Ratsuväenkomentaja

Ratsuväenkomentaja (m.kreik. Ἱππαρχικὸς, Hipparkhikos; lat. Hipparchicus, sive De magistri equitum officio) on Ksenofonin kirjoittama teos, joka käsittelee nimensä mukaisesti ratsuväen komentajan tointa, kuten ratsuväen varustamista, järjestämistä ja johtamista. Teos on suomennettu yhdessä Ksenofonin teoksen Hevostaito kanssa vuonna 2003. Nämä 300-luvun puolivälissä eaa. kirjoitetut teokset ovat tärkeimmät nykyaikaan säilyneet kirjalliset lähteet, jotka käsittelevät antiikin kreikkalaista hevoskulttuuria.

Ratsuväenkomentaja
Ἱππαρχικὸς
Alkuperäisteos
Kirjailija	Ksenofon
Kieli	muinaiskreikka (klassinen)
Genre	käytännöllinen tutkielma
Julkaistu	noin 350 eaa.
Suomennos
Suomentaja	Hilla Halla-aho
Kustantaja	Tammi
Julkaistu	2003, teoksessa Hevostaito
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Historia

Ksenofon eli ja kirjoitti 400-luvun lopulla ja 300-luvun alussa eaa. Hän oli ammatiltaan sotilas, ja harrastukseltaan hevosmies; hänen kiinnostuksensa hevosiin ei johtunut pelkästään käytännön vaatimuksista, vaan hän selvästikin rakasti hevosia. Hevosiin liittyvästä käytännön taidosta ja sotataidosta Ksenofon kirjoitti kaksi teosta, Hevostaito ja Ratsuväenkomentaja.

Ratsuväenkomentaja on kirjoitettu teoksen Hevostaito jälkeen, koska jälkimmäisen teoksen lopussa on maininta ensin mainitusta. Teos on osoitettu nimenomaan ateenalaiselle ratsuväenkomentajalle, koska se on sovitettu kaupungin olosuhteisiin; Ksenofon esimerkiksi puhuu suoraan ”ateenalaisesta ratsuväenkomentajasta”, ja ”kaupungista” puhuessaan hän puhuu Ateenasta.

Sisältö

Parthenonin friisejä, noin 447–433 eaa.

Ratsuväenkomentaja koostuu yhdeksästä luvusta.

Luku I alkaa johdannolla. Ksenofonin mukaan ratsuväenkomentajan ensimmäinen tehtävä on saada jumalat suosiollisiksi. Tämän jälkeen hänen on saatava tarpeeksi ratsuväkeä ratsaille. Hänen on myös huolehdittava hevosten hoidosta sekä ratsumiesten harjoittamisesta ja tottelevaisuudesta. Ratsuväenkomentajan apuna ovat fylenkomentajat sekä neuvosto. Neuvostossa tulee olla hyviä puhujia, jotka saavat ratsumiehet pelon valtaan; tällöin he ovat parhaimmillaan.

Tämän jälkeen Ksenofon käsittelee tarkemmin miesten värväämistä, hevosista huolehtimista sekä miesten ja hevosten harjoittamista. Ratsumiehiksi on värvättävä ensin voimakkaita ja rikkaita miehiä. Värvättäessä voidaan esimerkiksi ylistää ratsuväen hienoutta, tai vedota taloudellisiin järkiseikkoihin. Huonoluonteisista hevosista on hankkiuduttava eroon. Koska miehiä ei rauhan aikana saa helposti säännönmukaisiin harjoituksiin, heitä on käskettävä harjoittelemaan ollessaan muutoin matkalla ratsain. Ksenofon antaa myös neuvoja miesten ja fylenkomentajien motivoimiseksi.

Luku II käsittelee taistelujärjestystä, jossa voidaan parhaiten ratsastaa ja liikkua erilaisissa olosuhteissa, sekä taistella parhaiten. Eturintamaan kannattaa sijoittaa joukkueenjohtajina kyvykkäimmät ja kunnianhimoisimmat, taakse puolestaan vanhimmat ja harkitsevimmat miehet. Väliin miehet sijoitetaan niin, että kukin valitsee takanaan olevan; näin jokaisen takana on mies, johon hän luottaa.

Luku III käsittelee komentajan velvollisuuksia erityisesti kulkueiden ja näytösten järjestämisessä. Juhlapäivinä kulkueita järjestettiin Ksenofonin mukaan Akademeian ja Lykeionin gymnasioneissa sekä Faleronissa ja hippodromilla. Ksenofon antaa ohjeita siitä, kuinka ratsuväen osastojen on ratsastettava missäkin kaupungin osassa niin, että ne ovat parhaiten mieliin sekä jumalille että katsojille.

Luku IV käsittelee marssimista sekä antaa neuvoja vakoilun ja tiedustelun suhteen. Marssilla on järjestettävä riittävästi lepoa, mutta osan miehistä on aina oltava valmiina ratsailla, jos on vaara törmätä vihollisiin. Ksenofon antaa myös ohjeita erilaisissa maastoissa ratsastamista varten. Lisäksi hän neuvoo komentajaa tutustumaan rauhankin aikana sekä vihollisen alueisiin että ystävällismielisiin maihin. Vakoilijoita on järjestettävä sekä liittolaisvaltioihin että kauppiaiden joukkoon; samoin on järjestettävä piilossa olevia vartijoita.

