Rock

populaarimusiikin genre
(Ohjattu sivulta Rockmusiikki)

Rock eli rokki on Yhdysvalloissa 1950-luvulla syntynyt populaarimusiikin tyyli, joka jakautuu useisiin alalajeihin. Rockmusiikin keskeisimpiin soittimiin kuuluvat rummut, sähköbasso ja erityisesti sähkökitara. Englannin kielen sana rock on lyhennys sanasta rock and roll, joka on rockin ensimmäisen suuntauksen nimitys. Rock on muun keskeinen osa länsimaista nuorisokulttuuria ja populaarikulttuuria. Nuorisomusiikista rock on muuttunut osaksi yleistä populaarimusiikin jatkumoa.[1][2]

Rockyhtyeen soittimet ovat tyypillisesti rytmikitara, soolokitara, bassokitara ja rummut. The Rolling Stones esiíntymässä vuonna 2015.
Rock
Alkuperä kantrimusiikki, rhythm and blues
Alkuperämaa Yhdysvallat
Kehittymisen
ajankohta
1950-luku
Tyypillisiä
soittimia
sähkökitara, bassokitara, rummut, joskus mm. kosketinsoitin
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia
aikuisrock, electronic rock, folk rock, garage rock, glam rock, goottirock, grunge, hardcore, hard rock, indie rock, industrial, instrumentaalirock, metallimusiikki, poprock, post-rock, progressiivinen rock, punk, psykedeelinen rock, rap rock, rock and roll, rockabilly, suomirock, vaihtoehtorock

Rock and roll -kappaleille oli ominaista nopeatempoinen soittotyyli sekä korostettu rytmi toisella ja neljännellä iskulla (engl. backbeat). Suuntauksen ensimmäisiä tähtiä olivat muun muassa kitaristi Chuck Berry ja rock and rollin kuninkaaksi nimetty Elvis Presley. Rock and roll oli ensimmäinen afroamerikkalaisen musiikkiperinteen jatkumo, jonka nuori valkoinen väestönosa omaksui. Rock oli kapinaa vanhempaa sukupolvea kohtaan, mutta laimeni 1950-luvun lopulla valtavirtaiseksi popmusiikiksi. 1960-luvulla rock kehittyi Britanniassa, jossa The Rolling Stonesin kaltaiset yhtyeet innoittuivat amerikkalaisesta juurimusiikista, etenkin bluesista ja rhythm and bluesista. Vuosikymmenen vaikutusvaltaisimmaksi yhtyeeksi nousi The Beatles, joka muuttui uransa aikana popyhtyeestä musiikillisten kokeilujen tekijäksi. Yhdysvalloissa toinen merkittävä vaikuttaja oli folkmusiikki ja Bob Dylanin kantaaottavat sanoitukset.[2]

1960-luvun lopulla Jimi Hendrix uudisti sähkökitaran soittoa. The Doors ja muut psykedeeliset yhtyeet tekivät kokeilevaa rockia. Rockin taiteellinen kehitys johti progressiivisten rockyhtyeiden kuten Pink Floydin syntyyn. Yhdysvalloissa folk jatkui laulaja-lauluntekijäsuuntauksena. 1970-luvun alussa syntyi Black Sabbathin kaltaisten yhtyeiden edustama heavy metal ja vuosikymmenen lopulla nousi särmikäs ja yhteiskuntakriittinen punkrock. 1980-luvulla heavy rock kehittyi metallimusiikiksi. 1990-luvun rockille oli ominaista musiikillinen moninaisuus. Yhdysvalloissa Nirvana nosti vaihtoehtorockin suosioon ja brittirock koki uuden nousun. Rockin eri suuntaukset olivat saaneet vaikutteita muun muassa soulista, funkista, reggaesta ja elektronisesta musiikista, 1990-luvulla myös maailmanmusiikista ja rapista.[2] 2000-luvun alun jälkeen rockin kaupallisen suosion huippu alkoi olla ohi.[3][4]

Suomessa Hurriganes edusti 1970-luvulla suosittua englanninkielistä rock and rollia. Suomenkielinen rock kehittyi Hectorin, Juice Leskisen ja Tuomari Nurmion kaltaisten sanoittajien myötä. Punk ja uusi aalto toivat esiin muun muassa Eppu Normaalin, josta tuli 1980-luvulla suosittu useiden muiden suomirock-yhtyeiden tavoin. Uuden vuosituhannen alussa useat suomalaiset rock- ja metalliyhtyeet saivat myös kansainvälistä suosiota.[2]

