Ludvig XV

Ranskan kuningas
(Ohjattu sivulta Ranskan Ludvig XV)

Ludvig XV Rakastettu (15. helmikuuta 171010. toukokuuta 1774) oli Ranskan kuningas 1. syyskuuta 1715 lähtien aina kuolemaansa saakka. Ludvig XV oli edeltäjänsä Ludvig XIV:n pojanpojanpoika.

Ludvig XV
Ranskan kuningas
Valtakausi 1. syyskuuta 1715 –
10. toukokuuta 1774
Kruunajaiset 25. lokakuuta 1722
Edeltäjä Ludvig XIV
Seuraaja Ludvig XVI
Syntynyt 15. helmikuuta 1710
Versailles, Ranska
Kuollut 10. toukokuuta 1774 (64 vuotta)
Versailles, Ranska
Hautapaikka Saint-Denis’n basilika
Puoliso Maria Leszczyńska
Lapset dauphin Ludvig
Suku Bourbon (kapetingi-dynastia)
Isä Ludvig, Burgundin herttua
Äiti Marie-Adélaide de Savoie
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus

Lapsuus muokkaa

Ludvig XV syntyi vuonna 1710 Versaillesin palatsissa. Hänen isänsä oli Burgundin herttua Ludvig ja äitinsä Marie-Adélaide de Savoie. Syntyessään Ludvigista tehtiin perinteen mukaisesti Anjoun herttua ja hänen kasvatuksensa uskottiin de Ventadourin herttuattarelle, joka oli vuodesta 1704 toiminut Ranskan Lasten (kuninkaallisten lasten yleisarvonimi oli l'enfant de France) hoitajana. Kasvatuksen oli tarkoitus jatkua aina seitsemän vuoden ikään saakka.

Ludvigin isoisä, kruununprinssi (dauphin) Ludvig kuoli 11. huhtikuuta 1711. Kruunun­perimys­järjestyksessä seuraavana oli Ludvigin isä. Tästä ei kuitenkaan tullut koskaan kuningasta, koska hän ja hänen vaimosa kuolivat vähän yli puoli vuotta tämän jälkeen eräänlaiseen tuhkarokkoon. Saman kohtalon koki myös Ludvigin vanhempi veli, Bretagnen herttua Ludvig. Tapahtumaketjun seurauksena Ludvigista tuli vasta kaksivuotiaana Ludvig XIV:n valtaistuimen perijä. Myös Anjoun herttuan oli käydä rokon vuoksi hullusti, mutta hänen hoitajansa kielsi lääkäreiden suorittaman suoneniskennän.lähde?

Ludvigille määrättiin vuonna 1714 opettajaksi abbé Perot. Tämän tehtävänä oli opettaa oppilaansa lukemaan ja kirjoittamaan, sekä myös perehdyttää historian ja maantiedon perusteisiin. Kasvatus oli monipuolista ja tiukan uskonnollista. Nuoren kruununperijän kasvatusta valvoi markiisitar de Maintenon, kuningas Ludvig XIV:n rakastajatar.

Tammikuussa 1715 Ludvig osallistui ensimmäiseen julkiseen tilaisuuteensa, Persian lähettilään valtuuskirjeen jättämiseen Versailles’n palatsissa. Kuningas Ludvig XIV kuoli 1. syyskuuta 1715 ja Anjoun herttuasta tuli viisivuotiaana kuningas Ludvig XV. Edesmenneen kuninkaan veljenpojasta Orléansin herttuasta tuli sijaishallitsija.[1]

