Vienanmeren–Itämeren kanava

kanava Venäjällä
(Ohjattu sivulta Stalinin kanava)

Vienanmeren–Itämeren kanava eli Stalinin kanava (ven. Беломорско-Балтийский канал, Belomorsko-Baltijski kanal), lyhyemmin Vienanmeren kanava (ven. Беломорканал, Belomorkanal) on Vienanmeren ja Äänisen yhdistävä kanava Karjalan tasavallassa Venäjällä. Belomorskista lähtevä ja Poventsaan päättyvä kanava on 227 kilometriä pitkä, josta kaivettua kanavaa 48 km, padottua jokea 97 km, säännösteltyä järveä 80 km ja sulkuja 19.[1] Kanava lyhentää vesitietä Vienanmereltä Pietariin noin 4 000 kilometriä verrattuna matkaan Pohjoisen jäämeren, Pohjanmeren ja Itämeren kautta. Vaikka kanava päättyy etelässä Ääniseen, vesireitti jatkuu järven kautta Syvärijokea myöten Laatokalle ja sieltä edelleen Nevajokea Itämerelle.

Kanava ja sen jatkoyhteys Itämereen.

Kanava rakennettiin Gulag-vankileirien pakkotyövoimalla 20 kuukaudessa vuosina 1931–1933. Vuoteen 1961 sen virallisena nimenä oli Stalinin Vienanmeren-Itämeren kanava eli Stalinin kanava Neuvostoliiton silloisen johtajan Josif Stalinin mukaan.

HistoriaMuokkaa

SuunnitelmatMuokkaa

Ajatuksen Vienanmeren ja Itämeren yhdistävästä kanavasta esittivät ensimmäisinä englantilaiset tutkimusmatkailijat 1560-luvulla. Ensimmäisen rakennussuunnitelman laati 1700-luvun lopulla Petroskoissa asunut englantilaissyntyinen tehtailija Adam Armstrong. Lisää suunnitelmia laadittiin pitkin 1800-lukua. Päätös kanavan rakentamisesta tehtiin lopulta politbyroossa vuonna 1929. Hanketta pidettiin sotilasstrategisesti tärkeänä, koska sen avulla Itämeren laivaston sota-alukset voisivat kulkea Murmanskin satamaan ja edelleen Atlantille sekä Koillisväylää pitkin Tyynellemerelle. Lisäksi raaka-aineiden kuljettaminen Jäämereltä, Siperiasta ja Kaukoidästä vesitse Venäjän sydänalueilla sijaitsevien teollisuuslaitosten luo helpottuisi. Uusi kanava kytkeytyisi samaan vesitieverkostoon Volgan–Itämeren vesitien, Laatokan kanavan sekä suunnitteilla olleiden Moskovan kanavan ja Volgan–Donin kanavan kanssa.[2]

Kanavan rakentamisesta vastasi Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi OGPU, jolta aloite koko hankkeeseen viime kädessä tuli. Gulag-leirien vankimäärät kasvoivat räjähdysmäisesti 1920-luvun lopussa kollektivisoinnin alettua, ja varsinkin OGPU:n apulaispäällikkö Genrih Jagoda halusi osoittaa vankityövoiman hyödyllisyyden ja kustannustehokkuuden suurissa rakennushankkeissa, joilla samalla kehitettäisiin ja asutettaisiin etäisiä syrjäseutuja sekä ”uudelleenkoulutettaisiin” vankileireille tuomittuja yhteiskunnan ”neuvostovastaisia” aineksia hyödyllisellä työnteolla. Vienanmeren–Itämeren kanava oli siten OGPU:lle ja Jagodalle näytön paikka.[2]

RakentaminenMuokkaa

 
Kanavan rakennushallinnon entinen päämaja Karhumäessä.

Toukokuussa 1930 politbyroo päätti, että kanava tulisi rakentaa vuoteen 1933 mennessä. Laatokan ja Äänisen välinen eteläosa muodostuisi lähinnä Syvärin vesiväylän syventämisestä, ja sen rakentamisen tulisi maksaa enintään 60 miljoonaa ruplaa. Kanavan rakennushankkeesta vastannutta erikoiskomiteaa johti alun perin liikenneasioiden kansankomissaari Jan Rudzutak, mutta jo ennen töiden alkua hänen tilalleen nimitettiin Jagoda, ja OGPU sai helmikuussa 1931 yksinään täyden vastuun eteläosan rakentamisesta. Marraskuussa 1931 myös Äänisen ja Vienanmeren välisen pääosan rakentaminen siirtyi kokonaan OGPU:lle ja liikenneasiain kansankomissariaatti syrjäytettiin. OGPU perusti kanavan rakennushanketta varten uuden vankileirihallinnon, Belbaltlagin, jonka päämaja sijoitettiin Karhumäkeen. Keväällä 1931 pääosa Solovetskin saarilla olleista Solovetskin vankileirin vangeista siirrettiin mantereelle rakennushankkeen käyttöön.[2]

Arviot kanavan rakennustöihin osallistuneiden vankien määrästä ovat vaihdelleet 100 000:n ja 500 000:n välillä. Keväältä 1932 olevan raportin mukaan työvoimaa oli tuolloin 100 000 henkeä, minkä arveltiin nousevan kesällä 125 000:een. Erään aikalaislähteen mukaan hankkeeseen käytettiin 20 kuukautta kestäneiden rakennustöiden aikana 90 miljoonaa henkilötyöpäivää, mikä vastasi keskimäärin 143 000 työntekijää kerralla. Vangit pakotettiin työskentelemään todella ankarasti ja useimmat joutuivat tekemään maarakennustöitä joko paljain käsin tai alkeellisilla työkaluilla, mikä johti suureen kuolleisuuteen.[2] Historiantutkija Anne Applebaumin arvio kuolleitten lukumäärästä on 25 000.[3] Tutkija Nick Baronin arvion mukaan rakennustöihin osallistui kaikkiaan noin 175 000 vankia, joista kuoli 25 000.[2]

 
Vangit työssään kanavatyömaalla.

