Wikipedia

Slovakian tasavalta (1939–1945)

natsi-Saksan nukkevaltio 1939–1945
(Ohjattu sivulta Slovakian tasavalta (1939-1945))

Slovakian tasavalta oli muodollisesti itsenäinen slovakkivaltio, joka toimi Saksan vahvassa vaikutuspiirissä 14. maaliskuuta 1939 – 8. toukokuuta 1945. Valtion nimi oli Slovakian valtio (slovakiksi Slovenský štát) maaliskuusta kesäkuuhun 1939, ja sen jälkeen Slovakian tasavalta (slovakiksi Slovenská republika).

Slovakian tasavalta
Slovenská republika
1939–1945
lippu vaakuna

Slovakian tasavalta vuonna 1942.
Slovakian tasavalta vuonna 1942.

Valtiomuoto Saksan valtakunnan nukkevaltio
Presidentti Jozef Tiso (1939–1945)
Pääministeri Jozef Tiso (1939)
Vojtech Tuka (1939–1944)
Štefan Tiso (1944–1945)
Pääkaupunki Bratislava
  48°8′41″N, 17°6′46″E
Pinta-ala
– yhteensä 38 456 km² 
Väkiluku (1940) 2 653 053
– väestötiheys 69,7 / km²
Uskonnot kristinusko
Historia
– muodostaminen 14. maaliskuuta 1939
– kansannousu 29. elokuuta 1944
– liitos 8. toukokuuta 1945
Viralliset kielet slovakki
Kielet slovakki, unkari, saksa
Valuutta koruna
Tunnuslause Verní sebe, svorne napred! (’Uskollisia itsellemme, yhdessä eteenpäin!’)
Kansallislaulu ”Nad Tatrou sa blýska” / ”Hej, Slováci”
Edeltäjä  Tšekkoslovakia
Seuraaja  Tšekkoslovakia

Slovakian tasavalta sijaitsi suurin piirtein samalla alueella kuin nykyinen Slovakia. Sen rajanaapureita olivat Saksa, Böömin ja Määrin protektoraatti, Puolan kenraalikuvernementti ja Unkari. Slovakian tasavalta hyväksyi 23. maaliskuuta 1939 sopimuksen, jossa siitä tuli Saksan suojelualue, protektoraatti. Näin ollen se oli Saksan valtakunnan ulkopoliittisessa ohjauksessa toisen maailmansodan loppuun saakka. Slovakian autonominen alue oli siirtynyt yksipuoluejärjestelmään jo joulukuussa 1938, kun Slovakian kansallinen yhtenäisyyspuolue oli saanut 97,5 prosenttia äänistä.

Vaikka Slovakian tasavallan synty oli ongelmallinen ja valtio oli Saksasta riippuvainen, se oli kuitenkin slovakkien ensimmäinen oma valtio. Aikakausi vahvisti slovakeissa käsityksen siitä, että he voivat elää omana erillisenä valtionaan.[1]

Tausta muokkaa

Tšekkoslovakian muodostaminen muokkaa

Slovakeille uuden Tšekkoslovakian synty ei ollut mitenkään helppoa: kansalla ei ollut juuri minkäänlaista siirtymäaikaa vanhasta Itävalta-Unkarista uuteen valtioon, kansalaiskeskustelua ei ollut käyty, ja poliittiset johtajat olivat uuteen tilanteeseen lähes valmistautumattomia.[2] Maan poliittinen järjestelmä oli kehittymätön. Maassa oli kolme puoluetta: sosiaalidemokraattinen puolue, Slovakian kansanpuolue ja Slovakian kansallispuolue. Ne eivät olleet puolueita nykyaikaisessa mielessä, sillä tavallisen kansan näkökulmasta niistä ei ollut mitään hyötyä. Puolueet olivat lähinnä älymystön kerhoja, joiden ohjelma rajoittui lähes pelkästään käynnissä olleen unkarilaistamisen vastustamiseen. Puolueiden johtajatkaan eivät olleet tunnettuja, ainoastaan seurakuntapappina toiminut Andrej Hlinka oli jossain määrin tunnettu. Ennen toukokuun 1918 yhteiskokousta niiden jäsenet eivät olleet ajatelleet, että Itävalta-Unkari voisi romahtaa.[3]

Yhdysvaltoihin emigroituneet slovakit olivat tilanteen tasalla: vuonna 1915 Clevelandissa Yhdysvalloissa tšekkien ja slovakkien järjestöjen edustajat kokoontuivat ja kirjoittivat Clevelandin sopimuksen. Sen mukaan kumpikin kansa muodostaa yhdessä uuden valtion, Tšekkoslovakian. Kyseessä olisi kahden itsenäisen valtion liitto, jossa slovakia olisi toinen virallinen kieli, Slovakialla olisi omat valtiopäivät, hallitus ja omat finanssilaitokset. Sopimus tuli aiheuttamaan myöhemmin ongelmia.[4]

Ongelmia oli myös Slovakian hallinnossa: Slovakiaa hallittiin 19 kunnan kautta, ja jokaisen johtajana oli Budapestin hallinnon nimittämä johtaja. Johtaja turvautui paikalliseen aateliin, joka oli lähes aina unkarilaista. Tämän hallinnon intressissä oli lähinnä vanhan järjestelmän ylläpitäminen. Kun Itävalta-Unkari romahti, pakkasivat virkamiehet laukkunsa ja menivät Unkariin. Tilalle tuli nuoria ja kokemattomia slovakkitaustaisia oikeustieteilijöitä.[5]

