Marie-Jeanne Rose Bertin (2. heinäkuuta 1747 Abbeville, Picardie, Ranska22. syyskuuta 1813 Épinay-sur-Seine, Ranska) oli ranskalainen pukusuunnittelija ja kuningatar Marie Antoinetten hovihankkija. Ennen Ranskan suurta vallankumousta hänen salonkinsa Au Grand Mogol oli Pariisin johtava muotitalo.[1]

Muotisuunnittelija Rose Bertin Jean-François Janinetin kuvaamana

Menestyvä liikenainen muokkaa

Bertin nousi Pohjois-Ranskan köyhistä oloista menestykseen. Hän kykeni luomaan pääkaupungissa liikenaisen uran, vaikka aikakauden naisten yleensä odotettiin pysyvän kotipiirissä miehisen määräysvallan alaisena. Bertin oli naimaton ja lapseton. Tultuaan 16-vuotiaana Pariisiin hän pääsi neiti Pagellen Trait galant -muotiliikkeen juoksutytöksi perusti lokakuussa 1773 oman muotiliikkeen Au Grand Mogol ja kohosi lopulta koko toimialan johtavaksi nimeksi. Valtansa huipulla hän määräsi ylhäisönaisten pukeutumistyylin, ja häntä nimitettiin muodin ministeriksi. Esimerkiksi vuonna 1774 hän loi kuningattaren hovikampaaja Léonard Autién kanssa pouf-nimisen hiustyylin, jossa tukkalaite rakennettiin korkeaksi ja siihen kiinnitettiin pieniä esineitä.[1]

Kuningattaren suosikki muokkaa

Ratkaiseva käänne Bertinin uralle oli pääsy kuningatar Marie Antoinetten suosioon. Hänet esiteltiin kuningattarelle vuonna 1772. Kuningatar luotti ehdottomasti Bertiniin ja hänen muotiluomuksiinsa, vaikka Bertin ei ollut ylhäisön jäsen. Myös suosion lasku kulki samaa rataa, sillä kuningatar leimautui 1780-luvulla köyhän kansan silmissä tuhlariksi, koko ylhäisöluokka joutui vaikeuksiin ja Bertinin rahatilanne heikkeni. Ranskan suuri vallankumous 1789 vei pohjan koko muotialalta, koska ranskalaisten pukeutuminen muuttui arkiseksi. Bertin siirsi liikkeensä Lontooseen, josta käsin hän tuotti entiseen tapaan muotinukkeja, joita laivattiin Euroopan hoveihin edistämään pukujen myyntiä. Nuket olivat luonnollisen kokoisia, jotta naiset saattoivat itsekin kokeilla niiden vaatteita. Bertin palasi Pariisiin 1795 ja avasi siellä uudelleen muotitalonsa, mutta se ei enää kohonnut entiseen loistoonsa.[1]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b c Forsström, Riikka: Kaunis turhuus. Ylellisyys ja nautinnot yksinvaltiuden ajan Ranskassa, s. 218-226, 233-235. Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24978-8.