Sijaishallitsijan kausi muokkaa

Ludvig XV:n lapsuus jäi hyvin lyhyeksi, sillä vaikka valtakunnan asioita hoiti sijaishallitsija, niin kuninkaalla oli runsaasti virallisia velvollisuuksia, lähinnä kuitenkin läsnäololla hoidettavia. Heti 3. ja 4. syyskuuta 1715 Ludvig suoritti ensimmäiset kuninkaalliset tekonsa. Ensinnäkin hän osallistui edesmenneen kuninkaan kunniaksi järjestettyyn sielunmessuun Versaillesin kappelissa ja sen jälkeen hän vastaanotti pappissäädyn edustajat, jotka olivat kokoontuneet juhlistamaan uuden kuninkaan valtaannousua. Tämän jälkeen 12. syyskuuta hän osallistui lit de justice -oikeudenistuntoon, joka oli Ranskan monarkian kaikkein juhlallisimpia tapahtumia. Tämän jälkeen seurasivat Suuren neuvoston, Pariisin yliopiston ja Ranskan akatemian tervehdyskäynnit, ja tietenkin myös kaikki ulkovaltojen lähettiläät, jotka esittivät osanottonsa ja samalla onnittelunsa uudelle kuninkaalle. Heti hallintansa alkuvaiheissa joutui nuori poika todella koviin ja kuria vaativiin tehtäviin.

Vanha, kuollut kuningas oli ollut epäluuloinen veljenpoikaansa Orléansin Filipiä kohtaan. Testamentissaan Ludvig olikin määrännyt aviottoman poikansa Mainen herttuan Louisin sijaishallitsijaksi Ludvig XV:n alaikäisyyden ajaksi.lähde? Heti kuninkaan kuolemaa seuranneena päivänä, 2. syyskuuta Pariisin parlamentti kokoontui päättämään sijaishallitsijasta. Orleansin Filip teki parlamentin kanssa sopimuksen, jossa hän palautti sille Ludvig XIV:n aikana menetetyn veto-oikeuden kuninkaan antamiin säädöksiin. Tämän seurauksena edesmenneen kuninkaan tahto sijaishallitsijasta tehtiin mitättömäksi. Näin parlamentti teki 41-vuotiaasta Orléansin herttuasta sijaishallitsijan.[1][2] Symbolisena tekona sijaishallitsija siirsi hallituksen toiminnan Pariisiin ja Versaillesin hovi hajaantui.[3]

Vuonna 1717 seitsenvuotias kuningas oli saavuttanut "järjellisen iän" ja joutui eroon lapsuutensa kasvattajasta Ventadourin herttuattaresta, joka oli kasvattanut häntä yhdessä kahden suutarin lapsen ja nuoren irokeesin kanssa, ja nyt Ludvig uskottiin isosetäpuolensa, Mainen herttuan hoiviin. Vastedes hänen kasvatuksensa uskottiin Villeroyn herttualle sekä kotiopettajana toimineelle Fréjusin piispalle André Hercule de Fleurylle. Nyt hänen opiskeluohjelmaansa sisältyi latinaa, matematiikkaa, kartografiaa ja piirustusta, sekä astronomian perustiedot. Myös metsästyksen taidetta tuli hänen opiskella.

Orléansin Filip johti valtakunnan hallintoa Pariisin keskustassa olevasta palatsistaan, Palais-Royalesta. Nuori Ludvig XV siirrettiin asumaan Vincennesin linnan yhteen rakennettuun uuteen asuinosaan. Tämä linnoitus oli seitsemän kilometrin päässä Pariisista, keskellä Vincennesin metsää. Se katsottiin olevan ilmastoltaan huomattavasti Pariisia terveellisemmän nuorelle monarkille. Myöhemmin sijaishallinnon aikana hän kuitenkin muutti asumaan Pariisin keskustassa ja lähellä Palais-Royalea olevaan Tuileries’n palatsiin.lähde? Sijaishallinnon aikana Orléansin Filip, tukea itselleen hakiessaan, suosi voimakkaasti aatelistoa, joka Ludvig XIV:n aikana oli eristetty kauaksi vallankäytön keskipisteestä. Hän perusti polysynodian, joka mahdollisti aateliston osallistumisen vallankäyttöön. Järjestelmä osottautui niin tehottomaksi, että se purettiin 1718.[2]

Kansainvälisessä politiikassa Orléansin Filip pyrki eristämään Ludvigin sedän, Espanjan kuninkaan Filip V:n mahdolliset pyrkimykset valtaan Ranskassa, jos nuorelle kuninkaalle kävisi huonosti.[2] Tämän eristyspolitiikan eräs looginen seuraus oli 1717 solmittu kolmoisliitto eli ns. trippeliallianssi, jossa Ranska, Iso-Britannia ja Alankomaat halusivat estää Espanjan laajentumispyrkimykset Euroopassa. Kun Pyhän roomalaisen keisari­kunnan hallitsija Kaarle VI liittyi seuraavana vuonna liittoon neljäntenä jäsenenä, siitä tuli neliliitto eli kvadrupelallianssi.