Uusi Tšekkoslovakian valtio syntyi Trianonin ja St. Germainin sopimuksilla ensimmäisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1918. Slovakkien asia ja Clevelandin sopimus hylättiin. Uuden valtion johtaja Tomáš Masaryk päätti, että Tšekkoslovakiasta tehdään ranskalaisten oppien mukaan yhtenäisvaltio. Yhtenäisvaltioita pidettiin liittovaltiota vahvempana valtiona. Slovakian puolen heikko hallinto ja olematon vastarinta sota-aikana oli antanut kuvan koko kansan heikkoudesta ja passiivisuudesta. Tämä oli täydellisessä ristiriidassa sen viestin kanssa, mitä uuden valtion delegaatio kertoi Pariisissa. Sen mukaan Tšekkoslovakia oli uusi monikansallinen Sveitsi.[6]

Uudessa valtiossa oli 6 818 995 tšekkiä, 1 941 942 slovakkia, 3 123 568 saksalaista, 745 431 unkarilaista, 75 853 puolalaista ja 461 849 ukrainalaista. Tšekit tarvitsisivat slovakkeja muodostaakseen uudessa valtiossa slaavilaisenemmistön.[6]

Ongelmat kasautuvat muokkaa

Ongelmia alkoi ilmaantua jo uuden valtion alkuvuosina, kun Prahan valtaapitävät ottivat ideologiakseen tšekkoslovakialaisuuden. Se tarkoitti, että tšekkien ja slovakkien kansat piti sulauttaa yhteen. Tämä tuotiin julki uudessa kielilaissa, jossa todettiin, että maan virallinen kieli on tšekkoslovakia, joka jakaantuu kahteen murteeseen. Hlinka piti Prahassa slovakkien asiaa esillä, mutta Edvard Beneš ja muut johtavat tšekkipoliitikot eivät halunneet sitä kuulla.[7]

Slovakiassa tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla paljon myönteistä kehitystä. Rautatie- ja maantieverkostoa parannettiin, kansalaiset pääsivät sairaus- ja vanhuuseläkkeiden piiriin, käyttöön otettiin kahdeksan tunnin työpäivä ja työttömyyskorvaukset. Edistysaskeleet eivät peittäneet sitä tosiseikkaa, että Slovakia alkoi jäädä taloudellisesti jälkeen Tšekistä. Slovakialaisia yrityksiä vaivasi konkurssiaalto, sillä ne eivät pärjänneet kilpailussa. Koko Tšekkoslovakian teollisuustyöläisistä slovakkien osuus oli vain 19,4 %. Itse asiassa valtakunnallisessa politiikassa Slovakiaa pidettiin maatalousmaana.[7]

Tyytymättömyyttä yritettiin kanavoida poliittiseen toimintaan. Slovakian kansanpuolue sai edustajia Tšekkoslovakian parlamenttiin, ja sitä ilahdutti, että Slovakiasta muodostettiin oma provinssi. Hlinka piti tätä askeleena kohti Yhdysvalloissa kaavailtua autonomiaa. Puolue osallistui Tšekkoslovakian hallitukseen, ja Jozef Tiso oli terveysministeri. Slovakian autonomia ei edistynyt, sillä se olisi edellyttänyt perustuslain muutosta. Perustuslain muutoksen torjuivat tšekkipoliitikot.[7]

Masaryk erosi presidentin virasta vuonna 1935. Slovakkipoliitikot päättivät tukea Benešiä presidentiksi. Presidentiksi tultuaan Beneš kuitenkin suhtautui kielteisesti Slovakian autonomiaan. Hän totesi, että Slovakia oli tärkeä alue koko valtakunnan puolustuksen kannalta. Samaan aikaan slovakkien tyytymättömyys kasvoi. He olivat sitä mieltä, etteivät he saa omaa osuuttaan valtakunnan hallintoon. Esimerkiksi ministeriöiden 7 470 virkamiehestä vain 131 oli slovakkeja ja 139 kenraalista vain yksi oli slovakki. Kansallisuuksien välisten ristiriitojen ratkaiseminen jäi kesken, kun kansallissosialistien hallitsema Saksa nousi uhaksi.[8]

Tasavallan perustaminen muokkaa

Kriisi muokkaa

1930-luvulla Adolf Hitlerin noustua valtaan Saksa alkoi esittää kiinnostusta Tšekkoslovakian saksalaisväestöä kohtaan. Slovakit olivat sivustakatsojina Saksan ja Tšekkoslovakian valtapelissä. Slovakkipoliitikoilla oli huoli oman kansan selviytymisestä kiristyneissä tunnelmissa. Slovakian kansanpuolueessa alettiin ajatella, että jos Benešin hallitus ei pysty suojelemaan koko valtioita, se ei voi suojella Slovakiaakaan. Siksi Slovakia tarvitsisi oman hallituksen, järkeiltiin.[9]

Hitler alkoi vaatia Itävallan liittämisen jälkeen kaikkien saksalaisten liittämistä samaan valtakuntaan. Hänen mielenkiintonsa kiinnittyi Tšekkoslovakian saksalaisten asuttamiin sudeettialueisiin. Sodan uhka oli ilmassa, ja Ranska ja Iso-Britannia solmivat Saksan kanssa Münchenin sopimuksen, jolla Tšekkoslovakia pakotettiin luovuttamaan alueet Saksalle. Sopimus antoi ymmärtää, että Tšekkoslovakian kohtalo oli Saksan käsissä.[10]

