Suomen joet
Suomen joet on kartoitettu viimeksi vuonna 2014. Selvityksen mukaan Suomessa on kaikkiaan 72 500 kilometriä jokia ja puroja. Joet ovat varsin kapeita ja alle viiden metrin levyisiä uomaosuuksia on yhteensä 36 800 kilometriä. Suomessa on tyypillistä, että järvet katkovat jokien uomat useisiin osuuksiin. Uomarekisterissä on eroteltu jokien uomista 24 880 virtavesiosuutta ja 16 659 järviosuutta. Pisin katkeamaton uomaosuus löytyy Temmesjoesta Pohjois-Pohjanmaalta ja se on pituudeltaan 41 kilometriä. Uomaosuuksilla on usein myös eri nimiä. Suomen pääuomaltaan pisimmät joet ovat satoja kilometriä pitkiä ja niillä on pituuteen nähden laajat valuma-alueet. Pitkillä joilla on siten myös pitkiä sivujokia.[1]
Määritelmät muokkaa
Sanasto Suomen kielessä muokkaa
Vuonna 1745 kirjoitti Daniel Juselius julkaisussaan Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, että virtavia vesiä kutsutaan nimillä ”joki, virta, luoma, noro, ojando ja oja”.[2] Jokea pienempiä vesireittejä ovat nykyään puro, oja ja noro.
Määritelmät Suomen lainsäädännössä muokkaa
Suomen vanhan vesilain mukaan virtaavan veden virtavesistöä pidettiin jokena, jos siinä vuoden vähävetistä aikaa lukuun ottamatta voitiin kulkea soutamalla, mikäli koski tai kari ei ollut esteenä. Virtavesi, jossa keskivirtaama oli vähintään kaksi kuutiometriä sekunnissa, katsottiin kuitenkin aina joeksi. Jokea vähäisempi virtavesi oli puro.
Uusi, vuonna 2012 voimaan tullut vesilaki määrittelee joen eri tavalla kuin ennen. Uudessa laissa joella tarkoitetaan virtavesiä, joiden valuma-alue on vähintään sata neliökilometriä. Käytännössä jotkut purot muuttuivat nyt joiksi. Purolla tarkoitetaan jokea pienempiä virtavesiä, joiden valuma-alue jää alle sata neliökilometriä. Jos valuma-alue jää alle 10 neliökilometriä ja siinä ei virtaa jatkuvasti vettä ja siinä ei kulke merkittävästi kalaa, se onkin noro. Uusi laki muuttaa jotkin norot puroiksi. Laki ei määrittele ojaa tai muuta kaivettua uomaa mitenkään, mutta laissa ojituksella tarkoitetaan maan, noron ja puron kaivamista vedenvirtaamisen turvaamiseksi. Luontaisiin virtavesiin kajoaminen on luvanvaraista ja samoin merkittävä maaperän ojitus.[3][4][5]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ Antikainen, Janne & Auri, Elina & Rannanpää, Sari & Talvitie, Jere: Saaristo- ja vesistöaluepolitiikat Euroopassa -selvitys, s. 60–61. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö, 2019. ISBN 978-952-453-996-8. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 4.1.2020).
- ↑ Juusela, Taneli: Pelto-ojituksen nimistön kehittyminen vv. 1742–1962, Helsingin yliopisto, 1965
- ↑ Vesilaki Finlex. 27.5.2011. Oikeusministeriö. Arkistoitu 4.6.2012. Viitattu 8.5.2017.
- ↑ Kemppainen, Pekka: Vesilaki 2011 ja metsäojitukset (Arkistoitu – Internet Archive), viitattu 8.1.2020
- ↑ Valpasvuo, Vesa: Uusi vesilaki voimaan vuoden alusta, viitattu 8.1.2020