Niin sanotun Teollisuuspuolueen oikeudenkäynnin seurauksena Neuvostoliitossa vangittiin paljon insinöörejä ja teknisiä asiantuntijoita, joista monet määrättiin työskentelemään kanavahankkeessa. Joitain henkilöitä vangittiin ilmeisesti puhtaasti siinä tarkoituksessa, että heidän asiantuntimuksestaan arveltiin olevan hyötyä rakennustöissä.[2]

Alkuperäisen suunnitelman mukaan kanavan eteläosan tuli olla riittävän syvä 5,5 metrin syväyksen aluksille. Suunnittelukomitean sotilasedustajien vaatimuksesta tätä kasvatettiin 8,5 metriin, mutta Jagodan vaatimuksesta politbyroo palautti suunnitelman alkuperäiseen syvyyteen ennen rakennustöiden alkua. OGPU ja Jagoda halusivat varmistaa kanavan valmistumisen tiukan aikataulun ja kustannusarvion puitteissa, joten siitä päätettiin vielä matalampi. Ensin kanavaan katsottiin riittävän 3,6 metrin syvyys ja keväällä 1932 enää pelkkä 1,8 metrin syvyys, mikä teki siitä käyttökelvottoman sotalaivoille ja pääosalle muustakin laivaliikenteestä.[2]

Arvo Tuominen kertoo kirjassaan Kremlin kellot vierailustaan kanavan rakennustyömaalla Neuvosto-Karjalan puoluejohtajan Kustaa Rovion kanssa kesällä 1933. Kanava oli tällöin saatu jo siihen kuntoon, että ensimmäinen laiva saattoi ajaa sen läpi. Tuominen ja Rovio tapasivat työmaalla amerikansuomalaisia vankeja, joista eräs sanoi heille: ”Tietäisittepä, kuinka tämä komeus on syntynyt!” Työmaalla olleet vangit oli jaettu kolmeen ryhmään, joista jokainen sai erilaista ruokaa samasta työstä. Parhaassa asemassa olivat rikosvangit, huonoimmassa kulakit ja muu ”yhteiskuntaa vastustava aines”. Tuominen kertoi, että keskustelu suomalaisvangin kanssa riisti häneltä ja Roviolta suuren osan juhlatunnelmasta.[4]

 
Kliment Vorošilov, Josif Stalin ja Sergei Kirov kanavan avajaisissa elokuussa 1933.

Kanava valmistui suunnitellussa aikataulussa ja kaavailtua pienemmillä kustannuksilla. Kanavan pääosa oli valmis kesäkuussa 1933 ja Stalin avasi kanavan henkilökohtaisesti elokuun alussa. Politbyroo kaavaili syventävänsä liian matalaksi jäänyttä kanavaa tai rakentavansa syvemmän kanavan ensimmäisen rinnalle, mutta nämä suunnitelmat eivät toteutuneet. Kanavan rakennustöitä varten perustettu vankileirikompleksi muutettiin Vienanmeren–Itämeren kombinaatiksi (BBK), joka jatkoi Karjalan vankityövoiman hallinnointia OGPU:n alaisuudessa. Kirjailija Maksim Gorkin johtama ryhmä laati kanavan rakennustöitä kuvaavan propagandateoksen, joka ilmestyi vuonna 1934.[2]

Myöhemmät vaiheetMuokkaa

Kanavan hallinto siirrettiin maaliskuussa 1939 Vienanmeren–Itämeren kombinaatin alaisuudesta Neuvostoliiton vesiliikenneasiain kansankomissariaatille. Itse kombinaatti lakkautettiin pian jatkosodan puhkeamisen jälkeen vuonna 1941.[5] Suomen armeijan miehitettyä Poventsan joulukuussa 1941 puna-armeija räjäytti kanavan sulut, jolloin kymmenien metrien korkuinen vesivalli peitti suuren osan kaupungista ja aiheutti suomalaisille joukoille suurta vahinkoa.[6]

Kun Neuvostoliitossa arvioitiin Josif Stalinin kuoleman jälkeen kriittisesti hänen valtakauttaan, myös nimestä Stalinin kanava luovuttiin vuonna 1961.[7]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. ”Stalinin kanava”, Pieni Tietosanakirja IV, s. 161. Stalinin kanava, Vienan meren kanava. Helsinki: Otava, 1952.
  2. a b c d e f g h Nick Baron: Soviet Karelia: Politics, planning and terror in Stalin’s Russia, 1920–1939, s. 129–136, 280, 306. Routledge, London and New York 2007.
  3. Anne Applebaum Gulag: A History (Lontoo: Penguin, 2003), s. 79
  4. Arvo Tuominen: ”Stalinin kanavalla karjalassa”, Kremlin kellot – Muistelmia vuosilta 1933–1939, s. 38. Helsinki: Tammi, 1956.
  5. Baron 2007, s. 226–227.
  6. Raimo Myöhänen: Stalinin kanava Uusi Suomi Puheenvuoro. 5.2.2010. Viitattu 20.10.2020.
  7. Kai Myrberg, Matti Leppäranta: Itämeri ja ihminen. Tammi, 2019-03-12. ISBN 978-952-04-0641-7. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.10.2020). ar

Aiheesta muuallaMuokkaa