Kriisitunnelmissa Slovakian puolueet pitivät yhteiskokouksen 5.–6. lokakuuta 1938 ja vaativat Slovakialle autonomiaa. Keskushallitus myöntyi, ja 16. lokakuuta 1938 kokoontui autonomisen Slovakian hallitus pääministerinään Tiso. Autonomiaa koko poliittisen uransa läpi vaatinut Hlinka oli kuollut kuukautta aikaisemmin. Perustuslakia ryhdyttiin muuttamaan, ja uusi perustuslaki astui voimaan 22. lokakuuta 1938, jolloin valtion nimeksi tuli Tšekko-Slovakia.[11]

Uusi valtio oli hataralla pohjalla. Unkari esitti aluevaatimuksensa Slovakiasta Münchenin sopimuksen allekirjoittajavaltioille. 2. marraskuuta 1938 allekirjoitettiin Wienin ensimmäinen välitystuomio, jolla merkittävä osa eteläistä Slovakiaa liitettiin Unkariin. Myös Puola esitti vaatimuksiaan.[12]

Itsenäistyminen muokkaa

Kriisitunnelmissa pidettyjen vaalien voittaja oli Slovakian kansanpuolue, joka muutti nimensä Slovakian kansallisen yhtenäisyyden puolueeksi. Se sai murskavoiton, 97,5 % äänistä. Tiso nimitettiin pääministeriksi ja Martin Sokol parlamentin puheenjohtajaksi. Osaa valtapuoleen edustajista elähdytti fasismi ja kansallissosialismi, mutta puolueohjelmaan ei kirjattu mitään niihin viittaavaa.[12]

Osa valtapuoleen jäsenistä alkoi nyt vakuuttua siitä, että Slovakialla on vain yksi vaihtoehto, itsenäisyys. Liikkeellä oli huhuja, että Puola ja Unkari sekä Saksa aikovat jakaa Slovakian. Vojtech Tuka ja Ferdinand Ďurčanský ottivat yhteyttä Saksaan, ja Tuka matkusti tapaamaan Hitleriä selvittääkseen slovakkien näkökantoja. Prahassa hätäännyttiin. 12. helmikuuta 1939 Prahan hallinto suunnitteli Slovakian miehitystä, ja 1. maaliskuuta 1939 Saksa kuuli hankkeesta. Saksa väitti, että sitä ei slovakkien asia kiinnosta, ja 9. maaliskuuta keskushallinto erotti Tison hallituksen. 11. maaliskuuta Tšekko-Slovakian presidentti Emil Hácha nimitti Slovakialle uuden hallituksen, mikä ärsytti Saksaa. Tiso pyydettiin vierailulle Berliiniin 13. maaliskuuta.[13]

Tiso palasi Bratislavaan 14. maaliskuuta 1939. Hän selitti parlamentille, mitä mahdollisuuksia Slovakialla vallitsevassa tilanteessa oli. Parlamentti äänesti lähes yksimielisesti itsenäisyyden puolesta, ainoastaan unkarilaistaustaiset edustajat vastustivat. 14.–15. maaliskuuta 1939 Saksa miehitti Tšekko-Slovakian jäljelle jääneet osat Böömin ja Määrin.[13]

Vuodet 1939–1944 muokkaa

Valtiollinen elämä muokkaa

 
Slovakian hallinnollinen jako.

Kun valtiopäivät julisti Slovakian itsenäiseksi, oli mielessä kansakunnan selviytyminen. Maan geopoliittinen asema oli itsenäisyysjulistuksen hetkellä hankala. Myöhemmin sen asema helpottui, sillä se oli kaukana sotanäyttämöistä. Poliitikoilla oli ratkaistavanaan myös sisäpoliittisia ongelmia. Ensimmäisen ryhmittymän mukaan valtion piti vaalia slovakkien perinteitä ja suojella kansakuntaa. Toinen ryhmittymä halusi noudattaa samanlaista kansallissosialismia kuin Saksassa. Ongelmana oli sovittaa päämäärät yhteen: kuinka vaalia slovakialaisuutta ja ottaa käyttöön mahdollisimman vähän kansallissosialismia ilman, että Saksaa ärsytetään?[1][14]

 
Tiso (keskellä) Slovakian tasavallan perustamisen toisena vuosipäivänä 14. maaliskuuta 1939.

Slovakia ajautui heti itsenäistyttyään Unkarin kanssa lyhyeen rajasotaan. Unkari vaati siltä lisää alueita, ja sen armeija hyökkäsi maahan 23. maaliskuuta 1939. Slovakia teki vastahyökkäyksen 27. maaliskuuta. Huolimatta lupauksistaan suojella Slovakiaa Saksa tuki Unkaria. Slovakia joutui luovuttamaan lisää alueitaa Unkarille.[15]

Uudelle valtiolle kirjoitettiin perustuslaki 21. heinäkuuta 1939. Maasta tuli tasavalta ja presidentiksi Tiso. Pääministeriksi tuli Tuka. Tiso nimitti Tukan virkaan siksi, että pelkäsi Saksan muuten puuttuvan asioihin. Ranska ja Iso-Britannia päättivät olla puuttumatta asioihin ja nimittivät Bratislavaan konsulit. Tämä tarkoitti uuden valtion de facto tunnustamista. Slovakia lähetti konsulin Lontooseen. Kaikkiaan 28 valtiota antoi Slovakialle de facto tai de jure -tunnustuksen.[16]

Toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939, kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Myös Slovakian armeija osallistui hyökkäykseen. Sen armeija valtasi 25 Puolalle vuosina 1918 ja 1938 menetettyä kylää. Oli selvää, että Saksa ei sallinut Slovakian pysyvän sodan ulkopuolella.[17]

Maassa vallitsi yksipuoluejärjestelmä ja johtajaperiaate. Maan hallitsevassa puolueessa oli kaksi vallasta kilpailevaa suuntausta: Ensimmäistä johti presidentti Jozef Tiso, ja hän halusi maan olevan sisäisesti vakaa, kansallinen, uskonnollinen ja korporatiivisesti ohjattu ja harjoittavan itsenäistä ulkopolitiikkaa. Toinen suuntaus, johon kuuluivat pääministeri Tuka ja sisäasiainministeri Alexander Mach, halusi maasta kansallissosialistisemman ja tekevän tiivistä yhteistyötä Saksan kanssa. Saksa halusi Slovakian olevan sen talouteen integroitu mallivaltio ja tukikohtana tuleville hyökkäyksille itään. Valtapuolueen puolisotilaallinen osasto Hlinka-kaarti oli Tukan merkittävimpiä kannattajia.[18]

Tammikuussa 1940 Tuka yritti erottaa Ďurčanskýn ulko- ja puolustusministerin viroista onnistumatta siinä. Slovakian hallituksen linjariidat tulivat näin julkisuuteen. Saman vuoden heinäkuussa Hitler pyysi Tison neuvotteluihin Salzburgiin. Hän teki selväksi, että Ďurčanský ja tämän tukijat piti erottaa kaikista viroistaan ja tilalle piti tulla Tukan kannattajia.[19] Ulkoministerin tehtävä annettiin Tukalle, joka jatkoi samalla myös pääministerinä.[20] Tapaus teki Slovakian poliitikoille selväksi kaksi asiaa: Ensiksi ne, jotka olivat pitäneet itsenäisyyttä mahdollisuutena maan kehittämiseen, saivat huomata maan riippuvuuden Saksasta. Toinen ryhmä, jota innoitti kansallissosialismi, oli sitä mieltä, että Slovakian on syytä tehdä tiiviimpää yhteistyötä Saksan kanssa ja sai rohkeutta ajaa omaa asiaansa.[19]

Tapahtuman seurauksena Slovakiassa otettiin käyttöön kansallissosialistinen johtajaperiaate. Tiso sai arvonimen Vodca (johtaja), mutta hän jatkoi entiseen tyyliinsä. Hän torjui Tukan esittämän kritiikin, mutta otti kuitenkin Slovakiassa käyttöön kansallissosialistisia tunnuksia ja käytäntöjä, joita Tiso ei olisi halunnut maahan.[21]

 
Hitler ja Tiso Berliinissä lokakuussa 1941.

Slovakia liittyi kolmen vallan sopimukseen marraskuussa 1940 ja Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941.[21] Puolustusministeri Ferdinand Čatlošin komentamat slovakkijoukot tulivat hyökkäykseen mukaan neljä päivää saksalaisten jälkeen. Joukkojen vahvuus oli 45 000, mutta saksalaisten edetessä yhä syvemmälle Neuvostoliittoon slovakialaisilla alkoi olla huoltovaikeuksia. Elokuussa 1941 joukot palautettiin takaisin uudelleenjärjestelyä varten. Ne jaettiin kahdeksi joukoksi, 1. Slovakian (liikkuvaksi) jalkaväkidivisioonaksi ja 2. Slovakian (turvallisuus)jalkaväkidivisioonaksi.

On oletettu, että Slovakia olisi julistanut sodan Isolle-Britannialle ja Yhdysvalloille. Tällainen ilmoitus nähtiin Saksan lehdissä joulukuussa vuonna 1941. Mitään tällaista ei kuitenkaan löydy Slovakian arkistoista, vaan ilmoitus perustui Saksan olettamukseen.[22]

Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia tunnustivat vuonna 1941 Lontoossa olleen Tšekkoslovakian pakolaishallituksen ainoaksi lailliseksi tšekkien ja slovakkien hallitukseksi. Tämä tarkoitti sitä, että liittoutuneiden voittaessa ei itsenäistä Slovakiaa hyväksyttäisi.[22]

Oppositio muokkaa

Slovakiassa oli kansalaisryhmittymiä, jotka kannattivat itsenäisyyttä mutta eivät voineet kannattaa Slovakian kansallisen yhtenäisyyden puoluetta. Toisten mielestä se oli liian katolilainen, ja toiset taas eivät voineet hyväksyä sen fasistisia elementtejä.[23]

Ensimmäinen oppositioryhmittymä syntyi maan luterilaisten keskuudessa. Vaikka luterilaisilla oli vaikutusvaltaa maan virkamieskunnassa ja talouselämässä, osa pelkäsi joutuvansa maassa sivuraiteelle. He ryhtyivät tukemaan Lontoossa maanpaossa ollutta Benešiä ja tämän ajatusta muodostaa Tšekkoslovakia uudelleen. Yhdessä tyytymättömien katolilaisten kanssa he perustivat uuden puolueen, Demokraattisen puolueen. Uusi puolue ryhtyi yhteistyöhön kommunistien kanssa, ja tavoitteena oli aloittaa aseellinen kansannousu.[23]

