Suomen rannikkotykistö

Johannes Indrenius vuonna 1902
Suomalainen 152/50 T -tykki Isosaaressa Helsingissä.

Suomen rannikkotykistö on osa merivoimia. Se huolehtii jatkuvasta tutka-, tähystys- ja vesikuunteluvalvonnasta yhdessä merivartioston kanssa. Rannikkolinnakkeet on varustettu 130 millimetrin ja sadan millimetrin tornikanuunoilla, joiden kantama on parhaimmillaan nykyisillä ammuksilla ja kranaateilla noin 30 kilometriä sekä tulevilla ammuksilla jopa 40 kilometriä. Kiinteän kaluston lisäksi on liikkuvaa tykistöä sekä meritorjuntaohjusjärjestelmiä, joiden kantama on yli 70 kilometriä. Ampuma-arvojen laskenta ja viestiliikenne on tietokoneistettu (ks. myöh.)

Suomessa kiinteän rannikkotykistön alasajo on jo aloitettu, ja viimeiset kiinteät 130 TK -tornikanuunat oli vuoden 2017 tilanteessa tarkoitus poistaa poistuvan käytöstä 2020-luvun aikana.[1] Liikkuva tykistö ja kehittyneet ohjusjärjestelmät tulevat korvaamaan kiinteän tykistön.

Nyt lakkautettuja rannikkotykistön joukkoja on muun muassa Hangon Rannikkopatteristo (HanRPsto) Hangossa. Ainoa moottoroituun rannikkotykistöön kuulunut joukko-osasto on ollut Vaasan Rannikkopatteristo (VaaRPsto) Vaasassa vuodet 1952–1998.

Suomessa käytössä olevaan ohjuskalustoon kuuluvat RBS15 (MtO85)- ja Spike-ER (Rannikko-ohjus 06) -ohjukset.

Oma laskinjärjestelmä ja eräänlainen ammunnanhallintajärjestelmäkokonaisuus kehitettiin 80-luvulla (RAVAL – Rannikkotykistön ammunnan ja valvonnan laskin). Vastaavasti RADAL oli Rannikkotykistön digitaalinen ammunnan laskin.

HIstoriaMuokkaa

Suomen rannikkotykistö muodostui, kun yleisesikunnasta erotettiin meripuolustusosasto ja se laajennettiin puolustushaaraksi omalla esikunnallaan. Meripuolustusosastosta muodostui näin Suomen laivaston esikunta, mikä sai vastuulleen niin Suomen laivaston alukset kuin rannikkopuolustuksen rannikkotykistön rannikkotykistöpataljoonatkin. Ensimmäiseksi puolustushaaran komentajaksi tuli kontra-amiraali Johannes Indrenius. Linnoitustykistöpataljoonista muodostettiin Rannikkotykistörykmentti, minkä komentajaksi määrättiin eversti Wilho Petter Nenonen. 1. elokuuta 1918 Nenonen siirtyi muihin tehtäviin ja komentajksi nimitettiin kenraalimajuri Kaarlo Richard Kivekäs. Rannikkotykistörykmentin tehtäviin liitettiin sisävesiltä myös Laatokan puolustus. 4. helmikuuta 1919 eversti Wilho Petter Nenonen palasi rannikkotykistörykmentin komentajaksi.

Hänen aikanaan rannikkotykistörykmentin rannikkötykistöpataljoonat täydennettiin itsenäisiksi Rannikkotykistörykmentti 1:ksi, Rannikkotykistörykmentti 2:ksi ja Rannikkotykistörykmentti 3:ksi 19. huhtikuuta 1919.[2]

Myöhemmin rannikkotykistön esikunta lakkautettiin ja muodostettiin rannikkopuolustuksen esikunta, mihin sisältyi sekä laivasto että rannikkopuolustuksen kenttätykistö. Näin muodostuivat laivastosta ja rannikkötykistöstä Suomen merivoimat. Komentajaksi tuli Oscar Enckell.

Puolustushaara Suomen merivoimat jaettiin 1923 kolmeen osaan: laivastoon, rannikkotykistöön ja sotasatamaan. Rannikkotykistöosan päälliköksi määrättiin Wilho Petter Nenonen, mutta tämä luopui lyhyen ajan jälkeen tehtävästään ja seuraajaksi nimitettiin Arno Axel Almqvist syyskuussa 1923. Tämä joutui luopumaan tehtävistään siksi, että oli palvellut Venäjän keisarikunnan armeijassa eikä hyväksynyt jääkäriupseereiden autosuomalaisuutta, mikä kohdistui Mannerheimin tapaan Venäjällä ennen itsenäisyyttä palvelleita kohtaan. Hänen seuraajakseen tuli marraskuussa jääkärikenraalimajuri Väinö Valve.

