Ruptuurisota

sota Ruotsin ja Venäjän välillä 1656–1658

Ruptuurisota oli Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina 1656–1658 käydyn Pohjan sodan sivunäyttämö Karjalassa ja Inkerissä. Sodan tärkeimpiä syitä oli Venäjän tarve vapaaseen kauppareittiin Itämerelle. Toinen seikka sodan taustalla oli Käkisalmen läänin ja Inkerin ortodoksiväestön asema, joka nähtiin poliittisena sekä Ruotsissa että Venäjällä.[1]

Ruptuurisota
Kaarle X Kustaan Venäjän sota
Osa Pohjan sotaa
Päivämäärä:

16561658

Paikka:

Karjala ja Inkeri

Casus belli:

Venäjän tarve saada kauppareitti Itämerelle

Lopputulos:

Ruotsin voitto

Osapuolet

 Ruotsi

Venäjä Moskovan Venäjä

Komentajat

Ruotsi Gustaf Adolf Lewenhaupt
Ruotsi Magnus Gabriel De la Gardie
Ruotsi Kustaa Evertinpoika Horn

Venäjä Aleksei Mihailovitš
Venäjä Matvei Šeremetev
Venäjä Ivan Andrejevitš Hovanski

Vahvuudet

25 000

42 000–45 000

Tappiot

13 000

5 000–16 500

Ruotsille 1658 kuuluneet alueet esitetty keltaisella värillä.
Prinssi Kaarle, myöhemmin Kaarle X Kustaa (1622–1660), Ruotsin kuningas 1654–1660.
Aleksei I, Venäjän tsaari 1645–1676.

Siviiliväestöä osallistui sotatoimiin molemmilla puolilla, ja sodan veriset yhteenotot saivat sisällissodan piirteitä. Osapuolet jakautuivat tiukasti uskonnon perusteella. Sodan alkuvaiheessa venäläiset osastot ja ortodoksitalonpoikien joukot saivat haltuunsa koko Laatokan ympäristön Käkisalmen linnaketta lukuun ottamatta, ja sissi-iskut ulottuivat Kerimäelle ja Savonlinnaan saakka. Ruotsalaiset joukot järjestäytyivät kuitenkin puolustukseen ja pakottivat venäläiset perääntymään. Vihollisuudet lopettanut Vallisaaren välirauha solmittiin 1658. Lopullisessa Kardisin rauhassa 1661 maiden välinen raja palautettiin sotaa edeltäneen tilanteen mukaiseksi.

Sodan paikalliset vaikutukset olivat merkittävät. Alueen ortodoksien muuttoliike Venäjälle kasvoi maastapaoksi. Tyhjentyneelle alueelle muutti suomalaisia, ja Käkisalmen läänin ja Inkerin väestöpohja muuttui lyhyessä ajassa. Karjalan kieltä puhuvien ortodoksien tilalle tuli pääosin Savosta muuttaneita luterilaisia talonpoikia. Läänin eteläosassa ja Inkerissä pääosa uudisasukkaista tuli Viipurin Karjalasta.

Nimen etymologia

muokkaa

Ruptuurisotaa on nimitetty myös Kaarle X Kustaan Venäjän-sodaksi, joskin erityisesti ruotsalaisessa asiayhteydessä siihen tuolloin liitetään myös tilanteeseen liittyneet taistelut Liivinmaalla. Sodasta yleisesti käytetty nimi tulee sanasta ruptuuri, joka tarkoittaa repeämää. Ruptuurilla viitataan yhteiskunnalliseen repeämään, välirikkoon alueen ortodoksisen ja luterilaisen väestön välillä.[2]

Poliittinen tausta

muokkaa

Stolbovan rauhansopimuksen 1617 seuraukset

muokkaa

Stolbovan rauhassa 1617 vaikeuksissa ollut Venäjä luovutti Ruotsille muun muassa Käkisalmen läänin ja Inkerin. Käkisalmen lääniä Ruotsi oli miehittänyt ja hallinnoinut jo vuodesta 1611. Venäjälle aluemenetykset vaikeuttivat eniten ulkomaankauppaa: maa oli pitkään pyrkinyt siirtämään kasvavan Länsi-Euroopan kauppansa Arkangelin reitiltä Itämerelle. Rauhan jälkeen Ruotsi pystyi kontrolloimaan ja verottamaan Venäjän ulkomaanliikennettä.[3] Vaikka Venäjä tahtoi takaisin menettämänsä alueet,[2] sota pohjoisessa oli vain sivunäyttämö suuremmille tapahtumille etelässä. Venäjän tärkein tavoite oli saavuttaa Stolbovan rauhassa menetetty pääsy Itämerelle, ensisijaisesti valloittamalla Riika.[4]

Sotaa edeltänyt suurvaltapolitiikka

muokkaa
Pääartikkeli: Pohjan sota

Ruotsin ja Venäjän suhteet olivat 1650-luvun alussa jokseenkin rauhanomaiset, eikä Ruotsilla ollut kuningatar Kristiinan aikana laajentumissuunnitelmia itään.[5] Vuonna 1654 Venäjä aloitti sodan Puolaa vastaan ja eteni Liettuaan. Nimellisenä syynä oli Puolan Vaasa-sukuisen kuninkaan Juhana II Kasimirin aloittama sota zaporogikasakoita vastaan. Ruotsissa juuri valtaan noussut kuningas Kaarle X Kustaa määräsi heinäkuussa 1654 täyden puolustusvalmiuden Viroon, Liivinmaalle ja Inkeriin, ja elokuussa koko kansallisen armeijan liikekannallepanon.[4] Suomessa olleet joukot siirrettiin vuosien 1654–55 aikana pääosin Liivinmaalle.[6]