Slovakian kommunistinen puolue oli perustettu toukokuussa vuonna 1939. Se kannatti ajatusta Slovakian itsenäisyydestä, koska Neuvostoliitto oli tunnustanut syksyllä 1939 Slovakian itsenäisyyden. Kommunistipuolue oli kuitenkin Slovakiassa laiton. Maan turvallisuusviranomaiset pidättivät välillä kommunisteja, mutta heidät päästettiin aina pian vapaiksi. He eivät myöskään menettäneet työpaikkojaan, eikä heitä erotettu valtion virkamieskunnasta.[24]

Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941, muuttui Slovakian kommunistipuolueen kanta Moskovan ohjeistuksen mukaan kannattamaan Tšekkoslovakian perustamista uudelleen. Vuonna 1940 kommunistit olivat kampanjoineet Slovakian neuvostotasavallan perustamisen puolesta. Ennen vuotta 1944 ei kommunisteilla ollut maan oppositiossa merkittävää asemaa.[24]

Saksan tappio Stalingradissa vuoden 1943 alussa teki selväksi, että myös Slovakian asemaan olisi tulossa merkittäviä muutoksia. Vuoden 1943 lopulla oppositiosuuntaukset järjestäytyivät Slovakian kansallisneuvostoksi. Ne antoivat joulukuun julistuksen, jossa kertoivat tavoitteensa. Tavoitteena oli syrjäyttää epädemokraattinen hallinto ja tukea Tšekkoslovakian uudelleenperustamista, mutta siten, että slovakeilla olisi tšekkeihin nähden tasa-arvoinen asema.[24]

Yhteiskunnalliset olosuhteet muokkaa

 
Yhden Slovakian korunan kolikko vuodelta 1942.

Taloudellisesti Slovakia kärsi toisen maailmansodan ajan verrattain vähän syksyyn 1944 saakka, koska Saksan sodankäynti piti talouselämän liikkeellä eikä työttömyyttä ollut. Maassa ei ollut sähkökatkoja, myynnissä oli runsaasti elintarvikkeita ja vaatteita, ja hinnat olivat kohtuullisia.[25]

Tšekkoslovakian kommunistijohtaja Gustav Husak muisteli myöhemmin itsenäisen Slovakian alkutaivalta ja totesi, että slovakit näyttivät, että he osaavat hoitaa valtiontaloutta, minkäänlaista elintason laskua ei tapahtunut ja monet kokivat elintasonsa nousseen. Samaa totesi myös Ison-Britannian ulkoministeriön edustaja, joka totesi, että sodasta ei maassa puhuta, elämä on tavallista, ja myös maaseudulla on hyödykkeitä. Maassa vallitsi pula osaavista työläisistä. Yleisesti ottaen slovakkien elämä oli vapaampaa kuin Böömin ja Määrin protektoraatissa, puhumattakaan monista Saksan suoraan miehittämistä maista.[1][25]

Taloudellisesti itsenäisyydestä hyötyi eniten ylempi keskiluokka. Myös työväenluokka oli tyytyväistä, sillä palkat nousivat ja hallitus sääti sen asemaa parantanutta sosiaalilainsäädäntöä. Massa oli vuonna 1940 kommunistivetoinen lakkoaalto.[26]

Maan infrastruktuuria kehitettiin: Uutta rautatietä rakennettiin 95 kilometriä ja 184 kilometriä vanhoja ratoja korjattiin. Maanteitä päällystettiin ja korjattiin 1 100 kilometriä, ja kokonaan uutta tiestöä rakennettiin 282 kilometriä. Puhelinverkkoa laajennettiin, ja 291 paikkakuntaa sai puhelinlinjan. 470 kylää kytkettiin sähköverkkoon.[25]

Itsenäisyyden aikana tapahtui edistystä myös kulttuurielämässä. Bratislavan Comenius-yliopisto muutti nimensä Slovakian yliopistoksi, ja siihen perustettiin kaksi uutta tiedekuntaa. Teknillinen korkeakoulu perustettiin heinäkuussa 1939. Lisäksi perustettiin kauppakorkeakoulu. Vuonna 1943 maan korkeakouluissa oli kaksi kertaa enemmän opiskelijoita kuin vuonna 1938.[26]

Myös kirjallisuudessa elettiin hyvää aikaa: Vuosina 1939–1944 maassa ilmestyi 709 kaunokirjallista teosta. Niistä 437 oli proosaa, 169 lyriikkaa ja 103 näytelmää. Kirjoja saattoi ostaa Matica Slovenska -nimisestä koko valtion kattaneesta kirjakauppaketjusta. Tuotteliaita kirjailijoita olivat muun muassa Jozef Cíger-Hronský, Janko Jesenský, Boleslav Lukáč ja Margita Figuli, joista kaksi viimeistä eivät olleet hallinnon kannattajia.[26]

Musiikielämässä oli tuotteliaita säveltäjiä, kuten Ján Cikker ja Alexander Moyzes.[26]

Vuodet 1944–1945 muokkaa

Epävarma tulevaisuus muokkaa

 
Yhdysvaltain ilmavoimat pommittamassa Bratislavaa 16. kesäkuuta 1944.

Aluksi Tison hallitus onnistui pitämään Slovakian turvassa toisen maailmansodan seurauksilta. Maa oli kuitenkin sodassa, sen joukkoja soti Puolassa ja vuonna 1941 Neuvostoliitossa. Maassa oli kuitenkin suhteellisen paljon vapautta, hallitus ei vahvistanut ainuttakaan kuolemantuomiota, eikä Tiso tarvinnut henkivartijoita. Lehdistöä sensuroitiin, ja Hlinka-kaarti ylläpiti turvallisuutta.[27]

Kun Saksan tappiot alkoivat vuonna 1943, alkoi hallinnossa nousta ajatus, että jos Slovakian valtio halutaan säilyttää, täytyy maa pitää yhtenäisenä. Oppositio taas kannatti aseellista kapinaa. Opposition ajatuksena oli, että jos slovakit taistelevat saksalaisia vastaan, liittoutuneet pitävät heitä yhtenä liittoutuneista. Kumpikaan osapuoli ei halunnut antaa Slovakiaa Lontoossa olleen Benešin hallinnon hallittavaksi.[27]

Beneš oli tehnyt useissa Tšekkoslovakiaan suuntautuneissa radiopuheissaan selväksi, että sodan jälkeen palataan vuoden 1920 tilanteeseen. Slovakia ei voisi olla itsenäinen, eikä sille myönnettäisi autonomiaa. Slovakian itsenäisyyttä hän nimitti petokseksi ja hallintoa rikollisliigaksi. Hänen viestinsä oli, että hallinnon jäseniä tultaisiin rankaisemaan ankarasti ja että voittoisat liittoutuneet eivät hyväksyisi minkäänlaista Tšekkien maan pilkkomista. Jos Beneš olisi ymmärtänyt, että slovakit ovat kansakunta, olisi vuoden 1944 tragedioilta voitu enimmäkseen välttyäselvennä.[28]

Benešin oli helppo antaa yksipuolisia julistuksia, sillä hänen pakolaishallituksensa slovakkijäsenet olivat eronneet ministerin tehtävistä. Muutamat Benešin slovakkiavustajat olivat maassa joko täysin tuntemattomia tai epäsuosittuja.[28]

Ensimmäisiä merkkejä slovakkien mielialojen muutoksista tuli vuonna 1943, kun osa rintamajoukoista loikkasi Neuvostoliiton puolelle. Vuonna 1944 saksalaisvastaisia mielipiteitä ilmaistiin jo melko vapaasti. Kun Bratislavassa pidettiin tasavallan viisivuotisjuhlaa, Slovakian saksalaisten edustajan pitäessä puhetta paikalta poistui useita kuulijoita. Lisäksi liittoutuneet alkoivat silloin tällöin pommittaa sen aluetta.[29]

Maassa oli toiminut partisaaneja vuodesta 1943. Suurin osa partisaaneista oli lähetetty maahan Neuvostoliitosta laskuvarjojoukkoina. Partisaanit huomasivat pian, että maassa oli tuskin lainkaan saksalaisjoukkoja, ja saivat värvättyä joukkoihinsa slovakkeja. Saksan edustajien mukaan Tison hallitus taisteli huonosti partisaaneja vastaan, ja saksalaislegioonan johtajan murhan jälkeen 29. elokuuta 1944 he ilmoittivat, että Slovakiaan sijoitetaan saksalaisia joukkoja. Tämä oli viesti kansannousulle.[29]

Kansannousu muokkaa

Pääartikkeli: Slovakian kansannousu 1944
 
Slovakian kansannousuun osallistuvia joukkoja.

Slovakian kansannousu alkoi 30. elokuuta 1944 Banská Bystricassa tehdyllä radiolähetyksellä. Julistus sai aikaan hämminkiä. Osa kansalaisista luuli, että heitä pyydetään taisteluun saksalaisia vastaan, sillä nämä olisivat murhanneet Tison.[30]

Pian radiopuheen pitivät Tiso ja kenraali Augustín Malár. Tiso vakuutti olevansa elossa ja lupasi henkilökohtaisesti armahtaa kaikki aseisiin tarttuneet. Malár totesi, että Čatloš oli kopioinut hänen suunnitelmansa ja että aika kapinalle oli väärä, aika nousta saksalaisia vastaan tulisi myöhemmin.[30]

Seuraavat kaksi kuukautta slovakit kävivät sotaa saksalaisia vastaan Keski-Slovakiassa. Slovakeilla oli aseistuksena lähinnä kevyitä aseita, ei lentokoneita eikä panssarintorjunta-aseita. Neuvostoliitto lähetti tueksi laskuvarjojoukkoja ja muutaman tonnin aseita. Saksa takavarikoi Slovakian armeijan aseistuksen ja lähetti lopulta 35 000 miestä taisteluun. Taistelut olivat ankaria, jotkut paikkakunnat vaihtoivat omistajaa useasti. Taistelut loppuivat lokakuun lopussa 1944. Kansannousua johtaneet kenraalit Ján Golian ja Rudolf Viest joutuivat saksalaisten vangeiksi ja katosivat. Myös kenraali Malár koki saman kohtalon.[31]