Ksenofon antaa myös taktisia ohjeita. Komentajan ei tule johtaa joukkojaan hyökkäykseen, ellei ole edullisessa asemassa viholliseen nähden. Alakynnessä olevan kimppuun kannattaa aina hyökätä, mutta ylivoimaakin vastaan voidaan hyökätä, jos tilanne sitä vaatii. Jos on mahdollista varastaa jotakin, se kannattaa tehdä.

Luku V käsittelee vihollisten hämäämistä. Oveluudella pieni joukko voidaan saada näyttämään suurelta ja suuri joukko pieneltä, ja läsnä oleva joukko poissaolevalta ja poissaoleva läsnä olevalta. Jos oma joukko on heikko, vihollisen keskuuteen voi levittää pelkoa esimerkiksi valehyökkäyksillä; jos taas vihollisen tietää olevan heikoilla, se kannattaa tehdä luottavaiseksi esimerkiksi teeskentelemällä vaikeuksia. Useimmat sotavoitot on saatu hämäämällä. Lisäksi Ksenofon huomauttaa, että ratsuväen tukena tulee aina mieluiten olla jalkaväkeä.

Luku VI käsittelee johtamistaitoa. Komentaja saa miehet käyttäytymään niin kuin haluaa, kun he uskovat, että komentaja on heitä itseään viisaampi johtamaan ja suoriutuu tehtävistä heitä paremmin. Siksi hänen on muun muassa jatkuvasti harjoitettava hevostaitojaan sekä osoitettava olevansa pätevä taktikko. Komentajan on parasta olla miehiään kohtaan ystävällinen.

Luku VII antaa ohjeita ratsuväen käytöstä erilaisissa sotatilanteissa, esimerkiksi jos kaupunki kärsii tappion merellä, tai jos vihollinen tekee erilaisia virheitä. Virheiden todennäköisyys kasvaa, mitä suurempi sotajoukko on. Jälkeenjääneiden osastojen kimppuun on helppo hyökätä. Joenylityspaikat ovat hyviä hyökkäyspaikkoja, ruoka-ajat taas hyviä hyökkäyshetkiä.

Luku VIII antaa lisää taktisia ohjeita. Ksenofon käsittelee erityisesti ryöstöretkiä. Niillä parhaita ovat sellaiset miehet, jotka ovat tottuneet kyseiseen maastoon. Ksenofon myös vertaa ratsuväen harjoituksia urheilukilpailuja varten harjoittelemiseen; sodassa saavutettu voitto on kuitenkin paljon kunniakkaampi, sillä se tulee koko kaupungille. Voimakkaamman armeijan kimppuun ei saa hyökätä, jos taakse jää vaikea maasto. Heikomman kimppuun hyökätessä tulee käyttää koko sotavoimaa, mutta vahvemman kimppuun hyökätessä vain osaa. Samanvahvuista vihollista vastaan hyökätessä sotajoukko kannattaa jakaa kahteen osaa, joista jälkimmäinen hyökkää yllättäen, kun on päästy lähelle vihollista.

Luku IX toteaa, ettei ole mahdollista antaa ohjeita kaikista asioista. Siksi komentajan on ohjeiden lukemisen lisäksi oltava kuitenkin aina selvillä kulloisestakin tilanteesta. Lisäksi Ksenofon neuvoo, että suuri ratsuväki saadaan helpoiten kokoon palkkaamalla ulkomaisia ratsusotilaita. Lopuksi Ksenofon toteaa jälleen, että kaiken edellytys on jumalten suosio. Jumalat tietävät kaiken ja varoittavat suosiossaan olevaa joko uhrauksien, ennusmerkkien, äänien ja unien avulla. Suosiossa ovat varmimmin ne, jotka muistavat jumalia muulloinkin, ei pelkästään tarvitessaan.

Osa teoksessa esille tulevista ajatuksista esiintyy myös Ksenofonin Sokratesta käsittelevässä teoksessa Muistelmia. Hän halusi todennäköisesti laittaa omia ratsuväkeä koskevia ajatuksiaan Sokrateen suuhun, ennemmin kuin että Sokrates olisi todellisuudessa antanut ohjeita ratsuväkeä koskien. Ksenofon mainitsee tapansa mukaan huomattavan usein tarpeen hankkia jumalien suosio palvelemalla heitä oikein, kuten uhrein ja rukouksin.

Kirjallisuutta

Suomennos

• Ksenofon: Ratsuväenkomentaja. Teoksessa Ksenofon: Hevostaito. Suomentanut ja selityksillä ja jälkisanalla varustanut Hilla Halla-aho. Olympos. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-2683-8.

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia

• Xenophontis opera omnia. Tomus V opuscula. Toimittanut E. C. Marchant. Oxford: -, 1920.
• Xenophon: Scripta minora. Englanninkielinen käännös E. C. Marchant. London: Loeb Classical Library, 1925.

Aiheesta muualla

Teos:

• Xenophon: Hipparchicus, sive De magistri equitum officio (muinaiskreikaksi)
• Xenophon: On the Cavalry Commander Perseus Digital Library (englanniksi)

Muuta:

• Ossad, Steven L.: Xenophon's Hipparchicus, Commander of Cavalry (englanniksi)