Rantalentopallo eli beach volley on lentopallon muunnos, jota pelataan kaksihenkisin joukkuein hiekka-alustalla. Pelialueen koko on kahdeksan kertaa kahdeksan metriä ja verkon korkeus sama kun lentopallossa. Lentopallosta poiketen torjunta lasketaan yhdeksi kosketukseksi.

Rantalentopallo-ottelu käynnissä Espanjassa.

Historia

muokkaa

Ensimmäisen kerran rantalentopalloa kerrotaan pelatun Kalifornian Santa Monicassa 1920-luvulla, ja vuosikymmenen kuluttua se alkoi levitä Eurooppaan. 1940-luvulla Santa Monicassa ryhdyttiin järjestämään kilpailuja kaksihenkisille joukkueille ja 1960-luvulla yritettiin epäonnistuneesti perustaa ammattilaisliiga. Ranskassa järjestettiin 30 000 frangin arvoinen ammattilaisturnaus ja 1970-luvulla myös Santa Monicassa joitakin olut- ja tupakkayhtiöiden sponsoroimia turnauksia.

1990-luvulla rantalentopallon suosio ja näkyvyys tiedotusvälineissä kasvoi. Vuosikymmenien ajan menestyneimpiä maita ovat olleet Brasilia ja Yhdysvallat, viime aikoina myös Australia. Ensimmäisen kerran rantalentopallo oli olympiakisojen ohjelmassa Atlantan olympialaisissa 1996[1].

Suomen menestyneimpiin rantalentopalloilijoihin lukeutuvat naisissa kaksoset Erika ja Emilia Nyström, ja heidän lopetettuaan Riikka Lehtonen ja Taru Lahti.

Rantalentopallo Suomessa

muokkaa

Rantalentopallo on suosittu ajanviettolaji Suomessa kesäisin. Se saapui Suomeen 1980-luvulla. Suomessa ei ole vielä rantalentopalloon erikoistuneita pelaajia, vaan he ovat aika lailla samoja pelaajia kuin lentopallosarjoissa.

Aikuisille on oma SM-sarja ja junioreille omansa. Näiden lisäksi on muita lukuisia sarjoja ja turnauksia. Harrastelijoille on myös paljon tapahtumia ympäri kesää. Rantalentopalloa voi harrastaa ympäri maata. Lajia pystyy nykyään harrastamaan ympäri vuoden rantalentopallohalleissa, esimerkiksi Helsingissä Salmisaaren Liikuntakeskuksessa Biitsi.fi Areenalla, Tampereella Beach Halli Finlandissa ja Helsingin Konalassa Hiekka Beach Volley Clubissa.

Kaksoset Erika ja Emilia Nyström olivat tunnetuimmat pelaajat Suomessa. He saavuttivat EM-pronssia vuonna 2010. Parin ammattiura päättyi vuoden 2015 lopulla Erikan selkävaivoista johtuen. Sen jälkeen tunnetuimmaksi naispariksi nousivat Riikka Lehtonen ja Taru Lahti, jotka toukokuussa 2016 FIVB:n World Tourilla Turkissa tekivät suomalaista beach volley -historiaa nousemalla ensimmäisenä suomalaisparina palkintokorokkeelle.

Säännöt

muokkaa
 
Rantalentopallo hiekalla.

Pelikenttä muodostuu kahdesta 8 x 8 metrin kenttäalueesta,[1] joita erottaa toisistaan verkko. Verkon korkeus miehillä on 243 cm ja naisilla 224 cm. Pelin tarkoituksena on saada pallo vastapuolen kenttään tai pelata pallo ulos pelialueelta siten, että vastustaja koskee palloon viimeksi. Joukkueella on käytössään kolme kosketusta, jotka aloitussyötön jälkeen jakaantuvat yleensä vastaanottoon, passiin ja iskulyöntiin tai jujuun. Sama pelaaja ei saa koskea palloa kahdesti peräkkäin, paitsi jos ensimmäinen kosketus oli torjunta.

Torjunta lasketaan joukkueen kosketukseksi aina toisin kuin lentopallossa. Torjunnan jälkeen joukkueella on enää vain kaksi kosketusta jäljellä. Palloa saa pelata kaikilla ruumiinosilla, myös jaloilla ja päällä. Aloitussyöttö tulee kuitenkin suorittaa kädellä tai käsivarrella. Aloitussyötön vastaanoton ei tarvitse aina olla "kova" kosketus. Vastaanoton voi myös suorittaa sääntöjen mukaisella sormilyönnillä. Sormilyönniltä vaaditaan kuitenkin enemmän tekniikkaa kuin lentopallossa, joten sormilyöntiä ei käytetä vastaanotossa käytännössä missään päin maailmaa. Myös verkon yli pallon voi toimittaa sääntöjen mukaisella sormilyönnillä, mutta tällöin pallon on kuljettava rintamasuunnan mukaisesti eteen- tai taaksepäin. Alemmilla tasoilla käytetään useasti sovellettuja sääntöjä, jolloin sääntöjen tulkinta on helpompaa säilyttäen kuitenkin lajin perusominaisuudet.

Erää pelataan 21 pisteeseen saakka kahden pisteen erolla (mikäli tilanne on tasan 20–20, pelataan, kunnes saavutetaan 2 pisteen ero). Ottelun voittaa se, joka voittaa ensin kaksi erää. Pelin jatkuessa kolmanteen erään pelataan ratkaiseva erä 15 pisteeseen saakka kahden pisteen erolla. Aina seitsemän pelatun pisteen jälkeen joukkueet vaihtavat kenttäpuolia. Poikkeuksena on kolmas erä jossa joukkueet vaihtavat puolia joka viiden pelatun pisteen jälkeen.

Lähteet

muokkaa
  1. a b Kanerva, Juha & Tikander, Vesa: Urheilulajien synty, s. 191. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2012. ISBN 978-951-851-345-5

Aiheesta muualla

muokkaa