Sakeus Koivunen
Sakeus Matinpoika Koivunen (synt. Pesä, 30. marraskuuta 1883 Ruovesi – 1918 Tampere)[1] oli suomalainen sisävesilaivuri, joka sisällissodan jälkeen toimi vanginvartijana Tampereella sijainneella Kalevankankaan vankileirillä. Hänet tunnettiin leirin pahamaineisimpana vartijana, jota vangit kutsuivat muun muassa ”suureksi pyöveliksi”, ”piiskuriksi” ja ”pedoksi”. Koivunen syyllistyi myös lukuisiin vankien murhiin. Koivunen katosi syksyllä 1918 ja hänen ruumiinsa löydettiin seuraavana kesänä. Kuolemantapaus jäi selvittämättä, mutta kyseessä oli todennäköisesti murha.[2]
Toiminta vankileirillä muokkaa
Ruoveden Ritoniemessä syntyneen Koivusen vanhemmat olivat Matti Taavetinpoika Pesä (1832–1892) ja Riikka Matintytär Rajanen (1853–1905).[3] Ennen sisällissotaa hän asui Murolessa ja työskenteli proomukapteenina Näsijärvellä.[4]
Koivunen toimi Tampereen taistelun jälkeen perustetulla Kalevankankaan vankileirillä yhtenä järjestyspäällikkö Johannes Tammisen apulaisista. Hän oli Arthur Hermelinin ohella toinen vangeille määrättyjen ruoskimisrangaistusten toimeenpanijoista.[5] Tutkija Aapo Roseliuksen mukaan Koivunen todennäköisesti myös teloitti useita vankeja.[2] Muistitiedon mukaan hänen kerrotaan ampuneen esimerkiksi leipää vartijalta ostamaan tulleen vangin, ikkunasta kukistaneen pojan ja tämän pihalla seisseen isän sekä ruokaa vankina olevalle miehelleen tuomassa olleen naisen.[4] Koivusen kerrotaan myös innokkaasti kerskailleen tekemisistään.[2]
Kuolema muokkaa
Tampereella majaillut Koivunen katosi syksyllä 1918.[6] Vuonna 1921 pidetyn Johannes Tammisen oikeudenkäynnin todistajanlausuntojen mukaan Koivunen oli ruoskinut vankeja vielä syyskuun puolivälissä.[7] Hänen pahoin mädäntynyt ruumiinsa löydettiin heinäkuussa 1919 Kalevan kaupunginosasta Tampereen Hippoksen raviradan lähistöllä sijaitsevan ladon alta. Ruumiin vierellä oli sotilaskivääri, minkä vuoksi kalmoa luultiin aluksi Tampereen taistelun aikana haavoittuuneena kuolleeksi punakaartilaiseksi. Koivusen tiedettiin kuitenkin olevan kateissa ja lopulta hänen isäpuolensa tunnisti vainajan.[8][6] Perimätiedon mukaan lapsia kiellettiin vielä 1950-luvulla menemästä ladon luokse, koska ”siellä oli tapahtunut kauheita”.[9]
Tapaus ei milloinkaan selvinnyt, mutta yleisesti otaksuttiin Koivusen joutuneen punaisten kostomurhan uhriksi. Joidenkin väitteiden mukaan surmaajien kuitenkin epäiltiin olleen valkoisia, koska hän tiesi liikaa vankileirillä tapahtuneista rikkomuksista, eikä osannut pitää suutaan kiinni. Esimerkiksi Heikki Ylikangas mainitsee Tie Tampereelle -kirjassaan murhaajien ilmeisesti olleen valkoisten päällystöä. Oikeistolaiset sanomalehdet pitivät tapausta henkirikoksena, mutta työväenlehtien mukaan Koivusella oli riittävästi syitä myös itsemurhaan.[4][9]
Lähteet muokkaa
- ↑ Koivunen, Sakeus Matinp. Suomen sotasurmat 1914–1922. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 4.5.2019. Viitattu 4.5.2019.
- ↑ a b c Tuovinen, Seppo: Pelon ja ahdistuksen ilmapiiri – Mäkisen Kallen tarina II (arkistoitu sivu) 24.1.2013. Pirkanmaan Päivä. Arkistoitu 21.2.2014. Viitattu 17.6.2014.
- ↑ Sakeus Matinpoika Koivunen (Pesä) 28.2.2021. Geni. Viitattu 21.3.2021.
- ↑ a b c Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle : dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista sotatapahtumista Suomen sisällissodassa 1918, s. 510–511. Porvoo ; Helsinki ; Juva: WSOY, 1993. ISBN 951-01889-7-2.
- ↑ Keltamäki, Gunnar ; Keltamäki, Martta: Martta Keltamäen (o.s. Koivunen) muistelmia Tampereen vankileiriltä (PDF) (s. 4) Punainen Pispala. 1977. Pispalan asukasyhdistys. Viitattu 21.3.2021.
- ↑ a b Äskeiset ruumislöydöt. Aamulehti, 25.7.1919, nro 167, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 4.5.2019.
- ↑ Vankileirikauhut. Pohjan Kansa, 10.5.1921, nro 103, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 4.5.2019.
- ↑ Kaamea löytö. Aamulehti, 16.7.1919, nro 159, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 4.5.2019.
- ↑ a b Lepola, Lauri: Verinen Tampere, s. 161. Tampere: Maaseudun maisema- ja kulttuuriperinne, 2012. ISBN 978-952-93100-9-8.