Ryōan-ji

buddhalainen temppeli Japanissa

Ryōan-ji (jap. 龍安寺, ’rauhallisen lohikäärmeen temppeli’) on buddhalainen temppeli Kioton kaupungissa Japanissa. Se sijaitsee Ukyōn suuralueella Kioton luoteisosassa Kinugasavuoren eteläjuurella. Temppelin virallinen nimi on Daiunzan Ryōan-ji (大雲山 龍安寺). Siitä on käytetty myös puhekielisiä nimiä Ishidera (石寺, ’kivitemppeli’) ja Oshidoridera (鴛鴦寺, ’mandariinisorsatemppeli’). Ryōan-ji kuuluu Rinzai-zenbuddhalaisuuden Myōshinji-haaraan, joten sillä on vahva yhteys läheiseen Myōshin-jin luostariin. Temppelin palvonnan kohde on Śākyamuni-buddha eli Siddhartha Gautama.[1][2]

Ryōan-ji
Ryōan-jin zenpuutarha
Ryōan-jin zenpuutarha
Maailmanperintökohde
Sijainti Japani Japani
35°02′04″N, 135°43′06″E
Tyyppi Kulttuurikohde
Kriteerit II, IV
Tunnusnumero 688
Valintahistoria
Valintavuosi 1994

Ryōan-jin perusti sotilashallinnon virkamies Hosokawa Katsumoto entisen Tokudaiji-suvun huvilan paikalle vuonna 1450. Temppeli tunnetaan erityisesti yksinkertaisesta zenpuutarhastaan, joka on rakennettu alun perin 1400-luvun lopulla. Se lienee maailman tunnetuin japanilainen puutarha.[3] Puutarha koostuu ainoastaan 15 kivestä, jotka on sommiteltu vaalealle sorakentälle. Nykyinen 15 kiven asetelma on peräisin 1700-luvun lopulta, kun temppeliä rakennettiin uudelleen tuhoisan tulipalon jälkeen. Ryōan-jihin kuuluu myös laajahko lammen ympärille rakennettu kävelypuutarha, joka oli alun perin zenpuutarhaa tunnetumpi.

Temppeli liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1994 osana muinaisen Kioton historiallisten monumenttien muodostamaa kokonaisuutta. Temppelin maailmanperintöluetteloon liitetty alue on 3,9 hehtaarin laajuinen.[4]

HistoriaMuokkaa

 
Hosokawa Katsumoto

Ryōan-jin paikalla sijaitsi muinoin En’yū-jin temppeli, joka valmistui vuonna 983. Se kuitenkin taantui pian, ja jo 990-luvulla temppelin alueesta tuli ministeri (sadaijin) Fujiwara Saneyoshin omaisuutta. Saneyoshi perusti paikalle huvilan ja antoi sille nimeksi Tokudaiji (徳大寺). Tokudaiji-suku otti myöhemmin huvilalta nimensä.[5] Vuonna 1450 Ashikaga-sotilashallinnon virkamies Hosokawa Katsumoto vaihtoi oman läänitysalueensa huvilan alueeseen. Katsumoto perusti huvilan paikalle Ryōan-jin temppelin, jonka ensimmäiseksi apotiksi kutsuttiin munkki Giten Genshō Myōshin-jin temppelistä.[2][6]

Temppeli paloi vuonna 1468 Ōnin-sodassa, joka käytiin vuosina 1467–1477. Sodan aikana temppeli siirrettiin lyhyeksi aikaa Kioton keskustaan, mutta se palasi pian vanhalle paikalleen. Sodan päätyttyä Ryōan-jin rakennutti uudelleen Katsumoton poika Hosokawa Masamoto, joka kutsui vuonna 1488 sen apotiksi munkki Tokuhō Zenketsun. Uusi päärakennus (hōjō) valmistui vuonna 1499, ja myös temppelin kuulun kivipuutarhan arvellaan olevan peräisin tältä aikakaudelta. Vuonna 1588 temppelillä vieraili Toyotomi Hideyoshi yhdessä Gamō Ujisaton ja Maeda Toshiien kanssa. Hideyoshi ihasteli temppelin riippuvia kirsikkapuita ja kirjoitti niistä tanzaku-runon; myös Ujisaton ja Toshiien vierailun yhteydessä kirjoittamat runot ovat säilyneet nykypäivään saakka.[2][6][5]

