Suomen vesistöalueet

Suomen vesistöalueet, tai lyhyemmin Suomen vesistöt, ovat ne valuma-alueet, jotka ovat osittain tai kokonaan Suomen alueella. Valuma-alueella tarkoitetaan vedenjakajan rajaamaa alueellista kokonaisuutta, jolta joki tai puro kerää kaiken sateen kautta tulleen vetensä, joka ei ole ennättänyt haihtumaan alueelta. Suuria valuma-alueita kutsutaan Suomen päävesistöiksi, vesistöiksi ja vesistöalueiksi.

Valuma-alueiden jakoperusteet ja numerointi

Kokemäenjoen suisto on Suomen edustavin suistomuodostuma. Joki laskee Pihlavanlahdella Selkämereen.

Päävesistöt

Suomen vesistöt laskevat ensisijaisesti Itämereen, Laatokkaan, Vienanmereen tai Barentsinmereen. Koska vesistöalueiden jokien valuma-alueiden pinta-alat ovat erikokoiset, on päävesistöalueiksi valittu niistä pinta-alaltaan suurimmat. Raja-arvona valinnassa pidettiin vähintään 200 neliökilometrin valuma-aluetta. Nämä kattavat suuren osan Suomen pinta-alasta, mutta ne eivät kata aivan koko Suomea. Päävesistöalueita, joiden pinta-ala ylittää 200 neliökilometriä, on alun perin ollut 74, mutta niiden lisäksi on tarvittu myös pieniä rannikkovesistöalueita. Kun tieto valuma-alueiden pinta-aloista päävesistöalueiden numeroiden antamisen jälkeen tarkentui, osoittautui, että jotkin päävesistöalueet eivät täyttäneet 200 neliökilometrin pinta-alarajaa ja jotkut pienet rannikkovesistöt taas ylittivät sen, mutta numerointia ei enää lähdetty muuttamaan.

Jakovaiheet

Päävesistöalueet, joita on yhteensä 74, ovat varsin erikokoisia. Siksi on tarkoituksenmukaista jakaa suurempia vesistöjä pienemmiksi alueiksi tai valuma-alueiksi. Suuria vesistöalueita kuten esimerkiksi Vuoksen, Kymijoen, Kokemäenjoen, Oulujoen, Iijoen, Kemijoen, Tornionjoen ja Paatsjoen vesistölle (eli kahdeksalle vesistölle). Nämä jaettiin aluksi yhdeksään alueeseen tai valuma-alueeseen, ja joita kutsuttiin toimenpiteensä mukaisesti ensimmäiseksi jakovaiheen alueiksi.

Toinen jakovaihe toteutettiin kahdeksan suurimman valuma-alueen lisäksi 29 uudelle päävesistölle. Suurimmat päävesistöt saivat näin lähes jokaiseen ensimmäiseen jakovaiheen alueeseensa korkeintaan yhdeksän toisen jakovaiheen aluetta lisää. Päävesistö on siten voitu jakaa 9x9 eli 81 alueeseen. Toisen jakovaiheen joustavuudesta johtuen pienet päävesistöt voitiin jakaa heti alle 9 jakoalueeseen. Edellä kuvattu jako ei toteutunut aivan kerrotulla tavalla, vaan jotkin vesistöt jaettiin heti useaan jakovaiheeseen. Ja niihin liittyviä tietoja alettiin mittaamaan heti. Nykyään toki tiedot kaikista jakovaiheen alueita on vähintään kertaalleen määritettyjä.

Päävesistöjen laskujokien alajuoksulla merenrannikon ympäristöt eivät kuuluneet päävesistöihin. Tiheään asutuilla alueilla näiden vesistöjen osalta viranomaiset tulisi voida ottaa näitäkin käsittelyyn. Siksi rannikkoalueet ja eräät ulkomaiset vesistöalueet numeroitiin kuten päävesistötkin. Aluksi sovittiin eräs jako ja sille käytettiin lukuja 81–86. Kukin alue jaettiin jakovaiheittain vastaavalla tavalla. Jakoa on myöhemmin muutettu ja numerointia vaihdettu.

Kolmas jakovaihe ulotettiin kaikkiin päävesistöihin, joita on 74. Tässäkin käytettiin korkeintaan yhdeksää jakoaluetta, jolloin harkinnan mukaan alueiden kooksi tuli sopivan pieniä alueita, jotka alkavat olla jo vertailukelpoisia keskenään. Kahdeksalla päävesistöllä on toimitettu kolme jakovaihetta, suurella osalla kaksi jakovaihetta (toinen ja kolmas) ja enemmistöllä vain yksi jakovaihe (kolmas jakovaihe). Alueet numeroitiin tavalla, joka on selostettu seuraavassa luvussa.

