakennuksia.

Kirjallisuutta

• Brockett 1991. Oscar G. Brockett: History of Theatre. Allyn and Bacon, Boston.
• Campbell 1976. Joseph Campbell: The Masks of God. Penguin Books, New York.
• Dinkräfe-Meyer 2001. Danies Dinkräfe-Meyer: Approaches to acting: past and present. Continuum, New York ja London.
• Leacroft 1984: Theatre and Playhouse. Methuen, London and New York.
• Mantzius 1923/1924. Karl Mantzius. Näyttämötaiteen Historia. Suomen Työväen Näyttämöiden Liitto r.y., Tampere.
• Nygaard 1992/1993. Jon Nygaard: Teatrets Historie i Europa 1–3. Spillerom.
• Wickham, 1985. Glynne Wickham: A History of Theatre. Phaidon, Oxford.
• Wickham, 1995. Glynne Wickham: Teatterihistoria. Teatterikorkeakoulu. Valtion painatuskeskus, Helsinki.