Avaa päävalikko
Ruoveden taistelut
Osa Suomen sisällissotaa
Punakaartin ampumaketju Ruovedellä.
Punakaartin ampumaketju Ruovedellä.
Päivämäärä:

5. helmikuuta – 19. maaliskuuta 1918

Paikka:

Ruovesi

Lopputulos:

punaisten vetäytyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Martin Wetzer
Paul Wallenius

Emil Koski
Herman Järvinen
Oskar Johansson

Vahvuudet

800–900

300–400[1]

Tappiot

47 kaatunutta

61 kaatunutta punaista,
11 kaatunutta venäläistä

Suojeluskuntalaisia puolustusasemissa.

Ruoveden taistelut olivat Suomen sisällissodan taisteluja, jotka käytiin helmi-maaliskuussa 1918 Ruoveden pitäjän Pekkalan, Jäminkipohja ja Pihlajalahden kylissä. punaisten tarkoituksena oli vallata Ruoveden kirkonkylä ja edetä valkoisten hallussa olleen pitäjän pohjoisosan kautta strategisesti tärkeälle Haapamäen risteysasemalle. Kaikki hyökkäykset onnistuttiin kuitenkin torjumaan ja Ruoveden rintamalinjat pysyivät paikoillaan aina maaliskuun puoliväliin saakka, jolloin valkoiset aloittivat oman suurhyökkäyksensä Tampereen valtaamiseksi. Tämän jälkeen punaiset jättivät Ruoveden 19. maaliskuuta mennessä ja vetäytyivat puolustamaan Tamperetta. Samalla paikkakunnalta pakeni sadoittain siviilejä, joiden joukossa oli punakaartilaisten perheenjäsenten lisäksi myös muuta maatyöväestöä. Kiivaimmat taistelut Ruovedellä käytiin kirkokylän kaakkoispuolella sijaitsevassa Väärinmajan kylässä, mutta ne lasketaan kuuluvaksi Vilppulan rintamaan, koska siellä punaiset yrittivät edetä itään kohti Vilppulaa ja Tampere–Haapamäki-rataa.

Sisällysluettelo

TaustaaMuokkaa

Sisällissodan käynnistyttyä 27. tammikuuta 1918, solmivat Ruoveden suojeluskunta ja punakaarti 31. tammikuuta niin sanotun ”puolueettomussopimuksen”, jossa ne sitoutuivat jäämään aseellisen selkkauksen ulkopuolelle. Sopimus kuitenkin kariutui jo parin päivän kuluttua, kun Etelä-Pohjanmaalta jääkäri Kustaa Kivimäen johdolla saapuneet Ylihärmän suojeluskuntalaiset ottivat haltuunsa pitäjän kirkonkylän. Toisaalta myös punaiset olivat samaan aikaan lähettäneet omia miehiään hakemaan aseita Tampereelta.[2]

Rintamalinjojen muodostuttua Ruoveden pohjoisosa kirkonkylineen sekä Paloveden eteläpuoliset Ruhalan ja Jäminkipohjan kylät olivat valkoisten hallussa ja pitäjän eteläiset osat, kuten Muroleen ja Kekkosen kylät, taas punaisten hallaussa. Valkoisten puolella taisteluihin osallistui lähinnä muita kuin paikkakunnan omia suojeluskuntalaisia, kun taistelujen alkuvaiheessa Haapamäelle siirtyi noin 80 Ruoveden suojeluskuntalaista. Myös punaisten puolella osa oli Tampereelta ja Etelä-Suomesta saapuneita kaartilaisia. Ruoveden punakaartissa oli noin 500 jäsentä, joista aseellisia oli noin 350.[2]

Punaisten ylipäällikön Ali Aaltosen tekemät ensimmäiset taistelusuunnitelmat keskittyivät ainoastaan puolustamaan Tamperetta ja tärkeää Tampere–Pori-rataa, jolloin Pohjois-Hämeen vahvat maaseudun punakaartit jätettiin aluksi lähes kokonaan oman onnensa nojaan. Tästä huolimatta ne kuitenkin toimivat jo sodan alusta asti aktiivisesti oman harkintansa mukaan.[1] Punaisten kolmen yleishyökkäyksen aikana joukot yrittivät toistuvasti edetä Pihlajalahden ja Pekkalan suunnilta kohti Ruoveden kirkonkylää, mutta rintama pysyi koko ajan käytännössä paikoillaan, kunnes valkoiset aloittivat oman suurhyökkäyksensä maaliskuun puolivälissä.[2] Vaikka punaisten eteneminen pysäytettiinkin, yksittäisissä taisteluissa molemmat osapuolet kärsivat sekä voittoja että tappioita.[3]

TaistelutMuokkaa

Rintamat muodostuvatMuokkaa

Helmikuun 2. päivänä Ruoveden kirkonkylään saapui jääkäri Kivimäen johtama suojeluskuntaosasto, joka oli matkallaan Virroilta yllättänyt Visuveden punakaartin. Kaikki sen rivimiehet kuitenkin vapautettiin nopeasti ja vangeiksi jäivät ainoastaan päälliköt, koska valkoisilla ei ollut mahdollisuuksia pitää suurta määrää vankeja, eikä kenraali C. G. E. Mannerheimin ollut vielä antanut Ammutaan paikalla -julistustaan. Myös pitäjän koillisosassa sijaitsevassa Hanhon kylässä vangittiin ennen sotatoimien alkamista iso joukko punakaartilaisia. Miehityksen jälkeen noin 200 huonosti aseistettua kirkonkylän punakaartilaista vetäytyi parinkymmentä kilometriä etelään Muroleen kylään. Pian paikalle saapuivat myös Tampereelta aseita hakemassa olleet punakaartilaiset, joiden mukana tuli myös noin 100 Tampereen punakaartin miestä. Hieman myöhemmin Muroleen saapui vielä Mustajärven punakaartilaisia valkoisten haltuun jääneestä pitäjän pohjoisosasta. Muroleen esikunnan komentajana toimi jo vuoden 1917 yleislakon aikana aktiivisesti Ruoveden työväenliikkeessä mukana ollut Emil Koski, joka oli myös koko Ruoveden rintamanosan ylipäällikkö. Ruoveden kirkonkylän punakaartin päällikkönä toimi Herman Järvinen.[2]

Kirkonkylää miehittäneet Ylihärmän suojeluskuntalaiset vedettiin pois 4. helmikuuta, jolloin heidän tilalleen tuli jääkärikapteeni Paul Walleniuksen johtama Hämeen ryhmän komppania.[4] Muroleen kaartilaiset olivat asettueet Pekkalan kartanoon, jota he tammikuun lopulta lähtien pitivät hallussaan parin viikon ajan.[5] Toinen tukikohta oli Paloveden länsipuolella Pihlajalahden kylän Aholan talossa, jonne oli majoittunut Oskar Johanssonin komentamat kolme helsinkiläistä Hermannin punakaartin komppaniaa. Ne toimivat kuitenkin Kurun punakaartin esikunnan alaisuudessa. Valkoiset puolestaan perustivat 7. helmikuuta oman esikuntansa kirkonkylässä sijaitsevaan Lahosen taloon.[4]

Punaisten hyökkäysvaiheMuokkaa

 
Punakaartilaisia Siltalan talon edustalla Muroleessa, etummaisena Emil Koski. Sodan aikana kuolleet on jälkeenpäin merkitty ristillä.

Ruoveden ensimmäinen taistelu käytiin 5. helmikuuta viitisen kilometriä kirkonkylän eteläpuolella sijaitsevalla Paarlamminlahdella, kun punaiset yrittivät Paloveden itäpuolelta päästä jään yli Kurun ja Ruoveden kirkonkylän väliselle maantielle. Paul Walleniuksen ja Carl Nordensvanin johtamat 200 Vöyrin sotakoulun miestä kuitenkin torjuivat iskun ja turvasivat näin kirkonkylän hallinnan. Yhteenotossa kaatui kolme valkoista ja ilmeisesti useampi punakaartilainen.[2] 12. helmikuuta käytiin pienempi kahakka Pihlajalahden Riekkolassa.[6] Punaisten ensimmäinen yleishyökkäys käynnistyi Ruovedellä päivää myöhemmin, jolloin he yrittivät koukata Haapamäelle Ruoveden kauttaa Vilppulan ohitse. Läpimurtoa yritettiin Paarlammen, Pekkalan ja Jäminkipohjan suunnilla, mutta kaikki hyökkäykset epäonnistuivat.[7][8] Jäminkipohjassa punaiset saivat vallattua Yli-Pohjan talon, mutta valkoiset ottivat sen takaisin heti seuraavana aamuna.[9] Takaisinvaltausta johti ylioppilas Eljas Erkko.[10]

Ruovedellä 13. helmikuuta tehtyyn hyökkäykseen koottiin vapaaehtoisia myös Suomessa vielä olleista venäläisistä joukko-osastoista sekä Itämeren laivaston aluksista. Venäläisiä oli mukana yhteensä 500–600, joista tunnetaan erityisesti taistelulaivoilta Poltava ja Respublika sekä telakalla olleelta hävittäjä Orfeilta koottu noin 250–350 anarkistimatruusin osasto eli ”Musta kaarti”. Turun kautta Tampereelle saapuneet matruusit olivat matkalla takaisin Venäjälle, mutta osallistuivat ennen paluutaan Pekkalan taisteluun vänrikki G. A. Stolbovin johtaman venäläisen pataljoonan mukana yhdessä 100 punakaartilaisen kanssa. Valkoisilta taisteluun osallistui 540 Paul Walleniuksen johtamaa suojeluskuntalaista. Anarkistit hyökkäsivät mustin lipuin ja pääkallotunnuksin varustautuneina kohti Pekkalan kartanoa ja onnistuivat pääsemään aivan sen tuntumaan. Osa valkoisista pakeni jo jään yli Paloveden toiselle puolelle ja Hämeen ryhmän komentaja eversti Martin Wetzer antoi perääntymiskäskyn. Matti Laurilan johtamat Lapuan suojeluskuntalaiset saivat lopulta pysäytettyä hyökkäyksen, kun maasodankäyntiin tottumattomat matruusit joutuivat peltoaukeaa ylittäessään konekiväärituleen kärsien raskaita tappioita. Taistelussa kaatui yksitoista venäläistä ja haavoittui ainakin 30, loppujen vetäytyessä taistelukentältä illalla pimeän tultua. Pekkalan taistelu jäi anarkistimatruusien ainoaksi taisteluksi Suomen sisällissodassa, heidän palattuaan jo Venäjälle kahden päivän kuluttua. Muut venäläiset puolestaan siirtyivät vänrikki Stolbovin johdolla Kuruun.[8][11][12] Valkoisten puolella sisällissotaan osallistuneen sotahistorioitsija J. O. Hannulan mukaan taistelua oli seuraamassa myös Venäjän ulkoasiainkomissariatin kirjeenvaihtajana toiminut everstiluutantti Poznanski.[7]

21. helmikuuta punaiset aloittivat toisen yleishyökkäyksensä. Sen painopiste oli Väärinmajalla ja Vilppulassa, mutta myös Muroleen punaiset yrittivät Pekkalan suunnalla läpimurtoa, kuitenkaan siinä onnistumatta.[13] 2. maaliskuuta taisteltiin vielä Jäminkipohjassa, kunnes 10. maaliskuuta käynnistyi punaisten kolmas ja viimeinen yleishyökkäys. Pihlajalahdesta punaiset yrittivät edetä Pitkälän suuntaan ja taisteluja käyttiin myös Ratalahdessa. Muroleen punakaarti puolestaan hyökkäsi jälleen Pekkalassa, mutta molempien suuntien taistelut päättyivät muutaman päivän kuluttua punaisten kannalta tuloksettomina. Ruoveden taistelut saivat liikkeelle myös pakolaisia. Väärinmajasta ja Pekkalasta heitä oli majoittunut Sydänmaan torppaan, jonne punakaartilaisten perheiden ohella oli saapunut myös sotatoimien ulkopuolella pysytellyttä sekä valkoisten hallitsemalta alueelta paennutta maatyöväestöä. Visuveden Tarvalassa puolestaan oli majoittuneena työläisten ohella myös varakkaampaa väestöä.[2][6]

Valkoisten suurhyökkäysMuokkaa

 
Punakaartin naisia Muroleen Siltalassa.

Valkoisten suurhyökkäys alkoi 15. maaliskuuta, jolloin ruotsalaisen everstiluutnantti Harald Hjalmarsonin komentama 1 650 miehen osasto aloitti etenemisensä Vaskivedeltä kohti Kurua. Seruaavana päivänä käydyn Kurun taistelun jälkeen vänrikki Stolbovin johtamat punaiset perääntyivät Muroleen kanavalle, jonne olivat vetäytyneet myös Pihlajalahden punakaartilaiset. Kanavan ympäristössä oli venäläisten pari vuotta aikaisemmin rakentamat linnoitteet, mutta 18. maaliskuuta tapahtuneen valkoisten tykistötulituksen jälkeen paikalla olleet Tampereen punakaartilaiset kuitenkin päättivät jättää paikan. Samanaikaisesti myös Muroleen ja Pekkalan kylissä olleet punaiset aloittivat oman vetäytymisensä kohti Tamperetta. Joukkoon liittyi heidän pakenevia perheenjäseniään sekä muuta työväestöä, jotka pelkäsivät valkoisten kostotoimia. Punaiset vetäytyivät myös Väärinmajan suunnalta ja näin koko Ruovesi valkoisten hallussa 19. maaliskuuta mennessä. Tämän jälkeen valkoiset aloittivat 27. maaliskuuta paikkakunnalla yleiset kutsunnat lisävoimien värväämiseksi Tampereen valtausta varten. Suuri osa Ruovedelle jääneistä miehistä oli kuitenkin punaisten kannattajia, eivätkä he ottaneet osaa kutsuntoihin.[2]

