Stereotyyppinen käytös
 |
Tämä artikkeli tai sen osa painottuu liikaa joihinkin aiheen osa-alueisiin. Artikkelia tulisi muuttaa tasapainoisemmaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Tunetaan myös muilla eläimillä kuin ihmisellä |
Stereotyyppisellä käytöksellä eli sensorismilla, stimmailulla (engl. stimming), toistavalla käyttäytymisellä tai maneereilla[1] viitataan yleensä ilmiötä tuntemattomien henkilöiden mielestä eriskummalliselta vaikuttavaan käytökseen, jota esiintyy etenkin lapsuudessa muun muassa lähes kaikilla Kannerin autisteilla, syntymästään sokeilla lapsilla sekä vähävirikkeisissä olosuhteissa pidettävillä eläimillä. Myös muut kuin erityisryhmien edustajat harrastavat toisinaan stimmailua, kuten hiusten pyörittelyä, kynsien pureskelua tai jalalta toiselle keinumista[2].
Sensorismia voidaan pitää elollisten olentojen luontaisena tapana lievittää elimistön stressiä, koska saman liikkeen jatkuva toistaminen saa aivot erittämään endorfiineja eli hyvää oloa tuottavia hormoneja.[3] Autisteilla tehdyissä tutkimuksissa onkin huomattu, että sensorismi palauttaa ylivirittyneen hermoston takaisin normaalitilaan.[4] Eläimillä sensorismia ilmenee etenkin silloin, jos niitä pidetään liian ahtaissa oloissa. Tällöin ne saattavat esimerkiksi ajaa takaa häntäänsä tai kävellä saman reitin yhä uudelleen ja uudelleen.[3]
Sensorismi ihmisillä muokkaa
Ihmisellä sensorismi ilmenee esimerkiksi heijaamisena eli ylävartalon heiluttamisena puolelta toiselle, sormien liikutteluna silmien edessä tai silmien paineluna, hyppelynä, pyörimisenä, sanojen loputtomana toistamisena tai esineiden kolisteluna. Samalla lapsi näyttää vetäytyvän omaan maailmaansa, pois vuorovaikutuksesta. Sensorismi alkaa yleensä 1/2–1 vuoden iässä ja vähenee iän myötä.[5]
Koska sokea ei pysty ottamaan toisten käyttäytymisestä mallia näön kautta ja koska yksittäiset stereotypiat ovat usein hyvin samanlaisia täysin sokeillakin henkilöillä, on päätelty, että ne olisivat ihmisen sisäsyntyistä tunneilmaisua. Jotkut ovat jopa kutsuneet stereotypioita voidaankin sokean tai autistisen henkilön luontaiseksi kehonkieleksi.[5]
Esimerkiksi oman akselinsa ympäri pyörimisen on havaittu rauhoittavan parasympaattista hermostoa[6].