Nyt olivat alueet riittävän pienet, jotta alueella sijaitsevat suurimmat järvet voitiin myös numeroida. Järvien numerointiin annettiin käyttöön vain kolminumeroinen luku eli alueen 999 suurimmalle järvelle voitiin antaa niin sanottu järvinumero. Vesistöaluetunnuksen ja järvinumeron yhdistämisestä on enemmän alempana. Tavoitteena oli, että kaikki vähintään hehtaarin kokoiset järvet saataisiin mukaan luetteloon.

Vesistöaluetunnus

Kukin vesistöalueen osa-alue sai jakoperusteensa mukaisen vesistöaluetunnuksen. Se muodostui kahdesta luvusta seuraavalla tavalla. Kaikki päävesistöalueet saivat juoksevan numeron 1–74 ja pienet rannikko- ja rajavesistöalueet numeroitiin 81–86. Numeroinnin kiertosuunta on myötäpäiväinen ja se alkaa Venäjän puoleiselta etelärajalta Laatokkaan laskevista vesistöalueista, jatkuu sitten järjestyksessä Suomenlahteen-, Pohjanlahteen-, Barentsinmereen- ja Vienanmereen laskevista vesistöalueista. Suurten päävesistöjen väliin jäävät pienet valuma-alueet numeroidaan samaa kiertosuuntaa käyttäen Suomenlahteen- (81), Saaristomereen- (82), Selkämereen- (83), Perämereen laskeviin (84) valuma-alueisiin sekä Ruotsin ja Norjan raja-alueiden (85) ja Venäjän raja-alueiden (86) valuma-alueisiin. Nämä numeroinnit on vuonna 1993 muutettu. Muuttuneet tunnukset on esitetty valuma-alueet sisältävän julkaisun lopussa.

Suuren vesistöalueen valuma-alueet numeroidaan seuraavasti. Jos valuma-alueella on tunnus 35.152 (Sääksjärven alue), tarkoittaa Kokemäenjoen vesistöä (35), pisteen jälkeinen 1 vesistöalueen ensimmäisessä jakovaiheessa muodostettua Kokemäenjoen aluetta, seuraava numero (5) toisen jakovaiheen Kauvatsanjoen valuma-aluetta ja viimeinen numero (2) Sääksjärven aluetta. Siis Sääksjärven alue sisältyy kokonaan Kauvatsanjoen valuma-alueeseen, joka sisältyy kokonaan Kokemäenjoen alueeseen.

Keskisuuren vesistöalueen valuma-aluetta ositettiin vain kahdessa jakovaiheessa. Koska niiden koot vastaavat suurten vesistöalueiden toisen ja kolmannen vesistöalueen jakoja, on jako keskeytetty niiden jälkeen. Esimerkiksi tällaisen vesistöalueen tunnus 27.055 tarkoittaisi Paimionjoen vesistöalueella (27) toisen jakovaiheen Tarvasjoen valuma-alueella (05) olevaa Holmanojan valuma-aluetta (5). Keskisuuren vesistöalueen ensimmäisen jakovaiheen alueita kutsutaan heti toiseksi jakovaiheen alueiksi, koska niiden pinta-alat vastaa suurin piirtein suuren vesistöalueen toisen jakovaiheen alueita.

Pienet vesistöalueet on jaettu alueisiin vain kerran. Näitä alueita kutsutaan heti kolmannen jakovaiheen alueiksi. Esimerkiksi tunnus 20.006 tarkoittaa Sipoonjoen vesistöalueen (20) Näsebäckenin valuma-aluetta (006).

Pieniä rannikkovesistöalueita ei ole jaettu ja ne muodostavat aina yhden kokonaisuuden. Esimerkiksi 81.025 tarkoittaa Ingå ån valuma-aluetta, joka laskee Suomenlahdella (81) Kyrkfjärdeniin.

Järvinumero

Suomen suurimmat järvet on koottu järvirekisteriin. Ne erotellaan toistaan erityisen järvinumeron perusteella. Järvinumerot muodostetaan liittämällä vesistöaluetunnus järven numeroon. Esimerkiksi Omenajärven järvitunnus on 35.726.1.005. Sen alkuosa viittaa Kokemäenjoen vesistön kolmannen jakovaiheen alueeseen (35.726) ja pisteellä on erotettu järveä merkitsevä numero 1. Tämän jälkeen tulee vielä pisteen jälkeen järvelle juoksevasti annettu numero (005).

Historiaa

Pohjoismaissa valtakunnanrajat ovat yleensä kulkeneet suurta jokea pitkin tai seuranneet likimain vesistöalueiden välisiä vedenjakajia. Jokirajoja ovat Suomen ja Ruotsin raja Tornionjoen vesistössä ja Suomen ja Norjan raja Tenon vesistössä. Vedenjakajaa seuraavat Norjan ja Ruotsin raja lähes koko pituudeltaan, Suomen ja Norjan raja Käsivarren Lapissa sekä Suomen ja Venäjän raja Kainuussa. Tällä on merkitystä hydrologisissa ja vesitalouteen liittyvissä ekologisissa tarkasteluissa. Valuma-alueiden tuntemisesta on hyötyä myös tulvien torjunnassa ja muussa yhteiskunnan suunnittelussa.