Aikoinaan Ryōan-jillä oli jopa 21 pientä tatchū-sivutemppeliä, mutta vuonna 1797 temppelin tärkeimmät rakennukset tuhoutuivat tulipalossa, minkä jälkeen se taantui.[2][6] Temppelin shōdō eli perustajan halli rakennettiin uudelleen vasta vuonna 1977 ja butsuden eli buddha-halli vuonna 1981. 1980-luvun alussa temppelin läntistä puutarhaa entisöitiin Muromachi-kauden asuun.[5] Professori Marc Treibin mukaan temppelin zenpuutarha oli suhteellisen tuntematon 1930-luvulle saakka, kunnes kriitikot alkoivat ylistää sitä niin Japanissa kuin ulkomaillakin.[3]

Ryōan-ji suojeltiin valtion muinaisjäännöksenä vuonna 1924, ja erityinen maisemakohde (tokubetsumeishō) siitä tehtiin vuonna 1955. Unescon maailmanperintöluetteloon temppeli nimettiin vuonna 1994.[5]

TemppelialueMuokkaa

 
Kyōyōchi-lampi syksyllä

Ryōan-jin temppeliin kuuluu päätemppeli ja useita pienempiä sivutemppeleitä.[7] Tärkeimmät rakennukset sijaitsevat Kyōyōchi-lammen (鏡容池) ja sitä ympäröivän puutarhan pohjoispuolella. Mandariinisorsistaan vanhastaan tunnettu lampi on peräisin jo Tokudaiji-suvun huvilan ajoilta Heian-kaudelta, ja aikoinaan se oli temppelin zenpuutarhaa kuuluisampi. Temppelin pääportti (sanmon) on lammen kaakkoiskulmalla. Se on peräisin Edo-kauden keskivaiheilta ja rakennettiin sen jälkeen, kun aiempi portti oli kärsinyt vahinkoja vuoden 1755 tulvassa. Lähempänä temppelin rakennuksia on chokushimon-portti eli keisarillisen lähettilään portti. Se oli alun perin Saigen-inin sivutemppelin karamon eli kiinalaistyylinen portti, joka siirrettiin nykyiselle paikalleen vuoden 1797 tulipalon jälkeen.[8]

Myös Ryōan-jin nykyinen päärakennus eli apotin halli (hōjō) on siirretty Saigen-inin temppelistä vuoden 1797 jälkeen. Alun perin sen rakennutti vuonna 1606 Oda Nobunagan nuorempi veli Oda Nobukane. Hōjō on valittu tärkeäksi kulttuuriomaisuudeksi. Sen sisäkattoa koristaa Satsuki Kakuōn 1950-luvulla maalaama suuri lohikäärme, fusuma-liukuovia nykyisin Pohjois-Koreassa sijaitsevaa Geumgangvuorta esittävät maalaukset. Hōjōn eteläsivulla on Ryōan-jin kuulu zenpuutarha, joka tunnetaan virallisesti hōjōn puutarhana (方丈庭園, hōjō teien).[8][2]

Hōjōhon liittyy useita rakennuksia. Sisäänkäynti temppeliin on kuri-talousrakennuksen kautta. Myös se on vuoden 1797 palon jälkeiseltä ajalta, ja sen julkisivussa on näkyvillä zentemppelille tyypillinen ristikkorakenne, jossa puurakenteiden väliset alueet on rapattu valkoiseksi. Kurin pohjoispuolella on alun perin Edo-kauden alussa valmistunut teehuone Zōroku-an (蔵六庵), joka kuitenkin on siirretty kahdesti, Meiji-kauden puolivälissä ja 1990-luvulla. Sana ”zōroku” (’kuusi säilytyspaikkaa’) viittaa vertauskuvallisesti kilpikonnan neljään raajaan, häntään ja päähän, jotka voi kätkeä kuoren sisälle, buddhalaisuudessa myös kuuteen aistinelimeen ja niiden puhdistamiseen. Lännessä hōjōhon liittyy vielä buddha-halli eli butsuden, joka rakennettiin 1700-luvun lopussa tuhoutuneen rakennuksen tilalle vuonna 1981. Sen arkkitehtuuri perustuu Myōshin-jin luostarissa säilytettyyn vanhaan kuvaan.[8]

