Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö

Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö tai apusisaret tai pikkusisaret oli jatkosodan aikana toiminut vapaaehtoisten naisten terveydenhuoltojärjestö. Apusisaret toimivat kenttä- ja sotasairaaloissa sekä muissa terveydenhuollon tehtävissä sairaanhoitajien apuna. Järjestö perustettiin vuonna 1941 Suomen Punaisen Ristin (SPR) johtajan C.G.E. Mannerheimin käskyllä. Osa maanpuolustuksen vapaaehtoistyöstä kiinnostuneista naisista ja tytöistä ei halunnut liittyä poliittisista syistä Lotta Svärd-järjestöön, jonka lääkintälotat olivat tehneet samanlaisia tehtäviä talvisodan aikana. Monet apusisarista olivatkin taustaltaan vasemmistolaisia tai partiolaisia.

Koulutetut sairaanhoitajat vastustivat aluksi apusisarten käyttöä, mutta vapaaehtoisten työ osoittautui erittäin tärkeäksi. Apusisaria oli jatkosodan aikana kaikkiaan 3 553. Useimmat olivat hyvin nuoria, mutta joukossa oli myös aikuisia naisia. Apusisarten rooli jatkosodassa on usein unohdettu, eikä heidän työnsä ole saanut ansaitsemaansa tunnustusta. Sodan jälkeen vuonna 1946 Suomessa aloitettiin apusisartoiminnan kokemusten perusteella järjestelmällinen apuhoitajakoulutus. Nykyisin apuhoitajien työtä jatkavat lähihoitajat.

Järjestön taustaMuokkaa

 
Apusisar pesemässä potilaan jalkoja, Äänislinna, 26.5.1944. Kuvaaja: Ensio Liesimaa. SA-kuva.

Apusisarjärjestön perustamista edelsivät poliittiset kiistat. Sekä sairaanhoitajaliitto että Suomen Punaisen Ristin sairaanhoitojaosto vastustivat vapaaehtoisten pikakoulutusta sotasairaanhoitajiksi. Epäpätevien hoitajien käytön pelättiin johtavan koko ammattikunnan arvostuksen katoamiseen.[1][2] Suomen kiista ei ollut ainutlaatuinen. Punainen Risti järjestönä oli kohdannut samaa vastakkainasettelua useissa maissa.[3]

Jo ennen talvisotaa SPR:n ja Lotta Svärdin välillä oli käyty ajoittain tiukaksi kärjistynyt reviirikiista sotasairaanhoidosta. Suojeluskuntien sisarjärjestön Lotta Svärdin tavoite oli, että kaikki Suomen naisten maanpuolustustyö järjestettäisiin sen kautta. Vastapuolella olivat SPR, sairaanhoitajaliitto, partiolaiset ja vasemmistolaiset naisjärjestöt. SPR oli perustanut jo 1926 sairaanhoitajareservin, johon koulutetut sairaanhoitajat liittyivät vapaaehtoisesti. Lotta Svärd asemoi itsensä SPR:n kilpailijaksi ja kielsi jäseniään liittymästä reserviin. Kiista johti lopulta siihen, että SPR:n sairaanhoitojaosto sai virallisesti tehtäväkseen hoitaa kaikkien suomalaisten sairaanhoitajien tietojen ylläpidon ja tarvittaessa liikekannallepanon.[4]

Talvisodassa sairaanhoitajien apuna oli ollut varsinkin Lotta Svärdin sairaanhoitojaoston lääkintälottia, mutta myös usein partiotaustaisia vapaaehtoisia pikkusisaria, joilla ei kuitenkaan ollut riittävää koulutusta hoitotyöhön.[5] Lääkintälottia oli jouduttu käyttämään koulutustaan ja valmiuksiaan selvästi vaativampaan työhön. Talvisodan kokemuksiin perustella nähtiin kuitenkin, että sotasairaanhoidossa oli paikka avustaville hoitajille sairaanhoitajien valvonnassa. Ilman lääkintälottia talvisodan työmäärästä ei olisi selvitty.[6]

SPR ei kuitenkaan halunnut olla pelkästään lääkintälottien varassa. Osa vapaaehtoistyöhön halukkaista ei myöskään poliittisista syistä tahtonut liittyä Lotta Svärd-järjestöön. Jatkosodan alkaessa 25.5.1941 SPR:n puheenjohtaja C.G.E. Mannerheim määräsikin perustettavaksi apusisarjärjestön SPR:n sairaanhoitovaliokunnan vastustuksesta huolimatta. Perustetun järjestön johtoon tuli edustus sekä vasemmistosta että Partioliikkeestä.[7]

Koulutus ja työMuokkaa

Apusisarien koulutus alkoi perustamista seuraavana päivänä 26. kesäkuuta 1941 Suomen Punaisen Ristin sairaalassa eli nykyisessä Töölön sairaalassa Helsingissä. Apusisarkoulutukseen pääsyn edellytys oli 18-35 vuoden ikä ja kansakoulun suorittaminen. Monella apusisarista oli partiotausta ja aiempaa kokemusta partion järjestämiltä ensiapukursseilta.[8] Enemmistö apusisariksi hakeutuneista oli hyvin nuoria, mutta mukana oli myös aikuisia naisia.[9]