Käytännössä Venäjän ja Ruotsin armeijoiden välille syntyi kilpajuoksu Itämeren rannikon hallinnasta. Tilanne oli jännittynyt. Molemmat armeijat saivat käskyn olla asettumatta suoraan toisiaan vastaan. Seuraavana vuonna venäläisjoukot jatkoivat etenemistään Puolan Liivinmaalle, jossa ne lähenivät Itämeren rannikkoa. Estääkseen Venäjän pääsyn Itämerelle Kaarle X Kustaa hyökkäsi pohjoisesta Puolan Liivinmaahan ja sotamarsalkka Gustaf Adolf Lewenhauptin joukot valtasivat Väinänlinnan. Venäläiset miehittivät suurinta osaa muusta Liivinmaasta, mutta eivät päässeet rannikolle asti. Venäläiset johdossaan tsaari Aleksei I joutuivat toteamaan Ruotsin riistäneen heiltä Puolan-sotaretken tärkeimmän päämäärän.[4]

Etelässä ruotsalaisjoukot hyökkäsivät menestyksellisesti Puolaan, jolloin maan länsiosan ns. Suur-Puolan aateliset ja Brandenburgin vaaliruhtinas siirtyivät Ruotsin puolelle. Sotaonni kääntyi puolalaisten laajamittaisen kansannousun myötä, ja ruotsalaiset joutuivat vetäytymään vaikeissa oloissa. Ruotsin tappioiden myötä Itävalta, Tanska ja Alankomaat aloittivat vilkkaan diplomatian saadakseen Venäjän ryhtymään sotaan Ruotsin kanssa.[7]

Ruotsin sotilaallinen valmius

muokkaa

Ruotsi ei ollut lainkaan valmistautunut hyökkäykseen pohjoisella rajalla. Yksiköt oli siirretty eteläisille sotatoimialueille, eikä Suomeen ollut jätetty edes suunniteltua rauhanajan vahvuutta.[1] Historioitsija Jussi T. Lappalaisen mukaan Suomi oli sodan syttyessä turvattomampi kuin koskaan sotahistoriansa aikana. Ruotsalaiset keskittyivät Liivinmaalle, ja toisaalta Tanskan ja Hollannin oletettuun uhkaan emämaassa.[8] Pommeriin ja Liivinmaalle oli kuljetettu yhteensä 34 000 miehen armeijat ja Ruotsin puolustukseen oli koottu yli 8 000 miestä, kun taas Suomen varuskuntiin oli jätetty yhteensä ainoastaan 350 miestä. Lisänä oli muutama sata miestä kotikomppanioissa ja yksi kokoamaton aatelislippue.[9]

Edellisen kuninkaan Kustaa II Aadolfin sanoin valtakunnan itäosaa suojelivat mahtava Laatokka, Narvanjoki, sekä nevat, tunturit ja kankaat, joiden yli "kukaan ei voi johtaa sotajoukkoa". Inkeri ja Käkisalmi nähtiin myös kaukaisena syrjäseutuna, jonka oletettiinkin mahdollisessa hyökkäyksessä jäävän vihollisen haltuun. Käkisalmen läänin kenraalikuvernööri Kustaa Evertinpoika Hornille annettiin ohjeet, joiden mukaan hänen oli sotatilanteessa vetäydyttävä linnoituksiin odottamaan apua.[8]

Ortodoksitalonpoikien tuki venäläisille

muokkaa

Venäläiset tahtoivat alueella asuneen ortodoksiväestön takaisin Venäjän kirkon ja valtion yhteyteen,[2] ja pyrkivät käännyttämään paikalliset puolelleen sekä ennen sotatoimia että niiden aikana. Inkerinmaan kenraalikuvernööri Kustaa Evertinpoika Hornille selvisi ennen hyökkäystä, että Venäjältä oli lähetetty ortodoksipappeja nostamaan talonpoikia Ruotsin valtaa vastaan, sillä hän sai vangittua yhden agitoijista.[10] Historioitsija Antti Kujalan mukaan paikalliset ortodoksit olivat alttiita lietsonnalle, sillä vaikka ruotsalaiset eivät olleet pakkokäännyttäneet uusia alamaisiaan, uskontoon ja uskoviin oli kohdistunut runsaasti erilaisia rajoituksia ja käännytysyrityksiä. Varhaismodernin ihmisen maailmankuvan keskiössä oli edelleen uskonto, joka näkyi ihmisten arjessa hallitsijoiden käskyjä ja määräyksiä enemmän. Ortodokseja kiihdytti käsitys huonosta kohtelusta. Ruotsin vallan mukana oli tullut myös aiempaa ankarampi ja kohtuuttomaksi koettu verotus.[2][11] Verotus ei kuitenkaan voinut olla kapinan pääsyy, sillä yhtä raskaasti verotetut luterilaiset talonpojat eivät nousseet ruotsalaista esivaltaa vastaan.[12]

Suuri osa ortodoksitalonpojista vannoi sotatoimien aikana uskollisuutta tsaarille, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Osa antoi valansa pakkotilanteessa.[10] Historioitsija Jussi T. Lappalainen kuvaa, miten hyökkäävät venäläisjoukot kutsuivat useissa kylissä rahvaan koolle ja vaativat sinetöimään valan tsaarille suutelemalla ristiä. Paikalle tulleille ilmoitettiin, että vastustelijat surmattaisiin.[13] Luterilaistalonpojat pakenivat uskollisuudenvalan vannomisen sijasta metsiin tai pyrkivät rajan yli jos vain pystyivät.[10] Myös esimerkiksi Sortavalan kaupungin ortodoksiporvareista moni siirtyi hyökkääjien puolelle,[14] mutta toisaalta Ivangorodin ja Käkisalmen venäläiset kaupunkiporvarit pysyivät uskollisena Ruotsille.[12]