Ensimmäinen koko Suomea koskeva vesistöaluerajaus on vuodelta 1863. Se julkaistiin samana vuonna Keisarillisessa Tie- ja Vesikulkulaitosten Ylihallituksessa nimellä ”Suomenmaan joet ja järvet”. Seuraava vesistöaluerajaus valmistui vuonna 1936 Hydrografisen toimiston julkaisuna. Se oli T. V. Olinin toimittama teos ”Suomen vesistöjen alueet ja järvet”. Tähän teokseen koottiin tiedot tärkeistä vesistöalueista ja niiden alueilla sijaitsevien järvien osuudesta eli järvisyyksistä. Tiedot koottiin käyttäen apuna Suomen yleiskarttaa mittakaavassa 1 : 400 000. Teoksessa oli luetteloitu kaikki yli neliökilometrin suuruisten järvien nimet ja pinta-alat. Olinin työtä täydensi vuonna 1955 A. Sirenin keräämät tiedot valuma-alueiden keskimääräisistä valuma-arvoista. Ne julkaistiin Hydrografisen toimiston julkaisussa ”Suomen vesistöalueet ja keskimääräiset valuma-arvot”.

Pian koettiin hankalaksi käyttää pelkästään järven nimeen perustuvaa järviluetteloa. Etenkin pienten järvien nimistössä niiden nimet vaihtelevat suuresti ja niiden kirjoitusasussakin on vaihtelua. Kun toisaalta osa järvistä on myös nimettömiä, ajateltiin jakaa niille järvitunnukset. Tämä työ aloitettiin vuonna 1968 yli-insinööri Matti Väreen johdolla. Vesistöalueet numeroitiin, ja vesistöalueet jaettiin vielä pienempiin valuma-alueisiin tai alueisiin. Tätä jakoa on kutsuttu ensimmäiseksi jakovaiheeksi. Jakovaihe-sanalla tarkoitetaan kahta asiaa. Sillä tarkoitetaan toimenpidettä, jossa Suomi on jaettu pienempiin alueisiin, ja sillä tarkoitetaan myös jakovaiheen toimesta syntynyttä aluetta. Ensimmäisessä jakovaiheessa muodostuneita alueita voidaan siksi kutsua ensimmäiseksi jakovaiheen alueeksi eli pelkästään ensimmäiseksi jakovaiheeksi. Tämän jälkeen vesistöjakoa jatkettiin, jotta erikokoiset vesistöalueet enemmän samankokoisia jolloin niitä pystyisi helpommin vertailemaan. Kun suurimpia jakoalueita pilkottiin pienemmiksi alueiksi, saatiin niin kutsuttuja toisen jakovaiheen alueita. Toinen jakovaihe valmistui vuonna 1971 ja se julkaistiin Vesihallituksen julkaisuna ”Suomen vesistöalueet”. Niissä toistettiin Sireenin ja Olinin keräämät tiedot.

Kun Suomen peruskartoitus mittakaavassa 1 : 20 000 saatiin päätökseen vuonna 1978, voitiin edellisten työtä jatkaa entistä tarkemmalla valuma-alueiden jaolla. Jo tuolloin pohdittiin digitoinnin etuja, joka oli 1980-luvun työn lopullinen päämäärä. Sen perustaksi luotiin numeerinen vesistöaluerekisteri, joka toteutui hydrologi Matti Ekholmin johdolla Vesien- ja ympäristötutkimuslaitoksen hydrologian toimistossa vuosina 1984–1990. Työssä koottiin monien tahojen tuottamat rajaustyön ja digitointityön tulokset. Tuloksena oli vuonna 1991 julkaistu numeerinen vesistöaluerekisteri, jota nykyään kutsuttaisiin tietokannaksi. Se yhdistettiin samana vuonna osaksi ympäristötietojärjestelmää. Tätä nykyisinkin käytössä olevaa vesistöaluejakoa ollaan edelleen tarkentamassa ja järjestämässä uudelleen.

Katso myös

• Luettelo Suomen vesistöistä

Lähteet

• Seuna, Pertti: Suomen vesistöalueet – Ehdotus vesistöalueiden yleisjaoksi ja vesistötunnukseksi. Helsinki: Vesihallitus, 1971. Raportti 10. Teoksen verkkoversio (PDF).
• Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja – Sarja A 126. Helsinki: Vesi ja Ympäristöhallitus, 1993. ISBN 951-47-6860-4.

Aiheesta muualla

• Suomen päävesistöt kartalla, Suomen ympäristökeskuksen ylläpitämä Järvi-meriwiki