Piirteet muokkaa

Soittimet muokkaa

Alun perin rock and roll -yhtyeessä oli yleensä laulaja, kitaristi, basisti ja rumpali, mahdollisesti myös piano ja puhallinsoittimia.[2] Rockyhtyeen tyypillinen kokoonpano vakiintui 1960-luvulla. ”Beat comboon” perustuvaan rockyhtyeeseen kuuluu yleensä laulaja, sähkökitara (rytmikitara ja soolokitara), bassokitara sekä rumpusetti, johon kuuluu bassorumpu, virveli, erikokoisia tom-tomeja ja symbaaleja sekä hi-hat-lautaset. Jotkin yhtyeet ovat korvanneet sähkökitarat kosketinsoittimilla kuten syntetisaattoreilla ja sähköuruilla. Näiden lisäksi rockissa on käytetty lukemattomia muitakin soittimia, kuten congarumpuja, marakasseja, tamburiinia, putkikelloja, pyykkilautaa, viuluja, huilua, saksofonia, tenorisaksofonia, pasuunaa ja trumpettia.[5] Laulusolistin ohella käytetään joskus taustalaulajia.[4]

Musiikki ja sanoitukset muokkaa

Rock and roll -kappaleille oli ominaista voimakas ja nopeatempoinen soittotyyli sekä korostettu rytmi toisella ja neljännellä iskulla (engl. backbeat.[2] Rocklaulussa on yleensä laulettu päämelodia sekä sointuvaihdoksia, joita kuka tahansa voi soittaa kitaralla tai pianolla. Rockin sointukuviot ja ilmaisuvoimainen laulutyyli pohjaavat yleensä afroamerikkalaisen bluesin perinteeseen. Rockin sanoitukset käsittelevät tyypillisesti rakkaussuhteita tai yhteiskunnallista muutosta.[4]

Historia muokkaa

Juuret muokkaa

Rockin varhaisin muoto rock and roll syntyi Yhdysvalloissa useiden juurimusiikkien, kuten bluesin ja countryn synteesinä. Aiemmin paikallisena kansanperinteenä sukupolvelta toiselle siirtyneet musiikinlajit saavuttivat 1940-luvulla uutta yleisöä muuttoliikkeen ja radion avulla, ja lopulta niiden välinen rotumuuri alkoi murtua. Näihin aikoihin kehitettiin myös uusia soittimia, kuten sähkökitara, sekä 33⅓ ja 45 rpm:n vinyylilevyt. Uutta musiikkia olivat julkaisemassa etenkin itsenäiset levymerkit, sillä suuret levy-yhtiöt eivät rock and rollista vielä alussa kiinnostuneet.[6]

Rockin synty 1950-luvulla muokkaa

 
Chuck Berry vuonna 1957.

Ensimmäisenä rock and roll -levynä pidetään usein Jackie Brenstonin kappaletta ”Rocket 88” vuodelta 1951.[7] Nimityksen rock and roll teki tunnetuksi radio-DJ Alan Freed. Rock and roll nousi 1950-luvulla suureen suosioon ensin Yhdysvalloissa ja pian sen jälkeen Britanniassa ja muualla maailmassa. Rock and roll vetosi aiempaa kapinallisempaan nuoreen sukupolveen rytmikkyydellään sekä sanoituksillaan, jotka käsittelivät teini-ikäisille tärkeitä asioita heidän näkökulmastaan. Tunnettuja ja uraauurtavia rock and roll -artisteja olivat esimerkiksi Bill Haley, Chuck Berry, Little Richard, Bo Diddley, Buddy Holly ja ”rock and rollin kuningas” Elvis Presley. 1950-luvun lopussa rock and roll oli jo menettänyt hiukan shokkivaikutustaan, ja suosioon alkoi nousta ”turvallisempia” esiintyjiä.[8]

1960-luvun monet muutokset muokkaa

1960-luvun taitteessa syntyi Dick Dalen ja Duane Eddyn johdolla instrumentaalinen, letkeää rytmiä painottanut rockin suuntaus, jota kutsutaan surf-musiikiksi.