Sotatoimiin osallistui molemmilla puolilla siviiliväestöä joko nostoväkenä tai sissijoukkoina, jotka jakautuivat tiukasti uskonnon perusteella. Tämä toi konfliktiin sisällissodan piirteitä. Suuri osa kahakoinnista koostui siviilien toimista, sekä ortodoksien kapinaliikkeestä että luterilaisten vastaiskusta ja kostosta. Väkivalta sai raaempia muotoja kuin varsinaisen sotaväen toiminta yleensä.[15][16] Hyökkäysvaiheessa Venäjän puolelle siirtyneet paikalliset ortodoksitalonpojat kulkivat venäläisten sotilasosastojen edellä sissijoukkoina,[17] jotka hyökkäsivät luterilaisiin kirkkoihin, pappiloihin, kartanoihin ja tiloille. Toiminta oli alusta lähtien kulttuuri- ja uskontoperusteista. Rakennuksia poltettiin, kiinnisaadut luterilaiset surmattiin tai vangittiin ja vietiin pakkotyöhön Venäjälle. Talonpoikaisliike levisi parissa päivässä Kiteelle ja Tohmajärvelle, ja myöhemmin koko Käkisalmen lääniin. Talonpoikaisjoukot hoitivat pitkälti maaseudun miehityksen ja puolustuksen ruotsalaisia joukkoja vastaan, kun venäläiset keskittyivät linnojen piirittämiseen.[18]

Venäläisjoukkojen hyökkäyksen ja hallinnan aikana ortodoksitalonpojat terrorisoivat luterilaisväestöä, mutta osat vaihtuivat Ruotsin joukkojen tullessa paikkakunnalle. Molemmat osapuolet vangitsivat siviiliväestöä tietojen keruuta varten. Kidutusta käytettiin rutiininomaisesti.[19] Luterilaisten kostotoimille antoi pontta Suomen sotavoimien ylipäällikön, sotamarsalkka kreivi Gustaf Adolf Lewenhauptin elokuussa 1656 antama julistus, jonka mukaan kapinan aikaisiin tihutöihin syyllistyneet ortodoksit voitiin surmata. Kosto saattoi kohdistua myös syyttömiin paikalle jääneisiin ortodokseihin.[18]

Sodan kulku

muokkaa

Venäläisten aloitekausi: hyökkäys kesällä 1656

muokkaa

Inkerinmaan läänissä nousi epäilys venäläisten hyökkäysaikeista talvella 1656. Helmikuussa kenraalikuvernööri Horn sai tietoonsa, että alueen ortodokseja pakeni Venäjälle. Hän sai toukokuun lopun tarkastusmatkallaan selville, että venäläiset kokosivat parhaillaan hyökkäyslaivastoa ja Inkerin talonpojat valmistelivat kapinaa venäläisiä tukeakseen.[20][21] Horn kutsui Suomen ylimmät sotilasvirkamiehet hätäkokoukseen, jossa sovittiin muun muassa heti suoritettavasta nostoväen kokoamisesta.[22] Horn pyysi apua myös emämaasta Ruotsista, mutta valtaneuvosto odotti Tanskan hyökkäävän eikä lähettänyt apua. Valtaneuvosto vastusti myös talonpoikien nostoväen aseistamista: se pelkäsi väen nousevan venäläisvihollisten sijaan omaa aatelistoa vastaan.[23]

Tieto suomalaisen nostoväen kokoamisesta sai venäläiset rintamakomentajat aikaistamaan kesäkuun loppuun määrättyä hyökkäystä. Hyökkäys tapahtui kesäkuun alussa 1656 kahdella rintamalla,[20] etelässä laivaston tukemana maahyökkäyksenä Nevanlinnaan ja Pähkinälinnaan, sekä Laatokan pohjoispuolella Aunuksesta Salmiin ja 250 aluksen kuljetuslaivaston maihinnousuina.[20][24] Laatokan joukkoja johtivat Aunuksen voivodi Pjotr Puškin (ven. Пётр Пушкин) apulaisenaan Novgorodista lähetetty voivodi Jenaklyts Tšelištšev (ven. Енаклыч Челищев). Eteläisiä maajoukkoja johti Lavan linnakkeen voivodi Pjotr Potjomkin (ven. Пётр Потёмкин). Yhteensä noin 3 500 miehen joukot koostuivat vakinaisista sotilaista, streltseistä ja Donin kasakoista.[25] Kaikki komentajat näyttävät toimineen erillään, ilman hyökkäystä koordinoivaa yhteistä johtoa. Jokainen heistä myös vastasi eri esimiehelle.[22]

 
Ruptuurisodan taistelupaikkoja ja tuhoalueita 1656–1658. Venäläisten hyökkäyssuunnat vuonna 1656 merkitty nuolilla.

Sotatoimet Laatokalla ja Käkisalmen linnan piiritys

muokkaa

Koillis-Laatokalla Tšelištšev otti luvatta käyttöönsä Puškinin kuljetuslotjia, pakotti sata aunuslaista siviiliä soutajiksi ja määräsi 2. kesäkuuta joukkonsa hyökkäämään Salmiin. Hyökkäys oli ennenaikainen, Tšelištšev toimi omatoimisesti saatuaan kiinni Aunuksen puolustusta tiedustelleen vakoojan. Joukot valtasivat Sortavalan, jatkoivat Pälkjärvelle ja Tohmajärvelle sekä sieltä edelleen Savon vesille. Puškinilla vei aikaa ryhmittää joukkonsa uudelleen Tšelištševin toimenpiteiden jälkeen, mutta saatuaan joukot valmiiksi hän keskitti kaikki voimansa Olof Granatenburgin johtaman Käkisalmen linnan suuntaan, jonka piiritys aloitettiin 3. heinäkuuta.[26] Käkisalmen linnan lähialuetta lukuun ottamatta venäläiset saivat nopeasti koko Laatokan alueen hallintaansa.[27] Käkisalmen linnan piiritys ei tuottanut tulosta. Linna oli hyvin varustettu, olkoonkin että miehityksessä oli puutteita. Piirityksen aikana linnassa hyödynnettiin kaikki resurssit: muun muassa seitsemän tuomittua vankia aseistettiin ja liitettiin joukkoihin, vaikka useimmat heistä oli tuomittu taposta.[28]

