Sulo Vireoja
Sulo Emil Vireoja ent. Virén (11. joulukuuta 1893 Kalvola – 23. tammikuuta 1939) oli suomalainen jääkäriluutnantti ja Viron armeijan luutnantti. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri, joka sai tulikasteensa Saksan itärintamalla Riianlahdella vuonna 1916. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan Valkoisen armeijan riveissä komppanianpäällikkönä. Sisällissodan jälkeen hän osallistui niin sanottuihin heimosotiin aluksi Viron vapaussodassa ja myöhemmnin Aunuksen retkikunnalla.[1][2]
Perhetausta ja opinnot muokkaa
Vireojan vanhemmat olivat kivenhakkaaja Adolf Viren ja Ida Kirkkomäki. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Hilja Ikävalkon kanssa. Vireoja kävi kansakoulun.[1][2]
Jääkärikausi muokkaa
Vireoja työskenteli rakennuspuuseppänä ja osallistui jääkärivärväykseen Imatran seuduilla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 24. tammikuuta 1915, josta hänet siirrettiin 5. joulukuuta 1916 pataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella.[1][2]
Suomen sisällissota muokkaa
Vireoja astui Suomen armeijan palvelukseen Saksassa 7. helmikuuta 1918 aliupseeriksi ylennettynä. Suomeen hän palasi 18. helmikuuta 1918 jääkärien etujoukon mukana Vaasaan. Vaasasta hänet komennettiin 20. helmikuuta 1918 komppanianpäälliköksi Porin rykmentin I pataljoonan 3. komppaniaan. Sisällissodan aikana hän osallistui Sampakosken, Pomarkun, Noormarkun, Ruosniemen ja Harjakankaan taisteluihin. Vireoja haavoittui lievästi Pomarkussa 9. maaliskuuta 1918. Hänet siirrettiin 20. huhtikuuta 1918 alkaen Porin rykmentin täydennyspataljoonaan.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika muokkaa
Vireoja määrättiin sisällissodan päätyttyä päälliköksi Tammisaaren vartiopataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 2. syyskuuta 1918 alkaen nuoremmaksi upseeriksi Laatokan jalkaväkirykmentti 6:n 2. komppaniaan.[1][2]
Armeijasta hän erosi 29. marraskuuta 1918 vain lähteäkseen Viroon 7. tammikuuta 1919 missä hän liittyi Viron apuretkikuntaan ja toimi retkikunnassa joukkueenjohtajana Ensimmäisen suomalaisen vapaajoukon 3. komppaniassa. Hän otti Viron vapaussodassa osaa taisteluihin muun muassa Rakveressa, Utrialla, Laagnassa ja Narvassa. Viron armeijasta hän erosi 28. huhtikuuta 1919 ja matkusti takaisin Suomeen ja liittyi 1. toukokuuta 1919 Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan, missä hän toimi komppanianpäällikkönä 2. rykmentin I pataljoonan 1. komppaniassa ja osallistui taisteluihin Säämäjärven rintamalla.[1][2]
Retkikunnasta hän erosi 27. heinäkuuta 1919 ja liittyi sen jälkeen Suojeluskuntajärjestöön 1. tammikuuta 1920 ja hänet sijoitettiin aluksi paikallispäälliköksi Ristiinan suojeluskuntaan, missä hän palveli 31. tammikuuta 1920 saakka. Vuonna 1920 hän vastaanotti Imatran yhteiskoulun voimistelunopettajan viran ja toimi samalla 15. helmikuuta 1920 - 4. toukokuuta 1921 välisen ajan paikallispäällikkönä Imatran – Tainionkosken suojeluskunnassa. Myöhemmin hän toi 1. lokakuuta 1921 - 1. huhtikuuta 1923 välisen ajan Kurkijoen suojeluskunnan paikallispäällikkönä, kunnes hän siirtyi 8. kesäkuuta 1923 lähtien varastonhoitajaksi Imatran voimalaitos oy:lle Hänet haudattiin Ruokolahdelle.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
      |
|
Lähteet muokkaa
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.