1960-luvulla rock muutti muotoaan. Tärkeä muutos rockin soundissa oli se, että särjetty sähkökitaran soundi tuli nyt keskeiseen asemaan. Sähköbasso korvasi akustisen kontrabasson. Nimitys rock otettiin käyttöön uusimmann populaarimusiikin erottamiseksi varhaisesta rock and rollista.[2]

Rock nousi 1960-luvulla merkittäväksi kulttuuriseksi voimaksi, ja se vaikutti muotiin, elokuvaan, taiteeseen ja kirjallisuuteen.[9] Rockyhtyeet kirjoittivat 1960-luvulla suurimmalta osin itse oman materiaalinsa, ja rock erkaantui näin pop-musiikista. Pitkäsoittoalbumi eli LP (long play) syrjäytti singlen rock-musiikin tärkeimpänä julkaisumuotona, ja jotkin yhtyeet julkaisivat jopa kaksoisalbumeita. Albumikansitaiteesta tuli oma taidemuotonsa.[10]

 
The Beatles esiintymässä televisiossa vuonna 1964.

Rhythm and bluesista otettiin edelleen paljon vaikutteita. Monet artistit varsinkin Englannissa hakivat vaikutteensa vielä kauempaa vanhasta bluesista. Vuosina 1963–1965 brittiläinen rockmusiikki nousi sekä innovatiivisuudessa että kaupallisessa menestyksessä maailman huipulle. Merkittäviä brittiyhtyeitä olivat muun muassa The Beatles, The Rolling Stones, The Who ja The Kinks.

Folkmusiikki oli myös tärkeä vaikutin rockmusiikille. Folkin uusi tuleminen ja siihen perustuva folkrock olivat 1960-luvun musiikin keskeisiä ilmiöitä. Nykyaikaisen, vakavasti otettavan rocklyriikan isänä pidetään folk-artistina aloittanutta Bob Dylania. The Byrds oli toinen amerikkalaisen folkrockin klassikko. Tunnettu on myös duo Simon & Garfunkel.

Blues- ja folk-vaikutteisen rockin rinnalle syntyi vuosina 1966–1967 hippikulttuurin myötä psykedeelinen rock, jossa tavoiteltiin omaperäisiä sävellyksiä, sanoituksia ja soundeja. Psykedeelisen rockin suuriin nimiin lukeutuivat esimerkiksi yhdysvaltalainen kitarataituri Jimi Hendrix ja brittiläinen Cream. Näiden antamalla esikuvalla oli suuri merkitys kokeelliselle rockille ja raskaalle rockille eli heavyrockille.

Muita amerikkalaisia 1960-luvun rocklegendoja olivat muun muassa ensimmäinen suuri naispuolinen rocktähti Janis Joplin, synkeä The Doors ja hippihenkinen Jefferson Airplane. 1960-luvun amerikkalaisen rockin historiaan kuuluvat myös niin sanotut kulttiyhtyeet, joiden musiikki oli usein liian aggressiivista tai rajoja rikkovaa 1960-lukulaiseen makuun, ja jotka alkoivat saada laajaa huomiota osakseen vasta toimintansa jo päätyttyä. Tällaisia olivat esimerkiksi The Velvet Underground ja MC5.

Vuosikymmenen lopulla alettiin järjestää suuria rockfestivaaleja, kuten Monterey Pop Kaliforniassa 1967 ja Woodstock New Yorkissa 1969.[11]

1970-luvun alun uudet tyylit muokkaa

1960- ja 1970-luvun vaihteessa rockissa yhä lisääntyvä kokeellisuus johti progressiivisen rockin syntymiseen. Progressiivinen rock jatkoi psykedeeliselle rockille tyypillistä musiikin tietoisen omaperäisen kehittämisen linjaa. Kappaleet venyivät usein LP:n puoliskon mittaiseksi ja ne olivat sävellyksinä ja soundiensa puolesta monimutkaisia. Monet alkoivat pitää rockia taiteena. Progressiivista rockia edustivat esimerkiksi King Crimson, Yes, Jethro Tull, Pink Floyd ja Genesis.

 
Led Zeppelin vuonna 1975.