Eteläinen hyökkäys Pähkinälinnaa ja Nevanlinnaa kohti

muokkaa

Potjomkinin joukot hyökkäsivät 3. kesäkuuta 1656 yli Lavaojan Ruotsin puolelle ja löivät 50-henkisen rajaa vartioineen rakuunaosaston. Joukot suuntasivat kohti Pähkinälinnaa, jossa osa venäläisten Laatokan laivaston joukoista nousi maihin ja piiritti linnan. Venäläiset maajoukot etenivät Pähkinälinnan edustalle, josta osa jatkoi kohti Nevanlinnaa. Väki otettiin sisälle linnaan, karjaa teurastettiin, ja hakuli eli paaluaidan ympäröimä kaupunkiasutus linnoituksen lähellä poltettiin.[29] Ennen saartoa linnan komentaja ehti lähettää matkaan salakielisen viestin Narvaan.[30]

Etelässä Nevan suulla Nevanlinnan virkamiehistö, sotaväki ja porvaristo pakenivat rahvaan jäädessä paikoilleen. Venäläisjoukot miehittivät Nevanlinnan ilman mainittavaa vastustusta. Viljavarastot jaettiin talonpojille, väestöltä vaadittiin uskollisuudenvala ja puolustajien jättämät tykit takavarikoitiin. Kun johtomiesten talot poltettiin, koko puurakenteinen kaupunki paloi. Venäläiset eivät jääneet miehittämään linnaa, vaan vetäytyivät Pähkinälinnan piiritykseen. Nevanlinnan valtauksen tarkoituksena oli ollut poistaa varustus Nevan suulta, jotta Lyypekistä tulossa oleva ampumatarvikelaivaus pääsisi perille. Venäläisjoukot miehittivät Pähkinälinnan edustan, eivät pyrkineet ohi jokea myöten, vaan vetivät maitse kannaksen poikki osan aluksistaan Nevalle.[26]

Potjomkin piti Pähkinälinnan luona jatkuvasti vain noin sataa piirittäjää ja käytti muita joukkoja iskuihin ympäristöön. Heinäkuussa Potjomkin oli onnistunut vedättämään jo noin 50 pientä alusta Nevalle, josta oli vapaa kulku Suomenlahdelle. Suomenlahdella alukset pakottivat 22. heinäkuuta meritaistelun jälkeen ruotsalaisen tiedustelukuutin maihin Retusaaren rantaan, jossa talonpoikaisjoukot surmasivat aluksen 30 muskettimiestä ja laivamiehistön lukuun ottamatta yhdeksää, jotka myytiin orjiksi Venäjälle. Taistelu oli Venäjän merisotahistorian ensimmäinen voitto.[31] Alukset kuitenkin palasivat Nevalle 2. elokuuta kuultuaan ruotsalaisen laivasto-osaston tulosta. Kolmen laivan ja 16 pienemmän aluksen muodostama osasto oli lähetetty Tukholmasta 28. kesäkuuta ja sitä johti amiraali Carl Gustaf Wrangel.[32] Wrangelin päästessä Nevanlinnan edustalle venäläiset olivat jo poistuneet.[33]

Talonpoikien sissisota

muokkaa

Heinäkuussa ortodoksijoukot nousivat pieninä vajaan kymmenen miehen ryhminä Saimaan vesistöön, jossa ne ryöstelivät Savon talonpoikia ja harjoittivat sissisotaa. Mukana oli myös Tšelištševin venäläisjoukkoja. Elokuussa sissisota siirtyi Itä-Savosta sisemmäksi Suomeen. Tukikohdaksi Saimaalla muodostui Kiteen Villalan kylä, pääjoukon tukikohta oli Brahean kaupunki. Kuopion pitäjässä joukot polttivat Tuusniemen kylän. Kerimäeltä tuhottiin järjestelmällisesti yli sata tilaa 400 miehen voimin. Nurmeksen pappila ja kirkko poltettiin. Savonlinnan kaupunki poltettiin kehnosti miehitetyn Olavinlinnan kykenemättä sitä estämään.[34] Syyskesällä venäläisten toiminnan painopiste ja joukkojen kokoaminen keskitettiin Kurkijoen alueelle ja Käkisalmen piiritykseen. Laatokan pohjoispuolitse venäläisillä olisi vesitse helpompi reitti tunkeutua Savoon kuin Inkerin ja Kannaksen maatien kautta.[35] Vesireitti Laatokalta Savoon soveltui kuitenkin vain pienille sissiryhmille, ei armeijan liikutteluun.[36]

Puolustajien reaktio ja ruotsalaisten vastatoimet

muokkaa

Suomalaisten keskuudessa hyökkäys aluksi levitti suoranaista pakokauhua raja-alueella. Esimerkiksi Lappeenrannan evakuointia harkittiin vakavasti.[37] Pienilukuisen vakinaisen sotaväen tueksi hätäisesti kerättiin puolustukseen talonpoikaisjoukkoja toimeenpanemalla nostoväen otto. Kesäkuun puolessa välissä aseistettuja talonpoikia oli yli 500. Heinäkuun alussa talonpoikaisjoukkoja oli 820 miestä ja ratsuväkeä 168 miestä, mutta heidän aseistuksensa oli osin puutteellinen. Lännestä oli tulossa 200 miehen ratsuväkiosasto, johon kuului aatelislippue ja rahalla värvättyjä ratsumiehiä. Rakuunoita oli saatu kasaan 217, yhteensä puolustuksella oli siis 1 200 miestä. Joukot olivat kuitenkin hätäisesti koottuja, pikakoulutettuja ja kokemattomia. Joukkojen koontipaikkana toimi Viipuri.[38]

Ruotsin joukot tekivät pienimittaiset onnistuneet vastahyökkäykset Taipaleeseen ja Rautuun. Taipaleen yöllisen hyökkäyksen yhteydessä 18. kesäkuuta kauppala poltettiin. Kaikki kiinni saadut sotilaat ja siviilit surmattiin.[39] Vähäiset hyökkäysjoukot vedettiin takaisin saman tien.[40]