Myös Ryōan-jin pohjois- ja länsipuolella on puutarhoja. Hōjōn pohjoispuolella on vanha kameliapuu Wabisuke-tsubaki (侘助椿), jota on sanottu Japanin vanhimmaksi. Tarinan mukaan Wabisuke-niminen mies toi puun Koreasta 1500-luvun lopulla. Myös Toyotomi Hideyoshin kerrotaan ihastelleen puuta. Lähellä teehuoneen puutarhassa on pieni kivinen tsukubai-vesiallas, jonka temppelille lahjoitti Tokugawa Mitsukuni. Vesi valuu suuta merkitsevän kirjoitusmerkin muotoiseen neliöön, jonka ympärille on kaiverrettu neljä muuta kirjoitusmerkkiä. Ne muodostavat keskiosan merkin kanssa yhteen liitettyinä lauseen 吾唯足知 (ware tada taru [koto o] shiru), ’tiedän vain sen mikä riittää’, buddhalaisen opetuksen tyytyväisyyden (知足, chisoku) merkityksestä. Lisäksi buddha-hallin länsipuolella on läntinen puutarha (西の庭, nishi no niwa). Siellä on Hosokawa-klaanin mausoleumi, jossa säilytetään vuonna 1658 veistettyä Hosokawa Katsumotoa esittävää patsasta.[8]

ZenpuutarhaMuokkaa

 
Ryōan-jin kivipuutarhaa
 
Väkijoukko katselemassa zenpuutarhaa

Ryōan-jin kuuluisa zenpuutarha, joka sijaitsee hōjō-rakennuksen eteläsivulla, on tyypiltään kuivapuutarha (karesansui). Suorakulmion mallisen puutarhan leveys on noin 30 metriä, syvyys 10 metriä. Se koostuu ainoastaan haravoidusta sorakentästä, jolle on aseteltu 15 erikokoista kiveä 5 kiviryhmään.[1][2] Vaaleaa soraa ympäröi graniitista leikattu kivireunus. Etelässä ja lännessä puutarhaa rajaa matala kivimuuri, jonka pinnassa on kulunut, kivenlohkareiden sävyjä lähellä oleva tekstuuri. Muurin takana on korkeita mäntyjä ja muita puita.[7]

Keskiajalla rakennetuksi puutarhaksi Ryōan-jin puutarha on epätavanomainen, sillä kasvillisuudella ei ole siinä juuri minkäänlaista roolia. Puutarhan kiviasetelma on taidokkaasti laadittu ja muistuttaa kompositioltaan kiinalaisten taiteilijamunkkien maalauksia. Asetelmaa lienee tarkoitus seurata vasemmalta oikealle, ja tämäntyyppinen katselutapa onkin ollut japanilaisissa puutarhoissa tyypillinen 1600-luvulta lähtien. Puutarhan suunnittelijaa ei tunneta: varhaisimmat säilyneet kuvaukset puutarhasta ovat 1680-luvulta, ja niissä suunnittelijaksi mainitaan taiteilija Sōami tai Hosokawa Katsumoto itse. Näiden attribuutioiden tarkoitus lienee kuitenkin ollut välttää tuntemattomien kivenhakkaajien nimeäminen. Yhteen kivenlohkareeseen on kaiverrettu kahden 1400-luvun lopulla eläneen kivityöläisen nimet, Hikojirō ja Kotarō.[7]

Aikojen saatossa zenpuutarhasta on esitetty erilaisia tulkintoja. Kiviä on verrattu muun muassa merestä kohoaviin saariin, taivaalle pilvien lomaan nouseviin vuorenhuippuihin, Kiinan viiteen vuoreen tai sydäntä merkitsevään kirjoitusmerkkiin (心).[9] Tyypillisesti vastaavanlaisia kivipuutarhoja verrataan saaristomaisemaan.[10] Jo 1600-luvun lähteissä puutarhan kiviasetelmaa kutsutaan ”tiikerinpennuiksi ylittämässä jokea” (tora no ko watashi). Kertomus tiikeriemosta, joka auttaa pentujaan joen yli, esiintyy jo varhaisissa kiinalaisissa klassikoissa. Tarinan mukaan emolla on kolme pentua, joista yksi on pahaluontoinen: koska sitä ei voi jättää yksin muiden pentujen kanssa, emon täytyy uida pentujen kanssa yksitellen joen yli oikeassa järjestyksessä.[7]

