Richard Sorge

neuvostovakooja

Richard Sorge, koodinimeltään Ramsay (ven. Рихард Зорге, Рамзай, 4. lokakuuta 1895 Baku, Venäjä7. marraskuuta 1944 Tokio, Japani), oli Saksassa ja Japanissa työskennellyt Neuvostoliiton tiedustelupalvelun GRU:n vakooja. Hän toimi GRU:n vakoojana Japanissa 1930-luvun alkupuolelta lähes kymmenen vuotta. Sorge kuului Boris Gudsin Japaniin organisoimaan ja vuosina 1934–1936 johtamaan vakoilurenkaaseen. Otto Wille Kuusisen vaimo Aino Kuusinen työskenteli samassa vakoilurenkaassa Japanissa vuosina 1934–1937.

Sorge vuonna 1940

UraMuokkaa

Sorge ystävystyi kommunistijohtaja ja Kominternin sihteeristön tiedusteluvastaavan Otto Wille Kuusisen kanssa ja toimi tämän avustajana ja henkivartijana Frankfurtin puoluekokouksessa vuonna 1924. Sorge kutsuttiin Moskovaan. Kominternin tiedustelu lähetti hänet vuonna 1927 Pohjoismaihin, mistä hän raportoi salanimellä X-R. Vuonna 1929 Sorge pyysi suojelijaltaan Kuusiselta siirtoa muihin töihin. Puna-armeijan neljäs osasto lähetti hänet Kiinaan. Hän radioi tietoja Kiinasta vuosina 1930–1932.[1]

Vuonna 1931 Shanghaissa Sorge aloitti suhteen Ursula Kuczynskiin ja värväsi hänet vakoojaksi.[2] Hänestä tuli ”Sonja”, 1900-luvun merkittävin naispuolinen vakooja, joka muun muassa välitti Neuvostoliitolle ydinaseen rakennusohjeet.[2]

Vuonna 1933 Sorge jätti Kiinan ja siirtyi Japaniin rakentamaan uutta neuvostovakoilun verkostoa.[1] Sorgen peiteammatti Tokiossa oli toimi Frankfurter Zeitungin Kaukoidän kirjeenvaihtajana. Sen hän oli saanut liityttyään rohkeasti Saksassa natsipuolueen jäseneksi. Sorgella oli kontakteja korkeissa japanilaispiireissä. Natsipuolueen jäsenenä hänellä oli pääsy myös Saksan lähetystöön, missä hän toimi lehdistöavustajana ja kuriirina. Sorge tunnettiin myös Suomen lähetystössä. Hän pystyi välittämään Moskovaan kaiken olennaisen tiedon Japanin politiikasta.[1]

Merkittäviä tietojaMuokkaa

Sorge tiedotti Kremlille operaatio Barbarossan ajankohdasta, mutta Josif Stalin epäili tietoa virheelliseksi, eikä se johtanut toimenpiteisiin.[3] Merkittävästi itärintaman tapahtumiin vaikutti Sorgen Neuvostoliittoon syksyllä 1941 välittämä tiedonanto Japanin suunnittelemasta hyökkäyksestä Pearl Harboriin. Sen ansiosta puna-armeija veti joukkonsa pois Mantšurian vastaiselta rajalta Moskovan puolustukseen. Tällä tavalla uskallettiin siirtää kaksi miljoonaa sotilasta Itä-Aasiasta Moskovaan, mikä auttoi torjumaan saksalaisten päähyökkäyksen marras–joulukuussa 1941. Moskovan hyökkäyksen onnistumiseksi saksalaiset olivat pohjoisessa tyytyneet vain saartamaan Leningradia. Moskovan epäonnistuneen valtausyrityksen jälkeen saksalaisten eteneminen kevät–kesällä 1942 suuntautui Kaukasukseen etelän energiavarojen haltuun ottamiseksi.

PaljastuminenMuokkaa

Japanin salainen poliisi pidätti Sorgen japanilaisen avustajan Ozaki Hozumin 14. lokakuuta 1941. Hozumin ilmiannon perusteella Sorge ja hänen avustajansa Max Clauzen vangittiin neljä päivää myöhemmin. Hozumi ja Sorge tuomittiin kuolemaan vuonna 1943, ja molemmat hirtettiin vakoojina 7. marraskuuta 1944. Josif Stalin ei tehnyt mitään vakoojiensa hyväksi heidän jouduttuaan kiinni. Clauzen tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen, ja hänet vapautettiin kohta Japanin antautumisen jälkeen vuonna 1945.

TunnustuksiaMuokkaa

 
Sorge vuoden 1965 neuvostoliittolaisessa postimerkissä.

Neuvostoliitto tunnusti Sorgen vuonna 1964 ja myönsi hänelle Neuvostoliiton sankarin arvonimen 5. marraskuuta 1964.

James Bondin luoja Ian Fleming kuvaili Richard Sorgea ”suurenmoisimmaksi vakoojaksi kautta aikain”.[2] Fleming ilmeisesti käytti Sorgea yhtenä Bondin esikuvista.[2] Kuten innoittamansa fiktiivinen hahmo, myös Sorge oli patologinen naistenmies ja perso viinalle[2].

LähteetMuokkaa

  1. a b c Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa, s. 231. LOVE KIRJAT, 1982.
  2. a b c d e Vakoilu | Tutkija ei ollut uskoa silmiään: brittiläinen perheenäiti olikin ”koodinimi Sonja”, yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä vakoojista, eikä tämä koskaan jäänyt kiinni Helsingin Sanomat. 10.10.2021. Viitattu 10.10.2021.
  3. Vance Stewart: Three Against One. Sunstone Press, 2002. ISBN 0865343772. s. 94

Aiheesta muuallaMuokkaa