Avaa päävalikko

Sigmund Freudin käsitys uskonnosta ilmenee hänen kirjoistaan ja artikkeleistaan. Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud oli ateisti. Freudin näkemyksen mukaan uskonto oli verrattavissa lasten ja vanhempien suhteeseen, eli ihminen hakee korvaajaa, kun häneltä otetaan vanhemmat pois.[1] Freud piti uskonnollisia käsityksiä ”harhoina, ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja sitkeimpien toiveiden kuviteltuina toteutumina”.[2][3]

Sisällysluettelo

Freudin uskonnollinen taustaMuokkaa

Ateismistaan huolimatta Freud oli ylpeä juutalaisesta syntyperästään eikä koskaan yrittänyt kätkeä sitä: ”Vanhempani olivat juutalaisia, minä myös olen pysynyt juutalaisena”, hän kirjoitti omaelämäkerrassaan vuonna 1925.[4]

Filosofeista nuori Freud mainitsi arvostavansa eniten ateisti Ludwig Feuerbachia. Franz Brentanolla oli voimakas mutta ohimenevä teis­tinen vaikutus.[1] Friedrich Nietzscheä Freud kielsi lukeneensa nuorena, mutta tästä on eriäviä käsityksiä.[5]

Freudin uskontoteoriaMuokkaa

Kirjassaan Erään toivekuvitelman tulevaisuus hän piti uskontoa ihmismielen puolustuskeinona pelottavia luonnonilmiöitä, sairautta ja kuolemaa vastaan. ”Nämä voimat luonto on suurena, julmana ja kiivaana nostattanut vastaamme ja muistuttaa mieliin heikkoutemme ja avuttomuutemme.”[6] Ihmisen mielikuvitus muuntaa luonnonvoimat henkilöllisiksi, yliluonnollisiksi valloiksi,[2] joihin voidaan vedota samalla tavoin kuin lapsi vetosi vanhempiinsa.

»Persoonattomille voimille ja kohtalolle ihminen ei mahda mitään, vaan ne jäävät lopullisesti vieraiksi. Mutta jos luonnon alkuaineissa temmeltävät samanlaiset intohimot kuin omassa sielussa, jos kuolemakaan ei ole satunnainen vaan pahan tahdon aikaansaannosta, jos kaikkialla ympäröivässä luonnossa on samanlaisia olentoja kuin omassa yhteiskunnassakin, silloin voi hengähtää, tuntea olonsa mu­ka­vaksi kaiken epämukavan [unheimlich] keskellä, voi työstää järjetöntä pel­koaan psyykkisesti. Ihminen on kenties yhä aseeton mutta ei enää pelon lamauttama, ainakin hän voi reagoida; ehkä hän ei ole enää täysin aseetonkaan, vaan hän voi vaikuttaa näihin väkivaltaisiin yli-ihmisiin samoilla keinoilla, joita hän käyttää yhteiskunnassa, hän voi koettaa rukoilla, lepyttää, lahjoa heitä, ryöstää tällä keinoin osan heidän mahdistaan.»
(Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 23.)

Juutalais-kristillisessä uskonnossa ihmiset heijastavat kaikkeuteen muiston isästä suurena suojelevana voimana. Lapsuudesta tutut kasvot ovat suurentuneet taivaassa äärettömiksi. ”Uskonto olisi siis yleisinhimillinen pakkoneuroosi”, ja lapsuusneuroosin tavoin se juontuisi oidipuskompleksista, isäsuhteesta,[7] ja siitä päästäisiin eroon, kun ihmiset vihdoin luonnontieteellisen tiedon avulla oppivat hahmottamaan todellisuuden ilman harhaluuloja.[2]

Pahat ja kiusalliset henkiolennot – kuten paholainen – puolestaan edustavat Freudin mukaan tukahdutettujen ja torjuttujen viettiyllykkeiden johdannaisia.[8]

LähteetMuokkaa

KirjallisuusMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b Gay 1990, s. 53–64.
  2. a b c Hick, John: Uskonnonfilosofia, s. 46–48. (Philosophy of Religion, 1963.) Suomentaneet Taisto Nieminen ja Heikki Kirjavainen. Helsinki: Kirjapaja, 1969.
  3. Ahdistava kulttuurimme; Minä ja ”se”, teoksessa Johdatus narsismiin ja muita esseitä. Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love kirjat, 1993. ISBN 951-8978-24-7. ; Erään toivekuvitelman tulevaisuus, Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto.
  4. Freud, Sigmund: Omaelämäkerrallinen tutkielma, s. 8. (Selbstdarstellung, 1925; Nachschrift, 1935.) Suomentaneet Pulmu ja Tapio Nousiainen. Helsinki: Otava, 1962.
  5. Gay 1990, s. 75.
  6. Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 21.
  7. Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 64.
  8. Freud, Sigmund: ”Paholaisneuroosi 1600-luvulta”, Mooses, telepatia ja paholainen: Soveltavaa psykoanalyysia 1899–1939, s. 51. (Eine Teufelsneurose im siebzehnten Jahrhundert, 1923.) Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Books on Demand, 2014. ISBN 978-952-286-990-6.

KirjallisuuttaMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa