Rumpalin salaiset kansiot

Rumpalin salaiset kansiot on muusikko Mikko Järvisen käsikirjoittama ja ohjaama omaelämäkerrallinen radiodokumentti, jonka on tuottanut Suomen Yleisradio ja joka on kuultu ensi kerran Yle Radio 1:n Todellisia tarinoita -ohjelmasarjassa lokakuussa 2009. Dokumentti voitti syyskuussa 2010 kansainvälisen Prix Italia -palkinnon Torinossa.

Prix Italia on radio- ja tv-alan vanhimpia ja arvostetuimpia festivaaleja ja kilpailusarjaan osallistui ohjelmia yhdeksästäkymmenestä radio- ja tv-yhtiöstä eri puolilta maailmaa. Kilpailusarjan erikoispalkinto jaetaan radiodokumentin muotokieltä kehittävälle ja uudistavalle ohjelmalle. Festivaalin järjestäjä on Italian yleisradioyhtiö RAI.

Noin 47 minuuttia kestävän dokumentin on tuottanut Hannu Karisto ja äänisuunnittelu on Kai Rantalan. Mikko Järvisen lisäksi hänen tekstiään tulkitsevat kertojana Sampo Mäkelä, lausujana Tyko Haapala, välihuutelijana Esko Vuorinen ja rytmikoneena Mika Säily. Dokumentin lopussa tekijät esitellään samaan tapaan kuin orkesterin jäsenet keikan lähestyessä loppuaan.

Dokumentin kuluessa Järvinen kertoo muusikonurastaan, muusikoiden erikoispiirteistä ja keikkailusta – niin urkukeikalla Kontulassa tikkakerhon pikkujouluissa kuin ulkomailla Puolassa.

Mikko Järvinen aloitti aluksi kotitekoisten rumpujen soittamisen kuusivuotiaana ollessaan koulun ensimmäisellä luokalla. Yhtyeessä oli hänen lisäkseen 11–12-vuotiaita poikia, muun muassa hänen isoveljensä. Laulusolistina oli Janne Piiroinen, joka on sittemmin vaikuttanut Turo's Hevi Gee -yhtyeessä. Järvisen esittelemällä kotiäänityksellä on muun muassa yhtyeen versio Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemästä kappaleesta "Yölinjalla". Poikien rumpaliesikuvana oli Remu Aaltonen ja dokumentin ääniraidalla kuullaankin tällä kohtaa Hurriganesin "Crazy Days".

Ollessaan koulun viidennellä luokalla Järvinen liittyi äidin kehotuksesta Lahden työväensoittokuntaan ison "sikarummun" soittajaksi. Tässä roolissa hän sai muun muassa marssia pitkin Lahden katuja juhlistamassa kansainvälisen koiranäyttelyn avajaisia ja pukeutuneena puna-armeijan univormuun. Hän sai myös saatella entisiä soittokuntalaisia viimeiselle matkalle "Narvan marssin" tahdissa.

Myöhemmin Järvinen opiskeli Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa Klaus Järvisen aikana. Hän innostui jazz-musiikista alle parikymppisenä ja tätä idealistista omistautumista kesti noin kuusi vuotta. Tältä ajalta on peräisin Järvisen mielipide, että laulaja pilaa musiikin. Itse hän sanoo lopettaneensa laulamisen viisivuotiaana, ja tästä esityksestä kuullaan kasettiäänitys. Muusikon ammatin parhaana puolena Järvinen pitää "lentokeliä", jolloin soitto kulkee: "Sellaisina hetkinä kun oma ja bändin soitto kulkee, niin sitä tuntee olevansa voittamaton". Tämän vastakohtana tulevat käyttömusiikkikeikat – humpan, "hutun", tai "turpeen" soittaminen – jollaisille lähtemisellä on ainoastaan rahakiihoke. Tällaisessa työssä monesta muusikosta on tullut "humpan ja viinan sekakäytöllä itsensä turruttanut keikkaturvokki". Muusikoiden ongelmista käsitellään päihteiden lisäksi rasitusvammoja ja tinnitusta. Järvinen kertoo myös tulleensa korvatuksi käyttömusiikkiyhtyeessä rumpukoneella liian suuren palkkavaatimuksen vuoksi.

Järvinen pohtii kollegoistaan niin sanottuja erikoismiehiä, joiden rinnalla tavallinen muusikko tuntee itsensä normaaliksi. Näistä ja muista muusikkouteen liittyvistä asioista hän alkoi kirjoitella runonpätkiä tai mietelauseita, joista ohjelmassa kuullaan näytteitä. Järvisellä on muutenkin sosiologinen mielenkiinto soittajien ammattikuntaa kohtaan. Muusikot hän jakaa viihdyttäjiin ja taiteilijoihin. Hän asettaa myös eri instrumenttien soittajat "narsistisen häiriintyneisyyden asteikolle" lähtien laulajien potemasta "lavantaudista". Jazzin soittamisesta esille tulee improvisointi – tai pikemminkin sen teeskentely.

Järvisen kertomuksen välissä kuullaan hänen kirjoittamiaan sketsejä, joiden aiheita ovat muun muassa (otsikointi allekirjoittaneen): Yksikätisen käytetyn rumpalin myynti-ilmoitus, KELA:n miehet, Bassonkuljettaja Rauhalan vapaapäivä, Orkesterinjohtaja Raulamon huolenaiheet, Jazz-rumpali opastamassa humpparumpalia, Hyviä selityksiä huonon keikan jälkeen, Musiikinopiskelija asioi sosiaalitoimistossa, Kulttuuritätien ongelma taputtamisen suhteen, Keskusteluja orkesterinjohtajien kanssa, Käyttömusiikin edistämissäätiö Kessi, Poikkeustapauksia keikalla juomiseen, Humppakeisari Tarmo Loiste sekä Henneli Oksanen ja yhtyeensä Kivireki keikalla Oriveden Tuhkapirtillä.

Dokumentin lopuksi Mikko Järvinen pohtii, miksi hän ei ole lopettanut soittamista käsi- ja kuulovaivoista huolimatta ja vaikka soittaminen ei ole varsinaisesti johtanut mihinkään. Hän on kyllä ollut välillä soittamatta, mutta huomannut, että tunne-elämä latistuu. Lisäksi parinkymmenen soittovuoden jälkeen ystävätkin löytyvät muusikoista. Tai kuten Järvinen kiteyttää: "Kun mä oon soittanu, niin mä oon eläny".

Lähteet

• Yle Radio 1, 30. syyskuuta 2010, Todellisia tarinoita: Rumpalin salaiset kansiot.