Kansannousu kosketti tuhansia slovakkeja. Osa osallistui siihen isänmaallisuuden elähdyttämänä, osa oli opportunisteja, ja osa joutui mukaan tahtomattaan. Muualla Euroopassa sitä pidettiin uutena kansallissosialismin vastaisena rintamana. Lisäksi siihen osallistui maassa tuolloin oleskelleita ulkomaalaisia, joista huomattava osa oli ranskalaisia.[32]

Saksalaiset suuntasivat kostotoimensa erityisesti juutalaisiin, mutta osansa saivat myös maassa asuneet tšekit. Osa heistä oli saanut jo Slovakian kansalaisuuden, mutta myös heihin kohdistui terroria. Erään saksalaisen mietinnön mukaan oli aika käynnistää radikaalit toimenpiteet Slovakiassa asuviin tšekkeihin, sillä se vaikuttaisi positiivisesti protektoraatin tšekkeihin.[32]

Kun Tiso päätti antaa saksalaisten kukistaa kansannousun, hän tajusi, ettei tulevaisuus ollut enää hänen käsissään. Hän päätti tehdä niin, sillä halusi säästää maansa sodan hävitykseltä. Kansannousu käytännössä päätti Slovakian itsenäisyyden.[33]

Kansannousun aikana vaihdettiin Slovakian hallitus. Tuka joutui eroamaan pääministerin tehtävistä ja tilalle tuli Štefan Tiso. Hänen hallituksensa keskittyi lähinnä järjestyksenpitoon, kun Saksan armeija kukisti kansannousua. Minkäänlaista kannatusta hallituksella ei ollut.[34]

Kansannousun jälkeen muokkaa

Poliittisista ryhmittymistä kommunistit kannattivat loppuun asti joko autonomiaa tai federaatiota. Maaliskuussa 1945 pidettiin Moskovassa kokous, jossa oli etukäteen tehty päätös,selvennä että autonomiaa ei anneta eikä federaatiota muodosteta. Myöskään yksikään liittoutuneiden hallitus ei halunnut, että ensimmäinen nykyaikainen Slovakian valtio säilyy. Maa ei voinut myöskään vaihtaa puolta, kuten Romania, sillä liittoutuneet eivät tunnustaneet sitä. Näin ollen edessä oli paluu vuoden 1937 tilanteeseen eli yhtenäisvaltioon. Kansannousu ei tuonut Slovakialle vapautta, mutta sen ansiosta katsottiin, että se oli taistellut kansallissosialismia vastaan.[35]

On keskusteltu, olisiko Slovakialla ollut mahdollisuus muuttua kommunistiseksi kansandemokratiaksi. Mahdollisesti, mutta Josif Stalin ei halunnut sitä, sillä silloin hänen olisi pitänyt myöntää samanlainen mahdollisuus myös Baltian maille. Vuonna 1945 Stalin tarvitsi yhä liittoutuneiden tukea ja Slovakian asema erillisenä valtiona olisi ollut Benešin kanssa tehdyn sopimuksen rikkomista. Tällaista epäluotettavan sopijan mainetta hän ei tässä vaiheessa halunnut itselleen. Lisäksi Slovakian asema nähtiin Tšekkoslovakian sisäisenä asiana. Slovakeilta ei asiasta kysytty mitään.[1]

Slovakialle myönnettiin autonomia vuonna 1968.[36]

Juutalaisten asema muokkaa

 
Slovakialainen propagandajuliste, jossa varoitetaan ”ryhtymästä juutalaisen palvelijaksi”.

Slovakiassa ryhdyttiin pohtimaan juutalaisten eristämistä yhteiskunnallisesta elämästä jo autonomian aikana, tammikuussa 1939. Nimitettiin komitea, joka julkaisi mietintönsä saman vuoden maaliskuussa. Komitean mietinnöt eivät johtaneet mihinkään. Itsenäistymisen jälkeen nähtiin vuonna 1939 Saksan painostusta ja se, että osa slovakeista oli valmis myötäilemään.[37]

Vuoden 1940 väestönlaskennan mukaan Slovakiassa asui 88 951 juutalaista. Samana vuonna voimaan astunut puolustuslaki kielsi juutalaisilta asevelvollisuuden suorittamisen aseellisena. Sen sijaan he suorittivat armeijaa tukevaa työpalvelua.[38]

Kun Tukan hallitus vahvisti vuonna 1941 asemiaan, se alkoi kiinnittää huomiota myös juutalaisiin. Se lähetti vuonna 1941 delegaation Puolan kenraalikuvernementtiin tutustumaan keskitysleireihin ja ghettoihin. Kovin paljon delegaation ei annettu nähdä, mutta osa jäsenistä järkyttyi. Huolimatta delegaation osin järkyttävistä kertomuksista Tuka päätyi tekemään Saksan kanssa juutalaisia koskeneen sopimuksen.[38][39]

Sopimuksen mukaan Slovakia maksaa jokaisesta Saksaan siirretystä juutalaisesta 500 Saksan markkaa. Saksa lupasi, että sinne siirretyt juutalaiset eivä enää koskaan palaa Slovakiaan. Slovakia sai puolestaan ottaa haltuunsa karkotettujen omaisuuden ja tehdä sillä mitä halusi. Tarkoituksena oli siirtää Saksaan ”20 000 nuorta ja vahvaa juutalaista”. Ennen sopimuksen täytäntöönpanoa Heinrich Himmler vaati kuitenkin, että Slovakiaan ei saa jäädä ainuttakaan juutalaista.[38]