Toinen psykedeelisen rockin perillinen oli heavy metal, joka syntyi Led Zeppelinin, Black Sabbathin ja Deep Purplen kaltaisten yhtyeiden myötä. Heavy metalissa tärkeää oli raskaan soundin painottaminen. Jo varhain synkkä tematiikka tuli erottamattomaksi osaksi heviä. Se erkani pian omaksi metallimusiikin suuntauksekseen, joka nähdään usein muusta rockista selvästi erillisenä.

1970-luvun alussa myös monet jazzmuusikot innostuivat rocksoundista ja niin sanotun fuusiojazzin parissa perustettiin jazz-rockia soittavia yhtyeitä, monet näistä Miles Davisin oppilaiden johdolla. Jimi Hendrixin aloittaman funkrockin parissa myös mustat artistit, merkittävimpänä Funkadelic-yhtye, kokeilivat rockmusiikin soundeja. Tämä suuntaus tosin jäi jonkinlaisena väliinputoajana varsin pieneen rooliin.

1970-luvun alkupuoliskon ilmiöihin lukeutui myös melodramaattinen glam rock, joka korosti rockin visuaalisuutta ja tähtikulttia, usein ironisella ja seksuaali-identiteettejä sekoittavalla tavalla. Musiikillisesti glam rock lähestyi toisinaan heavy metalia. Tyylin kuuluisimmat edustajat olivat David Bowie ja Marc Bolanin yhtye T. Rex, glam-henkisen hard rock -suuntauksen puolella Kiss ja Queen. Glam rockin varhaisena edelläkävijänä pidetään esimerkiksi jo 1960-luvulla kiiltäviä vaatteita ja silmämeikkiä käyttänyttä Alice Cooperia.

Yhdysvalloissa säilyi folkrockin perinne, jota 1970-luvulla vaalivat muun muassa laulaja-lauluntekijät Joni Mitchell ja Neil Young. The Eagles popularisoi country rockin. Bruce Springsteen vei kantaa ottavan lauluntekijän perinnettä urbaanimpaan suuntaan. Carlos Santana teki suosituksi latinalaisamerikkalaisen populaarimusiikin ja rockin fuusion. Yhdysvaltojen ”syvästä etelästä” nousi southern rock, jota edustivat muun muassa Allman Brothers Band, Lynyrd Skynyrd ja tyylillisesti myös kalifornialainen Creedence Clearwater Revival.

Punk rock ja muut 1970-luvun lopun ilmiöt muokkaa

 
Punk-yhtye Ramones vuonna 1977.

1970-luvun puolivälin jälkeen progressiivinen rock alkoi menettää vauhdilla suosiotaan. Samalla päätään nosti yksinkertaisempi punk-musiikki, joka otti taas vaikutteita perinteisestä rock and rollista ja amerikkalaisesta underground-musiikista. Punkia voitiin soittaa joko humoristisella tai poliittisella asenteella. Musiikki synnytti uuden alakulttuurin muodon, jonka edustajia kutsutaan punkkareiksi. Tärkeimpiä punk-yhteitä olivat yhdysvaltalainen Ramones, Patti Smith sekä brittiläiset Sex Pistols ja The Clash. Punkin rinnalla kehittyi hillitympi uuden aallon rock, jonka pohjalta syntyi monenlaisia tyylisuuntia. Esimerkkejä suosituista uuden aallon edustajista olivat urbaanin kovapintainen The Jam, synkeän goottirockin pioneeri Joy Division ja muodikkaita reggae-vaikutteita hyödyntänyt The Police.

1970-luvun puolestavälistä 1980-luvulle saakka nousi suureen suosioon myös hard rock, joka käyttää tavanomaisten rock-kaavojen soittamista raskaammalla tyylillä. Tämän tyylilajin tunnetuin edustaja 1970-luvulla oli australialainen AC/DC.

1980-luku muokkaa

 
Bruce Springsteen esiintymässä vuonna 1988.

1980-luvun alkua rockin kentällä hallitsivat vielä uuden aallon perilliset. Kaupallisen uuden aallon vastapainoksi oli kehittynyt 1970-luvun lopulta alkaen hardcore-punk. Vuosikymmenen jälkipuolella rockin valtavirtaan nousivat muun muassa Bon Jovin suurieleinen stadionrock. Menestyksekkäisiin aikuisrock-yhtyeisiin lukeutui muun muassa Dire Straits.