Syksy 1656 ja sodan vakiintumisvaihe

muokkaa

Lewenhauptin saapuminen, Suomen sotatalous ja systemaattinen puolustussuunnitelma

muokkaa
 
Suomen puolustusjärjestelyt 1656–1658.[41]

Kuninkaan nimittämä ylipäällikkö sotamarsalkka Gustaf Adolf Lewenhaupt saapui heinäkuussa 1656 Suomeen mukanaan Viipurin ratsuväkirykmentti, johon kuului noin 440 ratsukkoa.[42] Kokeneen Lewenhauptin saapuminen muutti sodan kulun. Aiemmasta sekavasta kahakoinnista tuli nyt järjestäytynyttä ammattimaista sodankäyntiä.[43] Lewenhaupt oli saanut laajat valtuudet koko Ruotsin itämaan sotatalouden organisoimiseen, ja Suomen aluetta ryhdyttiin määrätietoisesti varustamaan sotaa varten. Lewenhaupt alkoi koota armeijaa vastaiskua varten, ja vuoden 1657 väenotto aikaistettiin vuoden 1656 heinä-syyskuulle. Kiristetty väenotto toi 1 200 jalkamiestä. Lisäksi saatiin värvättyä ainakin 1 450 ratsumiestä.[42]

Etelä-Suomeen laadittiin keskitetty puolustussuunnitelma. Ensimmäistä kertaa rannikon puolustuksesta pyrittiin rakentamaan systemaattinen linnoitusjärjestelmä. Linnakkeiden paikoiksi määrättiin Iso Susisaari, Porkkala, Bäron salmi ja Hankoniemi. Vihollisen maajoukkojen etenemisen tielle rakennettiin reduttiverkosto. Sotatarvikevarastot keskitettiin Viipuriin, Hämeenlinnaan ja Turkuun.[44]

Ruotsalaisten joukkojen järjestäytynyt saapuminen Kannakselle

muokkaa

Elokuun alussa ylipäällikkö Lewenhaupt marssitti johtamansa Viipurin ratsurykmentin, noin 100 rakuunaa ja pienen kenttätykistön Karjalan kannakselle Siestarjoelle, jonne perusti leirin. Paikka oli tarkkaan harkittu, sillä se sijaitsi Viipurin, Käkisalmen, Pähkinälinnan ja Nevanlinnan muodostaman nelikulmion keskellä.[45] Elokuun lopussa Lewenhaupt saapui saarretun Käkisalmen linnan edustalle ja hyökkäsi linnoittautuneita piiritysjoukkoja vastaan. Venäläisiä piirittäjiä ei saatu ajettu pois, mutta linnan puolustusta ja ruokavarastoja kyettiin täydentämään.[28]

Ruotsalaiset keskittivät nyt joukkonsa Nevan suulle. Paikalle kokoontui yhteensä 2 500 miestä, Lewenhauptin osastojen lisäksi Inkerin ylipäällikkö Hornin joukot ja Wrangelin laivasto-osasto. Saatuaan talonpojilta tiedon ylivoimaisten joukkojen saapumisesta venäläiset vetäytyivät Nevanlinnasta. Ruotsin joukot eivät päässeet auttamaan Pähkinälinnaa teiden huonon kunnon vuoksi, mutta Nevanlinna miehitettiin ja varustettiin. Wrangelin laivasto puhdisti kaupunkiin johtavan laivaväylän venäläisten upottamista hylyistä ja tukki puolestaan Suomeen johtavan pohjoisen väylän.[28] Varotoimena Lewenhauptin joukkoja vastaan Potjomkin veti Pähkinälinnaa piirittäneet joukkonsa hieman kauemmas parempiin puolustusasemiin. Hyökkäysyrityksistä huolimatta linnaa ei ollut saatu vallattua. Hyvin varustetun Pähkinälinnan puolustajilla ei ollut minkäänlaista pulaa ruoka- tai ammustarvikkeista. Venäläisten piiritysjoukkojen ongelmana puolestaan oli jatkuvasti korkeana pysynyt karkuruus.[46]

Venäläisten vetäytyminen, sodan käänne ja Krusen hävitysretki Koilliselle Laatokalle

muokkaa

Pohjoisessa Käkisalmen linnan luona ruotsalaiset tekivät 25. lokakuuta valehyökkäyksen, jonka jälkeen venäläiset vetäytyivät linnan piirityksestä ja vetivät joukkonsa takaisin. Osa venäläisistä joukoista purjehti suoraan Laatokan poikki Aunukseen, mutta osasto kärsi myrskyssä pahoja vaurioita. Puškin vetäytyi maateitse Sortavalaan ja jatkoi sieltä 18. lokakuuta puolustusasemiin Aunukseen. Sotatapahtumien kääntyessä venäläisille tappiollisiksi alkoi peräytyvien joukkojen mukana ortodoksiväestön joukkopako Venäjälle.[47]

Potjomkin sai 3. marraskuuta Novgorodista määräyksen lopettaa Pähkinälinnan piiritys. Venäläisjoukot vetäytyivät kuun puolessa välissä, Potjomkin vei joukkonsa Laatokan kaupunkiin ja sieltä Novgorodiin. Venäläiset keskittivät eteläiset joukkonsa Lavan linnoitukseen.[48] Venäläisten vetäydyttyä ruotsalaiset joukot miehittivät Laatokan länsipuolisen alueen. Everstiluutnantti Drakenstierna asettui joukkoineen Pielisjärven ja Liperin maastoon.[49] Etelässä Lewenhaupt pystytti pääleirinsä Rautuun, Horn palasi Narvaan ja Wrangel perusti tukikohdan Koivistolle.[28] Ylipäällikkö Lewenhaupt kuoli sairasvuoteelle 29. marraskuuta, mutta ehti sitä ennen suunnitella ruotsalaisjoukkojen uudet asemat. Joukkojen pääpaino keskitettiin pohjoiseen Kurkijoelle, etäisimmät osastot työnnettiin Sortavalaan.[50]

