Suikinkutsu (jap. 水琴窟, kirjaimellisesti vesi koto luola) on japanilainen puutarhakoriste ja musiikinlähdeselvennä. Suikinkutsu koostuu maahan ylösalaisin asetetusta ruukusta, jonka pohjaan on tehty reikä. Vesi valuu reiän läpi ruukun sisään ja aikaansaa miellyttävän solisevan äänen, joka muistuttaa kellon soimista tai kotoa. Suikinkutsu rakennetaan perinteisesti lähelle chozubachiksi kutsuttua vesiallasta, jota käytetään käsienpesemiseen japanilaisessa teeseremoniassa.

Kaksois-suikinkutsu Iwasakin linnassa Nisshinin kaupungissa.

Perinteinen rakenne muokkaa

Suikinkutsun tekeminen on yksinkertaisesta rakenteesta huolimatta vaikeaa, koska kaikki osat on sovitettava tarkasti yhteen. Suikinkutsun tärkein osa on ruukku, joka asetetaan pohja ylöspäin maahan. Alun perin käytettiin riisin tai veden säilyttämiseen tarkoitettuja ruukkuja. Sekä lasitettuja, että lasittamattomia keramiikkaruukkuja voidaan käyttää. Viime aikoina on alettu valmistaa myös metallisia suikinkutsu-ruukkuja. Lasittamattomia ruukkuja pidetään parhaina, koska niiden karkea pinta auttaa pisaroiden muodostumista. Ruukkujen korkeus vaihtelee 30 senttimetristä 1 metriin ja niiden halkaisija on 30-50 cm. Ruukun yläosassa olevan reiän halkaisija on noin 2 senttimetriä. Aivan kuten kellossa, suikinkutsun ruukku soi kopautettaessa. Miellyttävän äänen aikaansaava ruukku toimii myös hyvän suikinkutsun pohjana. Vastaavasti haljenneesta ruukusta ei synny hyvää ääntä.

 
Suikinkutsun poikkileikkaus

Suikinkutsu asetetaan yleensä maan pinnan alapuolelle ja se ympäröidään soralla. Ruukun alusta voidaan myös muurata laastilla, mikä auttaa veden säilyttämisessä ruukun sisällä. Jos maaperä on riittävän tiivistä, ei laastia tarvita. Pohjalle asetetaan vedenpoistoputki, joka varmistaa sen, ettei vedenpinta nouse liian korkeaksi. Toisinaan ruukun sisäpinnalle sijoitetaan keraamisia tiiliä. Suikinkutsu peitetään nyrkin kokoisilla kivillä. Perinteisesti suikinkutsu sijoitetaan käsienpesuun tarkoitetun altaan, chozubachin, läheisyyteen. Suikinkutsu sijoitetaan chozubachin ja sen edustalla olevan astinkiven väliin. Suikinkutsun rakennusaineet vaihtelevat runsaasti alueesta riippuen.

Yleensä vain yksi ruukku sijoitetaan chozubachin läheisyyteen. Joskus harvoin voidaan kuitenkin sijoittaa kaksi suikinkutsua vierekkäin yhden chozubachin edustalle. Esimerkiksi Iwasaki-linnassa, Nisshinin kaupungissa, Aichin prefektuurissa on tehty tällainen kaksoisrakenne.

Nykyaikaiset muunnokset muokkaa

Suikinkutsusta on olemassa useita moderneja muunnoksia:

  • Nykyaikaisia suikinkutsuja ei välttämättä sijoiteta chozubachin läheisyyteen.
  • Suikinkutsun rakenteessa voidaan nykyään hyödyntää myös juoksevaa vettä.
  • Myös metallisia suikinkutsuja on saatavilla.
  • On tehty myös maanpäällisiä suikinkutsuja.
  • Suikinkutsu voidaan asentaa myös sisätiloihin.
  • Kaupallisissa tiloissa (ravintoloissa, kaupoissa ja toimistoissa) voidaan vahvistaa ulkotiloissa olevan suikinkutsun ääntä.
  • Suikinkutsuun voidaan asentaa erillinen putki, joka johtaa äänen ruukusta johonkin toiseen paikkaan.