Uuden nousun kokenut ja moniksi eri tyylilajeiksi hajonnut metallimusiikki oli 1980-luvulla erittäin suosittua. Heavy metalin uutta suuntausta (New Wave of British Heavy Metal) edusti muun muassa Iron Maiden. Hardcore punkin vaikutuksesta kehittyi thrash metalin kaltaisia entistä hyökkäävämpiä tyylejä, joiden edustajista tunnetumpia ovat Metallica, Megadeth, Anthrax ja Slayer. Yksi 1980-luvun hallitsevista uusista tyylilajeista oli glam metal eli ”tukkahevi”. Sitä edustivat muun muassa amerikkalaiset Mötley Crue ja Twisted Sister sekä brittiläinen Def Leppard, samoin Guns N’ Rosesin sleaze-henkinen hard rock.

The Smiths oli vuosikymmenen arvostetuimpia brittiläisiä yhtyeitä. 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa huomiota herätti The Stone Roses, joka heijasteli aikaisempien vuosikymmenten musiikkia hyödyntävien kierrätystyylien kasvavaa merkitystä rockissa. Mustan populaarimusiikin (R & B) ja rockin fuusiota edusti muun muassa Prince.

1990-luku ja 2000-luvun alku muokkaa

 
Sonic Youthin Kim Gordon ja Thurston Moore.

1990-luvun alun ehkä merkittävimmät rock-tyylit olivat Nirvanan esiin nostamat grunge ja muu vaihtoehtorock, jotka syrjäyttivät 1980-luvulla hallinneen ”tukkahevin”. Vaihtoehtorock sisälsi monia erilaisia tyylejä, joka olivat kehittyneet Yhdysvalloissa 1980-luvun mittaan ja nousivat nyt rockin valtavirtaan. Esimerkkejä 1980-luvulla aloittaneista, mutta vasta nyt suuren yleisön tietoisuuteen lopullisesti nousseista vaihtoehtorockin edustajista olivat Red Hot Chili Peppers ja R.E.M.. Ensin mainittu sekoitti funkrockiin rapvaikutteita ja jälkimmäinen edusti vaihtoehtorockin pehmeämpää, folkhenkistä suuntaa. Metallican ja Faith No Moren kaltaiset yhtyeet (jotka olivat nekin aloittaneet toimintansa jo edellisen vuosikymmenen aikana) puolestaan viitoittivat raskaan rockin uusia suuntaviivoja. Metallimusiikin kenttää leimasi 1990-luvun edetessä pirstaloituminen monenlaisiin alatyyleihin.

1990-luvun mittaan rockissa saivat yhä suuremman jalansijan kierrätystyylit, jotka jäljittelevät aikaisempien vuosikymmenten musiikkia. 1990-luvulla pinnalle nousi uudestaan punk (esimerkiksi yhtyeet Offspring ja Green Day) sekä 1960-luvun tyylinen brittipop (esimerkiksi yhtyeet Oasis ja Blur). Kierrätyshenkeä jatkoivat 2000-luvun alussa glam rock, garage rock ja post-punk. 2010-luvulla popmusiikki ja hip hop ohittivat rockin suosituimpana musiikinlajina muun muassa Yhdysvalloissa[3][4].

Naiset rockmusiikissa muokkaa

 
Paramore-yhtyeen Hayley Williams 2013.

Rockmusiikkia on pidetty miesvaltaisena musiikkina rock and rollin alkuajoista lähtien. Kuitenkin jo 1950-luvun lopulla Brenda Lee levytti menestyneitä rock ’n’ roll -kappaleita. Brenda Leetä pidetään ensimmäisenä naisrokkarina. Janis Joplin oli menestynyt rockmusiikin naisartisti lyhyen uransa aikana 1960-luvun lopussa ja vuonna 1970 ennen kuolemaansa. Stevie Nicks lauloi rockmusiikkia osana Fleetwood Mac -kokoonpanoa ja Grace Slick osana Jefferson Airplane -kokoonpanoa. Heart-yhtyeen muodostavat siskokset Ann Wilson ja Nancy Wilson aloittivat 1970-luvulla, mutta naisten rockyhtyeen oli vielä vaikeaa tulla vakavasti otetuiksi miesvaltaisella rockalalla. 1980-luvulla naisrokkareiden joukkoon liittyivät muiden muassa Pat Benatar ja Joan Jett ja naisten rockmusiikki löi vihdoin läpi. The Pretenders -yhtyeen solistina toimi Chrissie Hynde.