Talven aikana venäläisten ja ruotsalaisten välillä vallitsi tasapaino. Ruotsalaisilla oli yliote Laatokan pohjois- ja itäpuolella, missä Potjomkinin vetäytyminen joukkoineen Venäjän puolelle Lavaan oli jättänyt tyhjiön. Laatokan eteläpuolella maasto ja joukkojen asemat olivat edullisempia venäläisille.[51] Tammikuussa kenraalimajuri Erik Kruse marssi miehineen Sortavalasta Laatokan pohjoispuolitse aina Aunuksen edustalle asti. Marssillaan ruotsalaisjoukot hävittivät järjestelmällisesti koko Laatokan koillisen rannikkoalueen. Rakennukset poltettiin ja karja tuhottiin. Yhteensä 66 kylää, muun muassa kymmenkunta kirkkoa ja yli 300 tilaa poltettiin. Kiinni saatu siviiliväestö surmattiin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Aunuksen edustalta joukot kääntyivät paluumatkalle hyökkäämättä vahvasti miehitettyyn linnoitukseen. Kaikki eivät katsoneet Krusen toimintaa hyvällä, esimerkiksi Suomen aiempi kenraalikuvernööri, edelleen vaikutusvaltainen Pietari Brahe tuomitsi hävityssodan jyrkin sanankääntein.[52]

Toinen sotakesä 1657

muokkaa

Lewenhauptin kuoleman jälkeen Suomen ja Inkerin uudeksi ylipäälliköksi nimettiin Kustaa Evertinpoika Horn.[53] Horn piti itsepäisesti Suomen puolta Tukholmasta esitettyjä vaatimuksia vastaan, joiden mukaan Suomessa olleet joukot olisi pitänyt siirtää Liivinmaalle.[54] Kun ruotsalaiset analysoivat sodan ensimmäistä vaihetta, kaksi johtopäätöstä toistuivat. Ruotsalaisten oli kyettävä hallitsemaan Laatokan vesistöä, ja ratsuväellä oli vain rajoitetusti käyttöä itäisen raja-alueen maastossa. Horn teki suunnitelman, jonka mukaan Wrangelin laivaston pienet alukset nousisivat Nevaa Laatokalle. Nevanlinnaan rakennettaisiin kunnollinen puolustuskelpoinen linnoitus. Puolustajien joukkojen päävoimat pysyisivät Nevan ympäristössä.[55] Samaan aikaan Venäjä toteutti keväällä Novgorodin ja Staraja Russan alueilla väenoton, joka ei kuitenkaan tuonut toivottua määrää lisämiehistöä.[56]

Kesän sotatoimet alkoivat, kun amiraali Wrangelin laivasto-osasto saapui vahvistettuna Suomen rannikolle toukokuun lopulla 1657 ja purjehti Nevanlinnan edustalle. Wrangel nousi erittäin vaikea reitin Nevaa pitkin Laatokalle.[57] Alkukesän pienet kahakat eivät ratkaisseet sodan kulkua puoleen eikä toiseen. Ruotsalaiset etsivät ratkaisutaistelua, ja Kustaa Horn marssitti 1 700 miehen armeijan kohti Lavan venäläislinnoitusta. Linnoituksen edustalla käytiin 1. elokuuta tasavahvojen joukkojen kesken sodan ainoa suurempi kenttätaistelu, jonka tulos oli arvioijasta riippuen ratkaisematon tai venäläisten niukka voitto.[58]

Elokuussa Horn lähetti jo osan joukoista Viron ja Liivinmaan avuksi. Osa eteläisistä joukoista siirrettiin pohjoiseen Kurkijoen seudulle, jossa venäläiset olivat Aunuksesta käsin tehneet useita pienempiä maihinnousuja. Horn oli kuitenkin aiemmin komentanut linnoittamaan ilmeisimmät maihinnousupaikat ja hyökkäykset onnistuttiin torjumaan. Komentaja Tšeglokov (ven. Чеглоков) eteni Aunuksesta Laatokan pohjoispuolitse maitse Käkisalmen edustalle, mutta Hornin Nevalta siirtämät ruotsalaisjoukot torjuivat venäläiset Kurkijoella ja Sortavalassa 28. ja 29. elokuuta. Syyskuun puoleenväliin mennessä venäläiset vetäytyivät takaisin Aunukseen.[59]

Ruotsin joukot vetäytyivät talvileirille Rautuun. Syksyllä erityisesti Turkuun, Viipuriin ja Käkisalmeen iskenyt ruttoepidemia hiljensi osapuolten intoa taisteluihin.[35] Kun tautiin ei ollut mitään hoitokeinoja ja kuolleisuus tiedettiin suureksi, oli joukoille määrätty liikkumiskielto ainoa keino torjua ruton leviämistä. Pelkästään Käkisalmen puolustajien ratsuskvadroona menetti muutamassa kuukaudessa ruttoon kolmanneksen vahvuudestaan, toistasataa miestä.lähde?

Sodan loppuvaihe Vallisaaren välirauhaan 1658

muokkaa

Talvella 1658 Suomen maavoimien painopiste oli Kannaksella, ja Nevan puolustuksen kulmakivinä olivat Pähkinälinna ja Nevanlinna. Venäläisjoukoilla oli paikallinen ylivoima sekä Aunuksen ja Lavan linnoitukset, mutta venäläisarmeijan oli selvästi turha yrittää etenemistä sisä-Suomeen.[60] Kahakointi oli pienimuotoista, lukuun ottamatta venäläisten maaliskuun lopussa yllättäen tekemää hyökkäystä Nevanlinnaan. Puolustus kuitenkin onnistui torjumaan joukot linnaan rientäneiden talonpoikien avustuksella.[41]

