Severin Dobrovolski

venäläinen kenraali

Severin Tsezarevitš Dobrovolski (ven. Севери́н Це́заревич Доброво́льский, myös Dolivo-Dobrovolski; 10. syyskuuta 1881 Pietari, Venäjän keisarikunta26. tammikuuta 1946 Neuvostoliitto)[1][2] oli venäläinen valkoinen kenraali, joka asui Venäjän sisällissodan jälkeen poliittisena pakolaisena Suomessa. Hän osallistui useiden valkoisten emigranttijärjestöjen toimintaan ja julkaisi fasismia kannattaneita venäjänkielisiä lehtiä. Dobrovolski luovutettiin vuonna 1945 niin sanottujen Leinon vankien joukossa Neuvostoliittoon, missä hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Hän oli ainut Leinon vangeista, joka sai kuolemantuomion.

Nuoruus Venäjällä muokkaa

Dobrovolski syntyi yläluokkaiseen perheeseen Pietarissa, mutta oleskeli nuoruudessaan myös Suomessa. Hän valmistui upseeriksi Pihkovan kadettikoulusta vuonna 1899 ja Konstantinin tykistökoulusta vuonna 1902 sekä sotatuomariksi Aleksanterin sotilaallis-oikeustieteellisestä akatemiasta vuonna 1909. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän palveli syyttäjänä muun muassa Pietarin sotaoikeudessa ja Länsi-Ukrainaan sijoitetussa 11. armeijassa. Hän yleni vuoteen 1916 mennessä everstiksi. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Dobrovolski jätti armeijan ja asettui Pietariin, josta hän pakeni joulukuussa 1918 Terijoelle Suomeen.[2][3] Venäjän sisällissodan aikana hän toimi toukokuusta 1919 kevääseen 1920 valkoisten puolella sotasyyttäjänä kenraali Jevgeni Millerin joukkojen hallitseman Pohjoisen oblastin pääkaupungissa Arkangelissa. Hän sai Millerin armeijassa tammikuussa 1920 kenraalimajurin arvon, mutta valkoisten pian kukistuttua hän pakeni uudelleen Suomeen ja asettui Viipuriin.[2][3][4] Sen jälkeen Dobrovolski oli vailla kansalaisuutta ja asui Suomessa Nansenin passilla.[5]

Toiminta Suomessa muokkaa

Dobrovolski oli 1920- ja 1930-luvuilla keskeinen vaikuttaja Suomessa toimineissa venäläisissä emigranttijärjestöissä ja bolševismin vastaisessa toiminnassa. Hän perusti Viipuriin tietotoimiston, joka keräsi tietoja Neuvostoliitosta, ja verkoston, joka salakuljetti sinne neuvostojärjestelmän vastaista kirjallisuutta. Hän toimi myös kolmen ulkomaisen äärioikeistolaisen venäjänkielisen sanomalehden kirjeenvaihtajana ja kiersi luennoimassa Suomen venäläisyhteisön keskuudessa politiikkaan ja kulttuuriin liittyneistä aiheista. Vuodesta 1921 Dobrovolski oli Nikolai Tšaikovskin perustaman Tsentr dejstvija (Toiminnan keskus) -nimisen järjestön Suomen osaston johtaja, vaikka ei kannattanutkaan Tšaikovskin puolueen eli sosialistivallankumouksellisten aatetta. Järjestö lähetti vakoojia ja sabotöörejä Suomen kautta Neuvosto-Venäjälle.[6][7][2]

Dobrovolski vastasi myöhemmin Venäjän fasistien kansallisen järjestön (NORF) toiminnasta Suomessa. Sen sijaan useissa yhteyksissä mainittu tieto, että Dobrovolski olisi johtanut myös Venäjän yleissotilaallisen liiton (ROVS) Suomen osastoa ei pidä paikkaansa. Dobrovolski ei itse kuulunut ROVS:ään, mutta teki yhteistyötä ROVS:n johtajaksi vuonna 1930 kohonneen vanhan esimiehensä kenraali Millerin kanssa ja auttoi järjestöä sen pyrkimyksissä soluttaa agentteja Neuvostoliittoon. Doborovolski järjesti vuosina 1933–1937 toimineen, Suomen kautta Neuvostoliittoon kohdistuneen ROVS:n salaisen tiedustelulinjan, joka toimi Suomen yleisesikunnan tiedustelun suojeluksessa. Tiedustelua johti ROVS:n päämajassa sittemmin kaksoisagentiksi paljastunut kenraali Nikolai Skoblin.[6][7][2]

Vuosina 1933–1935 Dobrovolski julkaisi Viipurissa Klitš (”Huuto”) -nimistä neuvostovastaista ja äärioikeistolaista aikakauslehteä, jonka levikki oli vajaan parintuhannen luokkaa.[8] Klitšiä rahoitti Dobrovolskin tuttava, haminalainen liikemies Konstantin Aladin.[9] Lehdessä toivottiin valkoisten venäläisten yhdistyvän fasismin aatteen ympärille, joskin sen tulkinta fasismista oli melko vapaamuotoinen. Muihin vastaaviin julkaisuihin verrattuna Klitš oli vähemmän juutalaisvastainen. Neuvostoliiton painostuksesta lehden julkaisu Suomessa kiellettiin vuonna 1936, ja sen ilmestyminen jatkui Brysselistä käsin, josta sitä salakuljetettiin Suomeen. Toisen maailmansodan alettua julkaisupaikaksi vaihtui Belgrad. Helsingissä Dobrovolski julkaisi myös Fascism-nimistä lehteä.[8]