Ensimmäinen Rock and Roll Hall of Fameen päässyt nainen oli Aretha Franklin vuonna 1987.[12] Muita päässeitä naisia tai naisia sisältäviä kokoonpanoja ovat AbbA (2010), Joni Mitchell (1997), Blondie (2006), Joan Baez (2017), Etta James (1993), Heart (2013) ja The Supremes (1988).[13]

Parhaan naisrocklaulajan Grammy-palkintoa on jaettu vuosina 1980–2004 lukuun ottamatta vuosia 1988, 1992 ja 1994. Palkinnon jakaminen lopetettiin, koska kategoriassa ei ollut tarpeeksi ehdokkaita. Palkinnon ehti vuosien varrella voittaa Donna Summer (1980), Pat Benatar (1981–1984), Tina Turner (1985–1987, 1989), Bonnie Raitt (1990), Alannah Myles (1991), Melissa Etheridge (1993, 1995), Alanis Morissette (1996, 1999), Sheryl Crow (1997, 2000, 2001, 2003), Fiona Apple (1998), Lucinda Williams (2002) ja Pink (2004)[14].

Suomessa muokkaa

Suomessa rockia edustivat aluksi käännöskappaleet ja rautalankamusiikki, kunnes 1970-luvulla Hurriganes nosti englanninkielisen rock and rollin suosioon. Suomenkielinen rock kehittyi Hectorin, Juice Leskisen ja Tuomari Nurmion myötä. Punk ja uusi aalto toi esiin muun muassa Eppu Normaalin, joka nousi 1980-luvulla suosioon useiden muiden suomirockin tekijöiden rinnalla. 1990-luvun vaihtoehtorockin edustajista muun muassa CMX ja Apulanta säilyttivät suosionsa 2000-luvulle. Uudella vuosituhannella myös naiset saivat entistä laajempaa huomiota rockin tekijöinä, esimerkkinä PMMP-duo.[2]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • ”Rock- ja popmusiikki”, Facta-tietosanakirja, s. 650–651. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31930-9.
  • Heatley, Michael (toimittanut): Rock. Suuri ensyklopedia. (The Definitive Illustrated Encyclopedia of Rock, 2006.) Käännös: Risto Latvala. Suomirock: Henrik Laine. Helsinki: Readme.fi, 2010. ISBN 978-952-220-246-8.

Viitteet muokkaa

  1. Niklander, Hannu: Kuinka saa sanoa, s. 148. Karkkila: Robustos, 2015. ISBN 978-952-5758-32-0.
  2. a b c d e f g h Facta 2006.
  3. a b Casal, Sari: Rock tyhmyreille: kummajaiskulttuurista massojen musiikiksi Yle.fi. 8.7.2014. Viitattu 14.2.2024.
  4. a b c d Rose, Danny: Rock ’N’ Roll Is Dead. No, Really This Time Forbes. 20.3.2017. Viitattu 13.10.2018. (englanniksi)
  5. Heatley 2010, s. 434–442.
  6. Heatley 2010, s. 12–17, 37.
  7. Heatley 2010, s. 18.
  8. Heatley 2010, s. 34–36.
  9. Heatley 2010, s. 78.
  10. Heatley 2010, s. 84–85.
  11. Heatley 2010, s. 85.
  12. http://ultimateclassicrock.com/aretha-franklin-rock-hall-of-fame/
  13. http://uproxx.com/music/women-rock-and-roll-hall-of-fame/
  14. http://www.rockonthenet.com/grammy/rockfemale.htm

Kirjallisuutta muokkaa

  • Paytress, Mark: Rock kautta aikojen. Aikakaudet, tyylit ja artistit. (The History of Rock. The Definitive Guide to Rock, Punk, Metal and Beyond, 2012.) Suomennos: Hannu Virtanen. Helsinki: Gummerus, 2012. ISBN 78-951-20-8929-1.
  • Saaristo, Kimmo (toim.): Hyvää pahaa rock ’n’ roll. Sosiologisia kirjoituksia rockista ja rockkulttuurista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-498-3.

Aiheesta muualla muokkaa

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Rock.