Juutalaisten massamittainen siirtäminen Saksaan alkoi 27. kesäkuuta 1942 ja päättyi 15. lokakuuta samana vuonna. Saksaan siirrettiin lähes 40 000 juutalaista, joista vain harva jäi eloon. Siirretyistä 4 851 oli alle kymmenvuotiaita lapsia.[38]

Vähitellen Slovakiaan alkoi tulla tietoa siitä, mitä siirretyille juutalaisille oli tapahtunut. Ensiksi Tiso epäröi, mutta kielsi lopulta jäljelle jääneiden juutalaisten siirtämisen Saksaan. Tison toiminta on tässä asiassa ollut kovin kaksijakoista: ensin hän piti julkisen puheen, jossa sanoi juutalaisten uhkaavan Slovakiaa, mutta saatuaan asioista selvyyden hän käytti valtaoikeuksiaan ja poimi henkilökohtaisesti juutalaisia pois kuljetuksista. Arvioidaan, että hän käytti oikeuksiaan 20 000–30 000 henkilön pelastamiseen kuljetuksista. Tison väliintulosta alkoi suhteellisen turvallinen kausi, jota kesti Slovakian kansannousun alkamiseen asti.[37][38]

Kansannousua kukistamaan vyöryi Saksan armeija ja sen mukana turvallisuuspalvelu Sicherheitsdienst ja Einsatzgruppe H. Niiden tehtävinä oli etsiä, siirtää Saksaan ja tappaa maassa olevia juutalaisia. Saksan keskitysleireille siirrettiin arviolta 12 600 juutalaista, ja liikkuvat joukot yhdessä slovakkien Hlinka-kaartin kanssa surmasivat tuhansia. Arvioidaan, että vuosina 1939–1945 Slovakian juutalaisista surmattiin 83 %.[38]

Merkittäviä henkilöitä muokkaa

Poliitikkoja muokkaa

Upseereita muokkaa

Aluemuutokset muokkaa

 
Slovakian aluemuutokset.
  1. 1. Bratislavan sillanpääasema 15. lokakuuta 1947 saakka Unkarilla
  2. Etelä-Slovakia 2. marraskuuta 1938 Unkarilla vuoteen 1945 Wienin ensimmäisen välitystuomion perusteella
  3. Stakčínin ja Sobrancen ympäristö
  4. Devín ja Petržalka, nykyiset Bratislavan kaupunginosat Saksalla 1938–1945
  5. Saksan turvallisuusvyöhyke 22. marraskuuta 1939 solmitun Slovakian suojelusopimuksen perusteella

Lähteet muokkaa

  • Kirschbaum, Stanislav J.: A History of Slovakia: The Struggle for Survival. New York: Palgrave Macmillan, 2005. ISBN 978-1-4039-6929-3. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d Jůn, Dominik: Czechs and Slovaks - more than just neighbours Radio Prague International. 28.10.2016. Viitattu 23.3.2023. (englanniksi)
  2. ↑ Kirschbaum 2005, s. 154–155.
  3. ↑ Kirschbaum 2005, s. 155–156.
  4. ↑ Kirschbaum 2005, s. 150.
  5. ↑ Kirschbaum 2005, s. 156.
  6. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 158–159.
  7. ↑ a b c Kirschbaum 2005, s. 168–169.
  8. ↑ Kirschbaum 2005, s. 175, 178–179.
  9. ↑ Kirschbaum 2005, s. 179–180.
  10. ↑ Kirschbaum 2005, s. 179.
  11. ↑ Kirschbaum 2005, s. 180–181.
  12. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 181.
  13. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 182–183.
  14. ↑ Kirschbaum 2005, s. 186.
  15. ↑ Kirschbaum 2005, s. 191.
  16. ↑ Kirschbaum 2005, s. 186–187, 189.
  17. ↑ Kirschbaum 2005, s. 195.
  18. ↑ Kirschbaum 2005, s. 187–189.
  19. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 195–196.
  20. ↑ Slowakei im Zweiten Weltkrieg - Regierungslisten (saksaksi) Herder-Institut. Viitattu 26.3.2023.
  21. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 196.
  22. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 205.
  23. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 203–204.
  24. ↑ a b c Kirschbaum 2005, s. 204.
  25. ↑ a b c Kirschbaum 2005, s. 201.
  26. ↑ a b c d Kirschbaum 2005, s. 202.
  27. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 205–206.
  28. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 208.
  29. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 216.
  30. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 217.
  31. ↑ Kirschbaum 2005, s. 217–218.
  32. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 218.
  33. ↑ Kirschbaum 2005, s. 221.
  34. ↑ Kirschbaum 2005, s. 226.
  35. ↑ Kirschbaum 2005, s. 221–222.
  36. ↑ Kirschbaum 2005, s. 222.
  37. ↑ a b Kirschbaum 2005, s. 197.
  38. ↑ a b c d e f The Fate of the Slovak Jews "The German Occupation of Europe" Holocaust Education & Archive Research Team. Viitattu 23.3.2023. (englanniksi)
  39. ↑ Kirschbaum 2005, s. 197–198.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Axworthy, Mark W. A.: Axis Slovakia: Hitler’s Slavic Wedge, 1938–1945. New York: Axis Europa Books, 2002. ISBN 978-1-891227-41-7. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Slovakian_tasavalta_(1939–1945)&oldid=22115209”