Tampereelle vetäytyneet punakaartilaiset oittivat esimmäisen kerran osaa kaupungin puolustustaisteluihin 22. maaliskuuta Aitolahdessa ja myöhemmin muun muassa Messukylässä. 4. huhtikuuta Tammelan kaupunginosan menettämisen jälkeen suuri osa Ruoveden omista punakaartilaista jäi valkoisten vangiksi. Osa vietiin Tampereen taistelun päätyttyä Kalevankankaan vankileirille, mutta suuri joukko kuljetettiin myös kauemmaksi muun muassa Raahen vankileirille. Ruoveden suojeluskuntalaiset puolestaan siirtyivät Näsijärven länsipuolelle ja osallistuivat Tampereen taisteluihin muun muassa Epilänharjulla.[2]

Ruovedellä kaatui Väärinmajan taistelut pois lukien yhteensä 47 valkoista ja 72 punaista, joista 11 oli Pekkalassa 13. helmikuuta taistelleita venäläisiä.[14]

TerroriMuokkaa

Punaiset surmasivat Ruovedellä taistelujen ulkopuolella 14 henkilöä, joita yleensä epäiltiin valkoisten avustajiksi tai urkkijoiksi. Tunnetuin veriteko tapahtui 5. helmikuuta, jolloin pispalalainen punakaartilainen Uno Davidsson ampui valkoisten avustamisesta epäillyn Pekkalan kartanon isännän Alexander Aminoffin. Taustalla oli ilmeisesti myös henkilökohtaisia riitoja, sillä torppareina olleet Davidssonin appivanhemmat oli aikoinaan häädetty Pekkalasta. Valkoiset puolestaan tekivät neljä surmaa, mutta määrä saattaa olla suurempi, koska tapauksia ei milloinkaan käsitelty oikeudessa, eikä niistä ole kirjallisia todisteita.[2]

MuutaMuokkaa

Pekkalassa käytyjen taistelujen pienoismalli on nähtävissä Pekkalan kartanossa kesäaikana, jolloin se on aivoinna yleisölle.[15]

LähteetMuokkaa

  1. a b Suodenjoki, Sami & Peltola, Jarmo: Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa. Luokka, liike ja yhteiskunta 1880-1918 : Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla I, s. 262, 264, 286. Tampere: Tampere University Press, 2007. ISBN 978-951-44689-3-3. Teoksen verkkoversio.
  2. a b c d e f g h i Systä, Petteri: Pelko, viha ja inhimillisyys - ruoveteläisten kohtalot osana Suomen sisällissotaa, s. 29–32, 40–50, 60–63. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012. Teoksen verkkoversio.
  3. Korhonen, Jorma: Tappotantereista historiapuistoja 31.5.1998. Helsingin Sanomat. Viitattu 7.2.2017.
  4. a b Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 1, s. 89. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1981. ISBN 951-85907-1-0.
  5. Historia 1822-1968 – Aminoffit 2006. Pekkalan kartano. Viitattu 7.2.2017.
  6. a b Sisällissodan taistelupaikkakortisto 23.12.2013. Arkistojen portti. Viitattu 6.2.2017.
  7. a b Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 88–90. Helsinki: WSOY, 1933.
  8. a b Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I, s. 236. Porvoo: WSOY, 1987. ISBN 951-01429-9-9.
  9. Pennonen, Annina: Kahakoinneista taisteluihin 1998. Suomi 80. Viitattu 7.2.2017.
  10. Ruovesi Suomen vapaussota 1918. Viitattu 7.2.2017.
  11. Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, s. 41–43. Porvoo: WSOY, 1993. ISBN 951-01889-7-2.
  12. Harjula, Mirko: Itämeri 1914-1921. Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa, s. 81. Helsinki: Books on Demand, 2010. ISBN 978-952-49838-3-9.
  13. Hoppu, Tuomas: ”Helmikuun rintamataistelut”, Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 165–166. Tampere: Tampereen yliopisto, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0.
  14. Roselius, Aapo: Amatöörien sota. Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 33. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 978-952-53549-2-8.
  15. Tapahtumia kesällä 2016 2016. Pekkalan kartano. Viitattu 7.2.2017.

Aiheesta muuallaMuokkaa