1927 yhdistettiin jälleen laivaston ja rannikkopuolustuksen esikunnat. Meripuolustukseen kuuluivat Meripuolustuksen esikunta ja Rannikkotykistö. Rannikkotykistön osaan kuuluivat Rannikkotykistörykmentti 1, Rannikkotykistörykmentti 2, Rannikkotykistörykmentti 3, Erillinen Rannikkotykistöpatteristo Hangossa, 1. Kiinteä Ilmatorjuntapatteristo Suomenlinnassa, 2. Kiinteä Ilmatorjuntapatteristo Viipurissa, Rannikkolaivasto ja Meripuolustuksen Kapitulanttikoulu.

Ennen talvisotaa edeltäneitä ylimääräisiä harjoituksia 10. syyskuuta 1939 rannikkotykistön joukko-osastot nimettiin uudelleen: Rannikkotykistörykmentti 3:sta tuli Laatokan Meripuolustus. Muista joukko-osastoista tuli Viipurin lohko, Kotkan, Pellingin, Helsingin, Hangon, Turun, Ahvenanmaan, Satakunnan, Vaasan ja Oulun lohkot.[3] Välirauhan aikana 1940 nimettiin lohkot jälleen rykmenteiksi. Näin muodostuivat Kotkan Rannikkötykistörykmentti, Pellingin Rannikkotykistörykmentti, Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentti, Raaseporin Rannikkotykistörykmentti ja Turun Rannikkotykistörykmentti sekä Vaasan Rannikkolinnakkeisto.

Jatkosotaan mentäessä 1941 rykmentit laajennettiin prikaateiksi, joilla oli rannikkojoukkoina jalkaväkeä. Näin muodostuivat 1. Rannikkoprikaati Helsinkiin, 2. Rannikkoprikaati Kotkaan, 3. Rannikkoprikaati Pellinkiin, 4. Rannikkoprikaati Hankoon, minkä esikunta siirrettiin myöhemmin Petroskoihin (Petrozavodskiin, Äänislinnaan). Laatokan Puolustus perustettiin 15. elokuuta 1941, mihin kuuluivat 11. Rannikkoprikaati ja 12. Rannikkoprikaati.

1942 suoritettiin uudelleenjärjestely näin muodostuivat

1919Muokkaa

Rannikkotykistörykmentti 1Muokkaa

Rannikkotykistörykmentti 1:n esikunta oli Helsingissä. Rannikkotykistörykmentti 1:n tehtävänä oli puolustaa Suomenlahdella Helsingistä Hankoon.[2] Teknikko Allan Staffansin toiminnan ansiota venäläinen Suomen sisällissodan aikana kansanvaltuuskunnan haltuun joutunut tykistö saatiin taisteluitta hyväkuntoisena suojeluskuntien haltuun. 7. toukokuuta 1918 perustettu Suomenlinnan Linnoitustykistö piti hallussaan aluetta ja siihen kuuluva I Suo­malainen Raskastykistöpatteri ampui 12. toukokuuta 1918, kun valtionhoitaja Svinhufvudin läsnä ollessa nostettiin Suomen senaatin punainen leijonalippu Kustaanmiekalla salkoon. Yksiköstä tuli Suomenlinnan Rannikkotykistöpataljoona 16. syyskuuta 1918 - 13. toukokuuta 1919 väliseksi ajaksi, minkä jälkeen sen täydennettiin yleisessä rannikkotykistön organisaatiouudistuksessa Rannikkotykistörykmentti 1:ksi 14. toukokuuta 1919 - 15. syyskuuta 1939 väliseksi ajaksi.

RT 1:stä tuli merkittävä puolustushaaran ja aselajin kehittäjä vuoksi. Ensimmäiset koeammunnat aloitettiin Santahaminasta ja Harmajalta kuuden tuuman rannkkotykeillä jo toukokuussa 1918. 1930-luvulle mentäessä alettiin kehittää tykkejä. Muutettiin tykkien ryhmitystä siten, että ne kykenivät ampumaan joka suuntaan ympäristöön 360 asteen sektorille. Lisäksi kehitettiin Canat-tykkien putken kääntö siten, että putken korotus suureni mahdollistaen aikaisempaa suuremman ampumaetäisyyden, kehitettiin sisä- ja ulkoballistiikkaa sekä kehitettiin ampumamenetelmiä. [4]

Talvisotaan mennessä Rannikkotykistörykmentti 1 muutettiin nimeltään Helsingin ja Pellingin Lohkoiksi, millä kummallakin oli alalohkoja. Kun taistelutoimintaa ei juuri ollut Helsingin Lohkon alueella, irrotettiin siitä yksi pataljoona Kiveliö tammikuussa 1940 taisteluihin Viipurinlahdelle, mikä kärsi suuret tappiot.