Molemmat osapuolet olivat samaan aikaan sodassa myös muita naapureitaan vastaan; Ruotsi Tanskaa ja Venäjä Puolaa (vaikka aselepo olikin voimassa elokuusta 1656 vuoteen 1659). Ruotsin pakotettua Tanskan Roskilden rauhaan helmikuussa 1658 venäläiset olivat valmiita lopettamaan vihollisuudet. Molemmin puolin suoritettiin kosketuksia, joilla pyrittiin neuvotteluihin, ja aselepo saatiin voimaan toukokuussa. Aselevon aikana kenraalikuvernööri Horn piti yllä täyttä puolustusvalmiutta.[41] Välirauha solmittiin 20. joulukuuta 1658 Vallisaaressa Narvan eteläpuolella. Sopimuksessa Ruotsi luovutti toistaiseksi Venäjälle Liivinmaalla sijaitsevat Kokenhusenin, Adselnin, Tarton, Marienburgin ja Wasch-Narvan.[61][35] Lopullinen rauhansopimus saatiin kolmen vuoden kuluttua Kardisissa 21. kesäkuuta 1661. Tällöin Ruotsin ja Venäjän välinen raja palautettiin sotaa edeltäneen tilanteen mukaiseksi.[62]

Sodan seuraukset

muokkaa

Suomi selvisi yllättävän vähällä suoranaisista sotatoimista. Hyökkäyksen alkaessa maassa ei ollut sotaväkeä, mutta hyökkäys saatiin ajan myötä torjuttua hätäisesti kootuilla talonpoikaisjoukoillakin. Toisaalta venäläiset eivät koskaan ryhmittäneet sivunäyttämöksi mielletylle alueelle 5 000 miestä enempää. Taktisesti sota näytti, että Laatokka voi olla paitsi puolustuseste, myös hyökkäystie.[41] Samaten Wrangelin laivaston purjehdus Suomenlahdella antoi esimerkin paikallisesti voimakkaan laivasto-osaston vaikutuksesta jo pelotteenakin.lähde?

Sota runteli raskaasti keskeisenä sotanäyttömänä ollutta Laatokan aluetta. Erityisesti Pohjois-Laatokalla – Sortavalassa, Pälkjärvellä ja Salmissa – sodankäynti ja erityisesti siviiliväestöön kohdistettu terrori aiheuttivat runsaasti tuhoja. Vuonna 1660 koko läänin verotulot olivat vain 40 % sotaa edeltävän ajan tuloista. Kun eteläisissä pitäjissä, esimerkiksi Pyhäjärvellä, sota ei liiemmin aiheuttanut tuhoja eikä muutoksia verotuotossa, niin pohjoisissa pitäjissä romahduksen on täytynyt olla täydellinen.[63]

Ortodoksien pako ja alueen uudet asukkaat

muokkaa

Sodan merkittävin seuraus oli Käkisalmen läänin ja Inkerin alueen väestömuutos. Suuressa muuttoliikkeessä Venäjälle 1651–1660 Käkisalmesta lähti arvioiden mukaan noin 14 000 ja Inkeristä 6 500–7 500 ortodoksia.[64] Lopputulos osoitti, että Ruotsin integraatiopolitiikka oli epäonnistunut ortodoksien kohdalla täydellisesti. Osa alueesta oli tyhjentynyt perääntyvien venäläisjoukkojen vanavedessä lähes kokonaan aiemmasta ortodoksisesta kantaväestöstä. Ortodoksit myös pettyivät Kardisin rauhansopimukseen.[65]

Käkisalmella lähtijöitä oli eniten pohjoisessa,[12] vain itäiset Salmin ja Suojärven pitäjät säilyivät ortodoksienemmistöisinä.lähde? Inkerin alueella lähtijöitä oli eniten läänin itärajan alueilta, läntisessä Inkerissä Itämeren rannikon lähistöllä asuneet suomensukuiset ortodoksiset inkerikot ja vatjalaiset jäivät paikoilleen.[66] Käkisalmen läänissä lähtijöiden tilalle muutti luterilaista väestöä pääosin Savosta, osin myös Viipurin Karjalasta ja Kainuusta. Käkisalmen läänin väestön enemmistö muuttui karjalaa puhuvista ortodokseista suomenkieliseksi luterilaisväestöksi, joka oli osin länsikarjalaista, osin savolaista alkuperää ja vaihtelevassa määrin luterilaiseen kirkkoon siirtynyttä kantaväestöä.lähde? Inkerin alueelle muutettiin pääasiassa Karjalankannaksen ja Savon alueilta, ja tulijoita kutsuttiin myöhemmin äyrämöiksi ja savakoiksi. Vuoden 1675 väestönlaskennan mukaan Inkerin alueelle oli muuttanut noin 5 000 luterilaista.[66]

Sodan väkivaltaisuuksien seurauksena raja-alueen ilmapiiri luterilaisten ja ortodoksien välillä oli kireä. Ortodoksien muuttoliike Venäjälle jatkui vähäisempänä sodan jälkeenkin.[66] Tulijoita myös houkuteltiin rajan toiselle puolella lupaamalla useiden vuosien verovapaus.lähde? Sodan jälkeen Ruotsin vallanpitäjien suhde alueen ortodokseihin jyrkkeni entisestään.[67]