Talvisodan aikana Dobrovolski asui Helsingissä ja Haminassa ja työskenteli Suomen päämajan propagandaosastolle kirjoittaen venäjänkielistä neuvostovastaista lehdistöpropagandaa. Jatkosodan alkuvaiheessa hän teki vastaavaa propagandatyötä Valtion tiedotuslaitoksen palveluksessa vuoden 1942 lopulle saakka.[10][11]

Luovutus Neuvostoliittoon muokkaa

Dobrovolski oli yksi niistä paristakymmenestä henkilöstä, joita on kutsuttu Leinon vangeiksi. Liittoutuneiden valvontakomissio syytti tätä 22 miehen ryhmää Neuvostoliiton vastaisiksi terroristeiksi. Komissio määräsi silloisen sisäministerin Yrjö Leinon huolehtimaan heidän pidättämisestään ja luovuttamisestaan venäläisille, minkä jälkeen heidät kuljetettiin Leinon tietämättä heti seuraavana päivänä 21. huhtikuuta 1945 Neuvostoliittoon. Kaksi ryhmään kuulunutta onnistui välttämään pidätyksen. Yli puolet pidätetyistä oli Suomen kansalaisia.[12][13] Dobrovolski oli luovutetuista vanhin ja korkea-arvoisin ja häntä pidettiin yleensä Suomessa toimineiden bolševisminvastaisten venäläisemigranttien johtajana. Leinon vankeihin myös kuuluneen Boris Björkelundin mukaan Dobrovolski oli luovutetuista henkilökohtaiselta ominaispainoltaan ainoa, jonka suhteen neuvostoviranomaisten vaatimukset olisivat voineet olla jotenkin puolustettavissa.[14]

Neuvostoliitossa Dobrovolskia syytettiin muun muassa ROVS:n Suomen osaston johtamisesta, vakoilusta, agenttien soluttamisesta ja värväämisestä sekä Neuvostoliittoa vastaan suunnattujen terrori-iskujen ja aseistetun kaappausyrityksen johtamisesta. Pöytäkirjojen mukaan Dobrovolski kiisti olleensa vieraan vallan agentti, mutta myönsi syyllisyytensä muihin poliittisiin rikoksiin. Mitään todisteita ei oikeudenkäynnissä esitetty. Moskovan piirin sotaoikeus tuomitsi Dobrovolskin kuolemaan 27. marraskuuta 1945 ja hänet teloitettiin 26. tammikuuta seuraavana vuonna.[15][16] Hän oli Leinon vangeista ainoa, joka tuomittiin Neuvostoliitossa oikean oikeusistuimen edessä.[5]

Dobrovolskin kuolemasta oli pitkään liikkeellä ristiriitaisia tietoja. Muun muassa Björkelund kirjoitti vuonna 1966, että Dobrovolskin asianajaja olisi saanut päämiehensä kuolemantuomion muutetuksi kymmenen vuoden leirivankeudeksi ja että Dobrovolski olisi menehtynyt vankileirillä vuonna 1947.[17][18][14] Samaa kirjoitti tutkija Veronica Shenshin vuonna 2008.[19]

Perhe muokkaa

Dobrovolskin vaimo oli viipurilaisen tehtaanomistajan tytär, Ksenia Pavlovna Uljanova (1886–?). Heillä oli kaksi poikaa[4], joista toinen oli Severin Dolivo.[20] Laulaja Georg Dolivo on Dobrovolskin pojanpoika.[21]

Muuta muokkaa

Dobrovolskin henkilö esiintyy sivuhenkilönä Éric Rohmerin tositapahtumiin perustuvassa vakoilutarina-elokuvassa Kolmoisagentti vuodelta 2004.lähde?

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. Bazanov 2008, s. 556–557, 565.
  2. a b c d e Русская армия в Великой войне: Картотека проекта www.grwar.ru. Viitattu 15.1.2017. (venäjäksi)
  3. a b Mainio 2015, s. 59–60.
  4. a b Bazanov 2008, s. 557.
  5. a b Kauppala, Pekka: Paluu vankileirien tielle: Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940–1955, s. 39–40. Gummerus, Helsinki 2011.
  6. a b Mainio 2015, s. 58–61, 66, 77–79, 223–244.
  7. a b Bazanov 2008, s. 557–559.
  8. a b Bazanov 2008, s. 560–563.
  9. Mainio 2015, s. 225.
  10. Bazanov 2008, s. 564.
  11. Mainio 2015, s. 244.
  12. Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, s. 150–155. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-492-768-0.
  13. Erkki Vettenniemi: Unto Bomanin salattu elämä. Unto Parvilahti: Berijan tarhat (2. painos), s. 347. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19768-1.
  14. a b Boris Björkelund: Stalinille menetetyt vuoteni, s. 349. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1966.
  15. Bazanov 2008, s. 564–565
  16. Porvali, Mikko: Salainen tiedustelija. Suomalaisen vakoojaupseerin kirjeet 1940–1944. Atena. ISBN 978-951-796-566-9. Teoksen verkkoversio.
  17. Bazanov 2008, s. 556.
  18. Kauppala 2011, s. 359.
  19. Shenshin, Veronica: Venäläiset ja venäläinen kulttuuri suomessa (pdf) (s. 45) Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto. 2008.
  20. Jormanainen, Heli: Venäläisemigranttien talvisota – Mannerheim hyväksyi huippusalaisen suunnitelman bolševikkien vastaisen sotavankiarmeijan perustamisesta Yle. 15.3.2020. Viitattu 5.1.2022.
  21. Antero Leitzinger: Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972, s. 288. East-West Books, Helsinki 2008.

Aiheesta muualla muokkaa