Sensorismin syyt muokkaa
Sensorismia ilmenee yleisimmin silloin, kun lapsi on yli- tai alivirittyneessä tilassa. Alivirittyneisyyden tilassa lapsi voi olla esimerkiksi väsynyt tai vailla mielekästä tekemistä. Myös vahvat tunnetilat – ilo, innostus, viha, jännitys tai pelko – liittyvät usein sen esiintymiseen.[5][7] Sensorismia saattaa ilmetä myös silloin kun lapsi kokee, että häneltä odotetaan liikaa. Rytminen liikehtiminen saattaa myös tukea jotakin tarkoituksenmukaista toimintaa, esimerkiksi keskittymistä puhumiseen.[5] Aivotutkija Kamila Markram on esittänyt, että sensorismi saattaa olla autistisen lapsen ainoita keinoja paeta liian räikeältä ja hälyisältä tuntuvaa maailmaa.[8]
Myös fysiologisia syitä on tarjottu selitykseksi sensorismille. Aivojen näkökeskus ja tasapainoaisti tarvitsevat virikkeitä, ja koska niitä ei ole luontaisesti kovin paljoa tarjolla näkövammaiselle ihmiselle, on ajateltu, että sokea lapsi loisi itselleen valoaistimuksia painamalla silmiään ja tasapainoaistimuksia pyörimällä, hyppimällä tai heijaamalla.[5]
Suhtautuminen sensorismiin muokkaa
Suhtautuminen sensorismiin vaihtelee muun muassa maan kuntoutuskulttuurin mukaan. Suomen kuntoutuskulttuurissa ei ole yksiselitteistä suhtautumista, mutta jotkut valtaväestön edustajat kutsuvat sensorismia ei-toivotuksi käyttäytymiseksi tai suorastaan virheliikkeiksi, koska he kokevat ne häiritseviksi.[5] Sensorismi saattaa aiheuttaa ahdistusta etenkin silloin, kun tilanteen tarkkailija ei ymmärrä, mistä siinä on kyse.[9]
Ivar Lovaasin 1970-luvulla kehittämässä niin sanotussa Lovaasin menetelmässä eli ABA-terapiassa pyrittiin kitkemään sensoristinen käyttäytyminen fyysisen väkivallan kuten läimäyttelyn, nipistelyn, tukistamisen ja sähköiskujen avulla.[10] Fyysisten rangaistusten käytöstä luovuttiin myöhemmin kyseisen terapian yhteydessä, mutta sensorismi pyritään silti edelleen lopettamaan tiukkojen kieltojen ja käskyjen avulla.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
 |
Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille. Tarkennus: Viitteet muotoiltava |
- ↑ Peippo, Maarit ym.: Fragiili X-oireyhtymä Rinnekoti-Säätiö Norio-Keskus. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 28.7.2014.
- ↑ Autismin kirjo ja aistit Autismisäätiö. Arkistoitu 27.3.2016. Viitattu 4.2.2015.
- ↑ a b Helena Telkänranta: Viihtyvätkö eläimet eläintarhassa? Eläinmaailma-lehti 4/2006. http://kotisivu.surffi.net/~heltel1/elaintarhat.htm (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ W. Hirstein, P. Iversen, ja V. S. Ramachandran: Autonomic responses of autistic children to people and objects. Proceedings of the royal society, biological sciences. 2001 September 22; 268(1479): 1883–1888.
- ↑ a b c d e f Näkövammaisen lapsen stereotyyppinen käyttäytyminen. Näkövammaisten keskusliitto ry.
- ↑ Alexander Hui Xiang Yang, Prashanna Khwaounjoo, Yusuf Ozgur Cakmak: Directional effects of whole-body spinning and visual flow in virtual reality on vagal neuromodulation. Journal of Vestibular Research: Equilibrium & Orientation, 2021, 31. vsk, nro 6, s. 479–494. PubMed:34024797. doi:10.3233/VES-201574. ISSN 1878-6464. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Olga Bogdashina: Sensory Perceptual Issues in Autism and Asperger Syndrome: Different Sensory Experiences, Different Perceptual Worlds. Jessica Kingsley Publishers. London 2003. Sivu 57. http://www.google.fi/books?hl=fi&lr=&id=RCQ1U38WmjIC&oi=fnd&pg=PA11&dq=autism+sensory+overload&ots=uXW2MP4sPH&sig=VFgdhevFc26uUD0c0GXF1hSkNnw&redir_esc=y#v=onepage&q=autism%20sensory%20overload&f=false.
- ↑ Maia Szalavitz: The boy whose brain could unlock autism. Matter. https://medium.com/matter/70c3d64ff221
- ↑ Pia Lindevall. Autismin kirjon lasten varhainen tuki. Autismi-lehti 1/2014, sivu 28.
- ↑ Does punishment hurt? The impact of aversives on the clinician. Sandra L. Harris, Jan S. Handleman, Mary Jane Gill, Pattey L. Fong. Research in Developmental Disabilities, Volume 12, Issue 1, 1991, Pages 17–24.