Lähteet

muokkaa
  • Eskola, Anton: Suomen sodat ja rauhat. Jyväskylä: Gummerus, Ajatus kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7602-4.
  • Hiitola, Pekka: Kaarle X Kustaan Venäjän sota (1656–1658) 12.03.2008. Pohjan Prikaatin kilta. Arkistoitu 8.11.2011. Viitattu 17.7.2008.
  • Huovila, Marja: Käkisalmen läänin vaiheita esihistoriasta vuoteen 1811. Lahti, 1995. ISBN 952-90-6565-5.
  • Katajala, Kimmo: Suurvallan rajalla: ihmisiä Ruotsin ajan Karjalassa. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Vammala, 2005. ISBN 951-746-698-6. Teoksen verkkoversio.
  • Katajala, Kimmo & Kujala, Antti & Mäkinen, Anssi (toim.): Viipurin läänin historia III: Suomenlahdelta Laatokalle. Lappeenranta: Karjalan Kirjapaino, 2010. ISBN 978-952-5200-77-5.
  • Könönen, Aulis & Kirkinen, Heikki: Pohjois-Karjalan historia I. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu, 1969.
  • Laasonen, Pentti: Novgorodin imu: miksi ortodoksit muuttivat Käkisalmen läänistä Venäjälle 1600-luvulla?. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki, 2005. ISBN 951-746-697-8. Teoksen verkkoversio.
  • Lappalainen, Jussi: Kaarle X Kustaan Venäjän-sota v. 1656–1658 Suomen suunnalla. Gummerus. Jyväskylä, 1972. ISBN 951-20-0098-9. Teoksen verkkoversio.
  • Lappalainen, Jussi: Sadan vuoden sotatie – Suomen sotilaat 1617–1721. Suomen kirjallisuuden seura. Helsinki, 2001. ISBN 951-746-286-7.
  • Paaskoski, Jyrki & Talka, Anu (toim.): Etelä-Karjalan historia I: Rajamaa. Keuruu: Etelä-Karjalan liitto, 2018. ISBN 978-951-37-7468-4.
  • Saloheimo, Veijo: Pohjois-Karjalan historia II. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu, 1986. ISBN 951-9363-26-2.
  • Tarkiainen, Kari: Moskovalainen: Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478–1721. Uudistettu ja tarkistettu laitos, ensipainos 2017. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2022. ISBN 978-951-858-574-2. Teoksen verkkoversio.

Viitteet

muokkaa
  1. a b Huovila s. 88
  2. a b c d Paaskoski & Talka 2018 s. 364
  3. Lappalainen 1972 s. 24
  4. a b c Lappalainen 1972 s. 26–28
  5. Lappalainen 1972 s. 25
  6. Katajala & Kujala & Mäkinen 2018 s. 365–366
  7. Lappalainen 1972 s. 28
  8. a b Lappalainen 1972, s. 78–81
  9. Lappalainen 2001 s. 113
  10. a b c Katajala & Kujala & Mäkinen 2018 s. 366–367
  11. Katajala & Kujala & Mäkinen 2018 s. 371, 374
  12. a b c Tarkiainen 2022 s. 229
  13. Lappalainen 1972 s. 116
  14. Katajala & Kujala & Mäkinen 2018, s. 370
  15. Katajala & Kujala & Mäkinen 2018 s. 367, 370–371
  16. Lappalainen 1972 s. 163–165
  17. Katajala & Kujala & Mäkinen 2018 s. 366
  18. a b Laasonen s. 107
  19. Huovila s. 92
  20. a b c Katajala & Kujala & Mäkinen 2018, s. 366
  21. Lappalainen 2001 s. 100
  22. a b Lappalainen 2001 s. 117
  23. Eskola 2007, s. 107–109
  24. Lappalainen 2001 s. 111–115
  25. Lappalainen 1972 s. 97–99
  26. a b Lappalainen 1972 s. 111–113
  27. Huovila s. 89
  28. a b c d Lappalainen 1972 s. 166–170
  29. Lappalainen 1972 s. 111
  30. Lappalainen 1972 s. 118–119
  31. Lappalainen 2001 s. 136-137
  32. Lappalainen 1972 s. 136–137, 156
  33. Lappalainen 1972 s. 158
  34. Lappalainen 1972 s. 160–163
  35. a b c Huovila s. 90
  36. Lappalainen 1972 s. 40
  37. Lappalainen 1972 s. 121
  38. Lappalainen 1972 s. 121–123
  39. Lappalainen 2001 s. 119
  40. Lappalainen 1972 s. 128, 133
  41. a b c d Lappalainen 2001 s. 124–125
  42. a b Lappalainen 1972 s. 139–144
  43. Lappalainen 1972 s. 177
  44. Lappalainen 1972 s. 146–150
  45. Lappalainen 1972 s. 166
  46. Lappalainen 1972 s. 172
  47. Lappalainen 1972 s. 171
  48. Lappalainen 1972 s. 174
  49. Saloheimo s. 119
  50. Lappalainen 1972 s. 179–181
  51. Lappalainen 1972 s. 187, 190
  52. Lappalainen 1972 s. 184–185
  53. Lappalainen 1972 s. 192
  54. Lappalainen 1972 s. 204–208
  55. Lappalainen 1972 s. 209–211
  56. Lappalainen 1972 s. 190–191
  57. Lappalainen 1972 s. 211–213
  58. Lappalainen 1972 s. 214–218
  59. Lappalainen 1972 s. 220–222
  60. Lappalainen 1972 s. 249
  61. Hiitola 2008
  62. Lappalainen 2001 s. 231
  63. Huovila s.92
  64. Paaskoski & Talka 2018, s. 367
  65. Tarkiainen 2022 s. 229–230
  66. a b c Tarkiainen 2022 s. 230
  67. Tarkiainen 2022 s. 218

Käytetty kalenteri

muokkaa

Tekstissä esitetyt päivämäärät ovat juliaanisen kalenterin mukaisia. Kalenteri oli 1650-luvulla kymmenen vuorokautta jäljessä nykyisin käytetystä gregoriaanisesta kalenterista.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Fihlman Ensio 1995, Tverin Karjalaan 1600-luvulla paenneet uukuniemeläiset
  • Kadonnut kirkko ja Alttaripetäjän arvoitus
  • Kirkinen Heikki 1979, Karjala idän ja lännen välissä
  • Kuujo – Immonen – Puranen 1958, Kurkijoen kihlakunnan historia
  • Laasonen Pentti 1976, Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana
  • Lehtinen Erkki 1961, Hallituksen yhtenäistämispolitiikkaa Suomessa 1600-luvulla
  • Matikainen Olli 1995, Kurkijoen manaajapappi, Tietolipas 140, SKS
  • Nenonen Marko 1992, Noituus, taikuus ja noitavainot Ala-satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700
  • Tigerstedt K.K, 1880, Bref från Generalguvernörer och landshöfningar i Finland, förnämst under Drottning Kristinas tid
  • Tigerstedt K.K. 1880, Ur Per Brahes brefvekxlning, bref från och till Per Brahe
  • Virtaranta Pertti ja Helmi 1989, Kauas läksit karjalainen