Historia muokkaa

Perinteisesti suikinkutsu tunnettiin nimellä tosuimon (jap. 洞水門). Tuolloin niitä käytettiin vain harvoin japanilaisissa puutarhoissa. Uskotaan, että käsienpesualtaan läheisyyteen sijoitettiin ylösalaisin astia, josta toisinaan kuului miellyttäviä ääniä. Suikinkutsu tuli suosituksi Edo-kaudella (1603-1867), samaan aikaan kun kivinen chozubachi kehittyi. Kobori Enshualla, joka on kuuluisa teeseremonian opettaja, oli suikinkutsu puutarhassaan ja häntä pidetäänkin yleisesti suikinkutsun keksijänä. Edo-kauden lopussa suikinkutsu menetti suosiotaan, mutta nousi kiinnostuksen kohteeksi jälleen Meiji-kaudella (1867-1912).

1900-luvun alussa, Shōwa-kaudella, suikinkutsun historia lähes unohtui ja professori Katsuzo Hirayama löysi tutkimuksessaan vuonna 1959 Japanista vain kaksi suikinkutsua, jotka molemmat olivat täytettyjä maalla. Vuonna 1982 Asahi Shimbun -lehden toimittaja kirjoitti suikinkutsusta ja pyysi yleisöltä tietoa aiheesta. Tämän seurauksena suikinkutsu löydettiin uudestaan. Pian tämän jälkeen vuonna 1985 Japanin yleisradioyhtiö NHK lähetti suikinkutsusta kertovan ohjelman, minkä seurauksena rakennettiin useita suikinkutsuja.

Akustiikka muokkaa

Suikinkutsun äänellä on japanin kielessä oma nimi suikin'on, kirjaimellisesti "vesikoton ääni". Ääni voidaan jakaa kahteen osaan, ryūsuioniin ja suitekioniin. Ryūsuion on käsienpesun alun yhteydessä putoavan muutaman vesipisaran synnyttämä ääni. Suitekion kuvaa sekä varsinaisen käsienpesun aikana tapahtuvaa putoavan veden synnyttämää ääntä että käsien pesun loppuvaiheessa syntyvien muutaman vesipisaran aiheuttamaa ääntä.

Hyvässä suikinkutsussa pisarat putoavat veteen useista eri paikoista. Lasittamattomat ruukut kestävät paremmin kosteutta ja siksi niiden pinnalta putoilee enemmän vesipisaroita. Pisaran putoaminen pohjalla olevaan veteen saa aikaan äänen, jota ruukun rakenne voimistaa. Joissain suikinkutsuissa on bambusta tehty putki, jonka kautta voidaan kuunnella syntyvää ääntä.

Sanotaan, että jokainen suikinkutsu kuulostaa erilaiselta.

Filosofia muokkaa

Yksi suikinkutsun keskeisistä ominaisuuksista on, että itse äänilähde on piilotettu. Käsienpesijä kuulee maan alta tulevan miellyttävän äänen, mutta ei näe mistä ääni tulee. Käsienpesu voidaan myös nähdä suikinkutsun soittamisena, sillä ääni syntyy heti käsienpesun jälkeen. Vesipisaroiden putoamisesta syntyvää ääntä pidetään rentouttavana ja rauhoittavana ja sitä kuvaillaan kauniiksi ja rauhalliseksi.

Sekalaista muokkaa

Suikinkutsun äänestä on tehty kaupallinen CD-tallenne, johon on tallennettu Takasakin taideyliopistossa olevan kaksois-suikinkutsun ääntä. Tallenne on tehty vuonna 1995 ja se on saatavissa Victor Records -levy-yhtiöstä. Suikinkutsun ääntä on myös mallinnettu tietokoneella ja Naoko Tanaka on yksi aiheeseen liittyvän tieteellisen tutkimuksen tunnetuimmista tekijöistä.

Lähteet muokkaa

Aiheesta muualla muokkaa