Seuraavaksi Hangon saaristoaseman linnakkeista tehtiin 1. elokuuta 1921 Turun Erillinen Rannikkotykistöpatteristo, mikä nimettiin 1922 uudelleen 1. Erilliseksi Rannikkotykistöpatteristoksi. [2]

Rannikkotykistörykmentti 2Muokkaa

Rannikkotykistörykmentti 2:n esikunta oli Viipurissa. Sen vastuualue ulottui Kotkasta Koivistolle. 1. lokakuuta 1933 Rannikkotykistörykmentti 2 jaettiin kahtia muodostamalla sen I patteristosta 2. Erillinen Rannikkotykistöpatteristo, minkä esikunta oli Haminassa.[2]

Rannikkotykistörykmentti 3Muokkaa

Rannikkotykistörykmentti 3:n esikunta oli Sortavalassa tehtävänään johtaa Laatokan järvipuolustus. [2]

Luettelo Suomen rannikkotykeistäMuokkaa

Suomalaisissa rannikkotykeissä on käytetty nimitystä, jossa on putken kaliiperi millimetreinä, vinoviiva, putken pituus kaliipereina ja tyyppimerkintä. Tyyppimerkintä on joskus erotettu sanavälillä, joskus väliviivalla. Tässä luettelossa on käytetty sanaväliä. Moderneimmissa tykeissä vinoviivan sijaan käytetään sanaväliä, ja pituusmerkintäkin on yleensä jätetty pois. Ilmatorjuntatykeissä, jotka on muunnettu rannikkotykeiksi, käytetään pituusmerkinnän sijaan vuosilukua.

  • 57/55 J – Ensimmäinen yritys valmistaa rannikkotykkejä Suomessa, vain yksitoista valmistettu, käytettiin harjoitustykkinä 1950- ja 1960-luvuilla.
  • 75/50 C – Käytössä 1890-luvulta 1970-luvulle, sotien ajan kevyen rannikkotykistön pääase.
  • 88 ItK 37 RMB – Käytössä rannikkotykkinä 1970-luvulta 2000-luvun alkuun. Flak (saks.) tarkoittaa Flugabwehrkanonen, ilmatorjuntatykki.
  • 100 TK 56 – Käytössä rannikkotykkinä 1960-luvulta alkaen, T-55:n tornin pohjalta rakennettu. Erona vakauttimen puuttuminen.
  • 130 TK – Pääase 1980-luvulta alkaen.
  • 130/50 N – Sotasaalisase.
  • 152/35 Mk – Käytössä 1880-luvulta 1940-luvulle, 152/45 C -tykin edeltäjä.
  • 152/50 T – Pääase 1950-luvulta 1980-luvulle, käytössä 2000-luvulle. Tampellan modernisoima Canet.
  • 152/45 C – Käytössä 1890-luvulta 1980-luvulle, sotien ajan raskaan rannikkotykistön pääase. C-merkintä tarkoittaa Canettia.
  • 203/50 VC – Käytössä 1910-luvulta 1980-luvulle.
  • 203/45 C – Käytössä 1910-luvulta 1980-luvulle.
  • 234/50 Be – Käytössä 1910-luvulta 1980-luvulle, Be-merkintä tarkoittaa Beetlehem Steelin valmistetta.
  • 254/45 D – Käytössä 1900-luvun alusta 1960-luvulle, sotien ajan järeän rannikkotykistön pääase. D-merkintä tarkoittaa Durlacheria.
  • 305/52 O – Käytössä 1910-luvulta 1980-luvulle, O-merkintä tarkoittaa Obuhovia. Suomenlahden tykistösulun pääase.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Siljamäki, Heikki: Tampellan 130 mm tornikanuuna – lajinsa viimeinen jatkaa vielä ensi vuosikymmenelle tekniikkatalous.fi. 16.4.2017. Talentum Oyj. Viitattu 15.4.2020.
  2. a b c d e Kansa taisteli, 1977, nro 3. Artikkelin verkkoversio.
  3. a b Kansa taisteli, 1977, nro 4. Artikkelin verkkoversio.
  4. http://www.rannikonpuolustaja.fi/archive/1978_2.pdf

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Enqvist, Ove; Tiilikainen, Heikki: Linnakesaaret: rannikkolinnakkeiden elämää sodassa ja rauhassa. Tammi, 2014. ISBN 978-951-31-8005-8.
  • Enqvist, Ove: Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918–1998. Sotamuseo, 1999. ISBN 951-25-1033-2.