Avaa päävalikko

Sial (geologia)

Maan kiinteän kuoren ylin kerros
Tyypillistä sial-materiaalia: prekambrista graniittia St. Francois'n vuoristosta Missourita, missä perusaineksena on ortoklaasi.

Sial eli sialkuori on Maan kiinteän kuoren ylin, runsaasti alumiinisilikaatteja sisältävä kerros.[1] Nimi on muodostettu piin (lat. silicium) ja alumiinin kemiallisista merkeistä Si ja Al.[1]

Sialkuori samastetaan toisinaan Maan manterellisen kuoren kanssa, koska se puuttuu laajoilta alueilta valtamerten syvänteiden alta,[2], mutta "sial" on nimenomaan geokemiallinen, ei laatta­tektoniikan termi.[3] Koska pii ja alumiini ovat kevyempiä kuin useimmat muut Maassa esiintyvät alkuaineet, ne ovat suurelta osaltaan keskittyneet maan kuoren ylimpiin kerroksiin.

Sial ulottuu keskimäärin 25 kilometrin syvyyteen maan pinnasta. Mantereet muodostuvat suurimmaksi osaksi kevyemmistä kivimateriaaleista, jotka sisältävät runsaasti piitä ja alumiinia. Näin ollen sial on paksuimmillaan mantereilla, kun taas valtamerien pohjassa se on hyvin ohut tai puuttuu kokonaan, varsinkin Tyynenmeren pohjasta. Sialin keskimääräinen tiheys on 2700–2800 kg/m3.[4]

Geologit nimittävät usein tämän kerroksen kiviä felsisiksi, koska ne sisältävät runsaasti maasälpää saks. Feldspat). Graniitti on sial-kerroksen tyypillisin kivilaji.[1][4] Sial kuitenkin sisältää hyvin monenlaisia kivilajeja, myös suuren määrän basalttikiviä.[4]

Seuraava päällekkäisistä kerroksista sialkuoren alla on sima, joka valtamerillä usein alkaa välittömästi meren pohjan alta, mantereiden alla sen sijaan vasta noin 25 kilometrin syvyydestä. Vielä syvemmällä on pääasiassa raudasta ja nikkelistä koostuva Maan ydin, josta toisinaan käytetään nimitystä Nife. Nämä nimet Maan sisäkkäisille kerroksille otti ensimmäisenä käyttöön Eduard Suess 1800-luvulla. Petrografiset, gravimetriset ja seismiset todisteet ovat vahvistaneet hänen esittämänsä mallin Maan sisäosien uloimmista kerroksista.[5]

OminaisuudetMuokkaa

Sialin tiheys on 2700–2800 kg/m3, selvästi pienempi kuin siman[6], mikä pääasiassa aiheutuu sen suuremmasta alumiinipitoisuudesta sekä pienemmästä rauta- ja magnesiumpitoisuudesta. Sialin ja siman raja ei ole jyrkkä, sial työntyy siman tiheämpiin kiviin. Kerrosten väliseksi rajaksi on ehdotettu Conradin epäjatkuvuutta, mutta siitä tiedetään kovin vähän eikä se näytä yhtyvän geokemialliseen rajaan.[7] Sen sijaan rajaksi on mielivaltaisesti määritelty kohta, jossa keskimääräinen tiheys on 2800 kg/m3.[4]

Maan sisällä vallitsevan suuren paineen vuoksi sima on geologisen ajan kuluessa hitaassa liikkeessä ikään kuin hyvin suuren viskositeetin omaava, jäykkäliikkeinen neste. Näin ollen sial itse asiassa kelluu siman päällä isostaattisessa tasapainossa.[8] Vuoristot työntyvät, paitsi ylöspäin, myös alaspäin simakehän sisään samaan tapaan kuin jäävuoret merissä[8], minkä vuoksi laajojen ylätasankojen kuten Tiibetin alla sial ulottuu jopa 73 kilometrin syvyyteen.[9]

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Sial

LähteetMuokkaa

  • R. L. Bates, Julia A. Jackson: Glossary of Geology. Alexandria, Virginia: American Geological Institute, 1987.
  • Y. Dilek, S. Newcomb: Ophiolite Concept and the Evolution of Geological Thought. Geological Society of America Special Paper, 2003, nro 373. Bouder, Colorado:

ViitteetMuokkaa

  1. a b c ”Sial”, Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra-Su), s. 3783. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3.
  2. K. E. Neuendorf, James P. Mehl, Julia A. Jackson: Glossary of Geology, s. 139. Alexandria, Virginia: American Geological Institute, 2005. ISBN 978-3-540-27951-8.
  3. Frederik Gordon Smith: Physical Geochemistry, s. 279. Reading, Massachusetts: Addison-Wesley, 1963.
  4. a b c d Michael E. Ritter: ”Earth Materials and Structure: The Earths' Interior: The Crust”, The Physical Environment: An Introduction to Physical Geography. {{{Julkaisija}}}, 2006. Teoksen verkkoversio.
  5. Philip Henry Kuenen: Marine Geology, s. 117. New York: Wiley, 1950. Teoksen verkkoversio.
  6. Rhodes W. Fairbridge: The Encyclopedia of Atmospheric Sciences and Astrogeology. New York: Reinhold Publishing, 1967.
  7. Richard Monastersky: Inner Space. Science News, 1989, nro 17. doi:10.2307/3973827.
  8. a b Edwin Michael Briges: World Geomorphology, s. 13. Cambridge University Press, 1990. ISBN 978-0-521-38343-1. Teoksen verkkoversio.
  9. Luis Lliboutry: Quantitative Geophysics and Geology, s. 152. Lontoo: Springer-Praxis, 2000. Teoksen verkkoversio.