Koulutuksen kesto oli periaatteessa 9 kuukautta, mutta aiemmin apusisarina toimineet pääsivät suoraan jäseniksi ilman koulutusta. Koulutuksen pituudesta joustettiin muutenkin tarpeen mukaan.[9] Pääosassa oli käytännön harjoittelu.[8] Apusisaret asuivat sairaalan viereisessä Tallbackan rakennuksessa ja kouluttajina toimivat SPR:n sairaalan sairaanhoitajat. Käytännön työharjoittelua tehtiin SPR:n sairaalan lisäksi myös sotilassairaala Tilkassa Helsingissä. Vuoden 1942 loppuun mennessä oli koulutettu jo 2 000 apusisarta komennuksille sota- ja kenttäsairaaloihin.[10] Kaiken kaikkiaan apusisaria oli jatkosodan aikana 3 553.[11]

Suomeen oli säädetty vuonna 1939 18-56 -vuotiaita naisia koskeva sota-ajan työvelvollisuus paikkamaan työvoimapulaa, joka syntyi työikäisten miesten lähtiessä rintamalle. Vuonna 1942 työvelvollisuutta vielä laajennettiin koskemaan kaikkia 15-65 -vuotiaita naisia.[12] Käytännössä apusisareksi ryhtyminen korvasi työvelvollisuuden ja koulutuksen jälkeen komennukselle oli pakko lähteä. Apusisartoiminta perustui vapaaehtoisuuteen, eikä siitä saanut korvausta. Vuonna 1943 apusisarille alettiin kuitenkin maksaa päivärahaa, jota lääkintälotat olivat saaneet jo talvisodassa.[11] Apusisartoiminnan seurauksena lääkintälottia tarvittiin sotasairaaloissa huomattavasti etukäteen arvioitua vähemmän. Päämajan lääkintäosasto antoi käskyn, jonka mukaan sotasairaaloiden henkilökunta muodostettiin pääosin sairaanhoitajista ja apusisarista.[13]

Työtehtävissä oli tiukka kuri ja työpaikoilla selkeä hierarkia. Apusisaret olivat tämän hierarkian pohjalla. Heiltä edellytettiin moitteetonta käytöstä ja pyyteetöntä ahkeruutta.[14] Komennukset suoritettiin sota- ja kenttäsairaaloissa, Itä-Karjalan alueen terveystukikohdissa terveyssisarien apuna, inkeriläisten väestönsiirtoleireillä, työleireillä ja vankileireillä,[15] mutta myös sotatoimialueiden ulkopuolella siviilisairaanhoidossa: synnytyssairaaloissa, neuvoloissa, lastensairaaloissa ja esimerkiksi kodinhoitajina.[11] Apusisaret tekivät käytännössä usein työtä lääkintälottien rinnalla. Työ oli esimerkiksi vuoteiden sijausta, siteiden vaihtamista, siivousta, ruokahuoltoa ja välineiden huoltoa.[16]

Jatkosodan jälkeenMuokkaa

 
Suomen Punaisen Ristin apusisarien toimintaa: Vähintään 6 kuukautta moitteettomasti palvelleita apusisaria, jotka nyt saavat apusisarjärjestön merkin. Oulu 3.6.1942. SA-kuva.

Sotien jälkeen nuorison talkootyö ja myös apusisartoiminta jatkuivat hoitajapulan vuoksi. Jatkosodan aikana kerättyjen kokemusten perusteella Suomen valtio aloitti kahdeksan kuukauden mittaisen apuhoitajakoulutuksen vuonna 1946 ja SPR yhtenäisti oman koulutuksensa valtion kanssa. SPR lakkautti oman apusisarkoulutuksensa valtion koulutuksen käynnistyttyä täysin vuonna 1951.[17][18] Apuhoitajista tuli merkittävä osa suomalaista sairaanhoitoa vuosikymmeniksi. Samoja työtehtäviä tekevät nykyisin Suomen lähihoitajat.[19]

Apusisarten työ jatkosodan aikana on usein unohdettu, eivätkä he ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta. Käytännössä ”lotasta” tuli sotalääkintätyön ja sota-alueiden naistyön yleisnimike. Lotta Svärd olikin jäsenmäärältään ylivoimaisesti suurin sota-ajan maanpuolustuksen vapaaehtoisjärjestö. Sota-alueella työskennelleistä naisista oli kuitenkin eri laskelmien mukaan Lotta Svärd-järjestön jäseniä vain 40-55%.[20][21] Esimerkiksi vuonna 1944 komennuksella oli 3 262 lääkintälottaa.[22]

Tunnettuja apusisariaMuokkaa

Näytelmäkirjailija Inkeri Kilpinen oli 17-vuotiaana apusisarena Lahden 8. Sotasairaalan Heinolan osastolla vuonna 1944.[23] Suomalaisten lastenneurologian uranuurtaja ja Helsingin yliopiston dosentti Märta Donner oli apusisarena Äänislinnan 66. Sotasairaalassa vuodesta 1941.[24] Suomalaisen hoitotieteen pioneeri, Tampereen yliopiston hoitotieteen professori Hertta Kalkas oli apusisarena Uudenkaupungin 5. Sotasairaalassa vuodesta 1942.[25]

LähteetMuokkaa

Kirja- ja artikkelilähteet

  • Elomaa-Krapu, Minna: Hoitamisen halusta ja velvollisuuden tunnosta. Lääkintälottien kokemukset koulutuksesta ja hoitotyöstä Suomen sodissa vuosina 1939–1945. Tampere: Tampere University Press, 2015. ISBN 978-951-44-9758-2. Väitöskirjan verkkoversio (pdf) (viitattu 1.4.2020). (suomeksi)
  • Kirves, Jenni & Näre, Sari: Nuorten talkoot: Isänmaallinen työvelvollisuus. (toim. Näre, Sari & Kirves, Jenni & Siltala, Juha & Strandberg, Joni) Uhrattu nuoruus. Sodassa koettua osa II, 2008, s. 64-97. Porvoo: WSOY.
  • Peltokorpi, Kaisa-Maria: On elettävä kun koska tahansa voi kuolla. Lottien selviytyminen sodassa 1939–1945. Väitöskirja, Lapin yliopisto, Kasvatustieteiden tiedekunta. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 2011. ISBN 978-952-484-520-5. Väitöskirjan verkkoversio (pdf) (viitattu 1.4.2020). (suomeksi)
  • Virtanen, Ritva: Sairaanhoitajat Suomen sota-ajan lääkintähuollon tehtävissä 1900-luvulla. Väitöskirja, Kuopion yliopisto, Hoitotieteen laitos. Kuopio: Kuopion yliopisto, 2005. ISBN 951-27-0069-7. Väitöskirjan verkkoversio (pdf) (viitattu 1.4.2020). (suomeksi)

Verkkolähteet

  • Ihatsu, Sanna: Töölön sairaalan rakennushistoriaselvitys. Verkkojulkaisu, 2007. Helsinki: HUS-Tilakeskus. Selvitys verkossa. (suomeksi)
  • Järvelä, Jukka: Kuuliaiset sisaret maan murroksessa. Super, 2008, 55. vsk, nro 1, s. 10-13. Helsinki: Suomen lähi- ja perushoitajaliitto. ISSN 0784–6975. Julkaisun verkkoversio. (suomeksi)
  • Korppi-Tommola, Aura: Donner, Märta (1922 - 2013) (ISSN 1799-4349 (Verkkojulkaisu)) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4.. 2003. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 4.4.2020. (suomeksi)

ViitteetMuokkaa

  1. Kirves & Näre 2008 s. 90-91
  2. Järvelä 2008 s. 11-12
  3. Virtanen 2005 s. 98-101
  4. Virtanen 2008 s. 31, s. 94-96, s. 114-119, s. 161
  5. Kirves & Näre 2008 s. 89
  6. Virtanen 2005 s. 16-17, s. 138, 162
  7. Virtanen 2005 s. 161-163
  8. a b Järvelä 2008 s. 11
  9. a b Kirves & Näre 2008 s. 90
  10. Ihatsu 2007 s. 61, s. 64, s. 66
  11. a b c Kirves & Näre 2008 s. 90
  12. Kirves & Näre 2008 s. 66
  13. Virtanen 2005 s. 166
  14. Kirves & Näre 2008 s. 93
  15. Virtanen 2005 s. 163
  16. Järvelä 2008 s. 11
  17. Kirves & Näre 2008 s. 94
  18. Virtanen 2005 s. 163
  19. Järvelä 2008 s. 12
  20. Peltokorpi 2015 s. 50
  21. Kirves & Näre 2008 s. 89-93
  22. Elomaa-Krapu 2015 s. 36
  23. Kirves & Näre 2008 s. 95-96
  24. Korpi-Tommola 2003
  25. Kuolleet, Helsingin Sanomat 10.12.2011 sivu C 11 Artikkelin verkkoversio

Kirjallisuutta ja elokuviaMuokkaa

  • Franck, Anne-Marie & Järnefelt, Irmeli: Pikku sisar : Suomen Punaisen Ristin apusisaret jatkosodassa. Helsinki: Tammi, 1998. ISBN 9789513113001. (suomeksi)
  • Tiilikainen, Anna-LeaApusisar uskaltaa. Helsinki: Kuva ja sana, 1944. (suomeksi)
  • Pikkusisar (1999), elokuva, ohjaus Taru Mäkelä.

Aiheesta muuallaMuokkaa