Sotilaallinen avaruustoiminta

Sotilaallinen avaruustoiminta kattaa sotilaalliset tietoliikennesatelliitit (esimerkiksi USAFin UHF-alueen satelliitit), sotilaalliset sääsatelliitit (esimerkiksi USAFin DMSP-ohjelma), vakoilusatelliitit, ohjushyökkäysten ennakkovaroitussatelliitit (esimerkiksi Defency Support Programme -satelliitit) ja esimerkiksi Strategic Defense Initiative -aloitteen.

Suurin avaruustoiminnan volyymi sotilaallisella sektorilla muokkaa

Arvioidaan, että nykyään 2/3 avaruudessa toimivista muutamasta sadasta satelliiteista on sotilaallisia.

1957–1992 Neuvostoliitto laukaisi noin 2 000 sotilaallista avaruusalusta ja Yhdysvallat on laukaissut noin 1 000 sotilaallista avaruusalusta. Euroopassa lähinnä Ranska, Englanti ja NATO ovat laukaisseet sotilaallisia satelliitteja. Muita sotilassatelliittimaita ovat ainakin Kiina ja Israel.

Historiaa muokkaa

Neuvostoliiton Sputnikin laukaisusta 4. lokakuuta 1957 ja sitä edeltävästä mannertenvälisen ballistisen R-7 ohjuksen laukaisusta 23. elokuuta 1957 lähtien avaruustoiminta nähtiin ainakin Apollo-Sojuz-liennytyslentoon asti (1970-luvun puolivälissä) ideologioiden sotilaallisluonteisena kamppailuina jopa siviilisatelliittien kohdalla.

Yhdysvaltojen ilmavoimat pohti 1950-luvun lopussa sotilaallista miehitettyä avaruusohjelmaa, jossa maata valvottaisiin avaruusasemasta. Samaan aikaan se kehitti Corona-vakoilusatelliittia. Neuvostoliitto toimi toisin päin: se kehitti paineistetun kapselin suurta kameraa varten ja muunsi sen miehitetyksi avaruuskapseliksi.

1950-luku toi muun muassa Nike-Zeus-torjuntaohjuksen. Myös Neuvostoliitto pohti ydinkärkien tuhoamista yläilmakehässä maasta ammuttavilla ohjuksilla, joissa on ydinkärki. Järjestelmiä otettiin käyttöön vain muutaman kohteen (pääkaupungit) lähistöllä.

Yhdysvallat kehitti 1950-luvun lopussa Transit-paikannussatelliittijärjestelmän Polaris-ohjuksia kuljettavien sukellusveneiden paikannustarpeita varten. Neuvostoliitto kehitti Tsikada-järjestelmänsä noin 5 vuotta myöhemmin.

1960-luvun puolivälissä erilaiset tappajasatelliittikokeet johtivat laajempaan kilpaan ja loi myös toisen sukupolven ohjustentorjuntaohjukset. 1970-luvun aseriisuntasopimukset loivat järjestelmiä, jotka rakennettiin muttei koskaan otettu käyttöön.

Vuonna 1983 Ronald Reagan nosti avaruussodan jälleen merkittäväksi rahoituskohteeksi ja julkisuuteen. 1990-luvulta alkaen järjestelmään on Yhdysvalloissa kehitetty maasta ammuttavien torjuntaohjusten varaan. Tukikohtia on vain kaksi - yksi Kaliforniassa ja yksi Alaskassa. Venäjällä tukikohtia on Moskovan tienoilla.

Uutta avaruuskilpaa - ainakin mediassa muokkaa

Vuoden 2006 jälkipuolella Yhdysvaltain asevoimat syyttivät sisäisessä julkaisussaan Kiinaa siitä, että sokaisee laserilla Yhdysvaltain tiedustelusatelliitteja.[1] Sama syytös on esitetty 1980-luvulla, jolloin Neuvostoliittoa syytettiin DPS-satelliittien häirinnästä laser-säteellä (todennäköinen syy oli se, että DPS:n ilmaisimiin tuli liikaa IR-säteilyä Siperian suuresta metsäpalosta?)

Mediassa nousi suuri kohu, kun Kiina ampui vuonna 2007 viallisen sääsatelliittinsa 900 kilometrin korkeudesta ohjuksellalähde?.

Iranin testatessa kantorakettiaan talvella 2008 kesän 2008 satelliittilaukaisuaan varten, asiaa on pidetty mediassa uhkaavana.

Yhdysvaltain laivaston Aegis-risteilijän USS Lake Erie (CG-70) ampuessa Modified Standard Missile-3 (SM-3) -ohjuksella[2] maahan palaavaa vaurioitunutta sotilaallista USA 193 -satelliittiaan, media puhuu tyyliin "No, the U.S. is not shooting down a satellite on Thursday!"[3] ja kertoo satelliitin sisältämän 500 kg:n painoisen jäätyneen hydratsiinin vaaroista, jos se pääsee maahan asti. Ohjus osui maaliinsa 247 km:n korkeudella eli juridisessa avaruudessa. Tämä aiheutti 80 avaruusromun osaa, jotka putoavat maahan noin kuukauden aikana.

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

Aiheesta muualla muokkaa