1600-luvun lopun lähteiden kuvaukset puutarhasta sopivat nykyistä paremmin tähän tarinaan: niiden mukaan puutarhassa oli alun perin vain yhdeksän kivenlohkaretta. Myös puutarhaan liittyvä temppelirakennus oli pienempi kuin nykyään. Puutarhan läpi lienee alun perin kulkenut päähallille johtava katettu käytävä, joka on saattanut edustaa tiikerin ylittämää jokea. Todennäköisesti suurin osa puutarhan kivistä poistettiin ja aseteltiin uudelleen 1700-luvun lopun tulipalon jälkeen; palo lienee jättänyt puutarhaan myös 80 senttimetrin kerroksen ylimääräistä rakennusjätettä ja maata. Uudelleenrakennuksessa saattoi olla mukana aikakauden kuuluisin puutarhasuunnittelija Akisato Ritō. Hänen vuoden 1799 teoksessaan Miyako rinsen meishō zue on puupiirros, jossa on näkyvillä samat 15 kiveä kuin nykyäänkin. Teoksessa valitellaan myös puutarhan muurin takana liian korkeiksi kasvaneita mäntyjä, jotka peittävät aiemman avoimemman näkymän. Toisaalta kohonneen maanpinnan ja päähallin aiempaa korkeammalle rakennetun verannan myötä muurin yli näkee nykyään paremmin kuin ennen tulipaloa.[7]

Allen S. Weissin mukaan etenkin länsimaiset modernistit ovat halunneet tulkita Ryōan-jin puutarhaa abstraktina asetelmana, jolla ei ole ikonografisia merkityksiä. Eräs heistä oli 1930-luvulla funktionalismin hengessä puutarhaa tulkinnut arkkitehti Bruno Taut. Myöhemmin Tautin jalanjälkiä seuranneen Philip Johnsonin sanotaan jopa purskahtaneen itkuun nähdessään minimalistisen puutarhan. Väärintulkintoja on edesauttanut se, että toisin kuin tyypillisessä zenpuutarhassa, Ryōan-jin kiviä ei ole nimetty, mikä jättää tilaa erilaisille merkityksille. Ranskalainen taidehistorioitsija François Berthier toteaa ”puutarhan olevan merkityksiltään niin rikas juuri siksi, että sen tarkoitus on jäänyt epäselväksi: koska puutarha on salaperäinen, se antaa runsaasti tilaa kuvitelmille”.[10]

KulttuuriomaisuusMuokkaa

Temppeli omistaa Taiheiki-eepoksen 12-osaisen käsikirjoituksen, joka on valittu tärkeäksi kulttuuriomaisuudeksi.[2] Osa käsikirjoituksesta tuhoutui pesuhuoneesta alkaneessa tulipalossa vuonna 1929.[5]

LähteetMuokkaa

  1. a b 国指定史跡ガイド: 龍安寺方丈庭園 Kotobank. Viitattu 11.05.2021.
  2. a b c d e f g 日本大百科全書(ニッポニカ): 龍安寺 Kotobank. Viitattu 11.05.2021.
  3. a b Castel-Branco, Cristina & Carvalho, Guida: Luis Frois: First Western Accounts of Japan's Gardens, Cities and Landscapes, s. 90–91. Springer Nature, 2019. ISBN 9789811500183. Teoksen verkkoversio.
  4. Historic Monuments of Ancient Kyoto (Kyoto, Uji and Otsu Cities) Unesco. Viitattu 29.12.2011. (englanniksi)
  5. a b c d e 年表 龍安寺. Viitattu 14.05.2021.
  6. a b c 龍安寺. Viitattu 11.05.2021.
  7. a b c d e Kuitert, Wybe: Themes in the History of Japanese Garden Art, s. 98–107. University of Hawaii Press, 2002. ISBN 9780824823122. Teoksen verkkoversio.
  8. a b c d 境内図 龍安寺. Viitattu 15.05.2021.
  9. 作庭の謎 龍安寺. Viitattu 19.05.2021.
  10. a b Weiss, Allen S.: Zen Landscapes: Perspectives on Japanese Gardens and Ceramics, s. 74–76. Reaktion Books, 2013. ISBN 9781780232317. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muuallaMuokkaa