Sijaishallitsija Filip kohtasi aatelistossa täydellisen puutteen hallitusasiain asiantuntijoista. Filip palasi takaisin Ludvig XIV:n aikana olleeseen kuninkaalliseen hallintoon, ja vuonna 1718 hän palautti valtiosihteerien eli ministerien virat. Läheisen uskottunsa kardinaali Duboisin hän nimitti pääministeriksi vuonna 1722.lähde? Saadakseen valtion raha-asiat uudelleen erinomaiseen kuntoon pyrki hän kokeilemaan useita erilaisia talousmalleja, joista ehkä tunnetuin oli John Lawn’n kehittämä järjestelmä. Siitä syntyi talouskupla, joka päättyi konkurssiin ja raunioitti monen aateliston jäsenen talouden.[2]

Vuodesta 1721 lähtien suunniteltiin kuninkaan naittamista. Kuninkaan setä, Espanjan Filip V, tarjosi tytärtään, Espanjan infanta Maria Anne Victoirea, joka oli tuskin kolmen vuoden ikäinen. Ei Ludvigkaan ollut kuin yhdentoista ikäinen. Sijaishallitsija hyväksyi ehdotuksen ja 2. tammikuuta 1722 tuleva aviopari tapasi Bidassoassa, lähellä Espanjan rajaa, paikassa, jossa myös Ludvig XIV ja hänen myöhempi puolisonsa Marie-Thérèse olivat tavanneet vuonna 1660. Tästä lähtien "lapsikuningattareksi" kutsuttu morsian asettui asumaan Versaillesin linnaan.

Kesäkuussa 1722 nuori kuningas ja hovi palasivat Versaillesiin, missä se pysyi hänen hallituskautensa loppuun saakka. Saman vuoden 1722 elokuussa Ludvig XV konfirmoitiin. Näihin aikoihin Velleroyin herttua erotettiin tehtävästään ja kuninkaan kasvatus uskottiin Charos'in herttuan vastuulle. Hänen tehtävänään oli eritoten johdattaa kuningas finanssien ja sotilaallisen strategian hallitsemiseen.

 
Ludvig XV pukeutuneena ns. kruunajaisasuun

Nuoruus muokkaa

Pariisin parlamentti julisti Ludvig XV:n täysi-ikäiseksi 15. helmikuuta 1723. Hallitsijan täysi-ikäisyysikä perustui Kaarle V:n vuonna 1374 antamaan asetukseen. Reimsin katedraalissa 25. lokakuuta 1722 Ludvig XV voideltiin ja kruunattiin Ranskan kuninkaaksi. Tämä oli sijaishallituksen loppu, mutta Orleansin herttua pysyi valtakunnan tärkeimpänä henkilönä heti kuninkaan jälkeen. Näin herttualle jäi paljolti kuningaskunnan hallitusasioiden hoitaminen. Pääministerin tehtävässä jatkoi kardinaali Dubois, joka kuitenkin kuoli elokuussa 1723. Tällöin Orleansin herttua otti tehtävän hoitaakseen. Herttua kuitenkin kuoli saman vuoden joulukuussa. Tässä tilanteessa nuori kuningas kuunteli de Fleuryn neuvoja ja nimitti sukulaisensa, Bourbonin herttuan ja Condén prinssin pääministeriksi.

Saatuaan näin valtakunnan hallinnon järjestettyä ja muiden hoitoon saattoi nuori kuningas omistautua sukunsa keskeiselle harrastukselle, metsästykselle, joka oli mitä parhainta ajanvietettä. Esimerkiksi 3. marraskuuta 1724, Pyhän Hubertuksen päivänä, kokoontui kuninkaan metsästysseurue, jossa oli satoja torvensoittajia, yli 900 koiraa ja tuhat hevosta.

Koska kuningas oli tullut täysi-ikäiseksi ja oikeutetuksi itsenäiseen päätöksentekoon, myös kysymys avioliitosta ja tulevasta kruununperijästä tuli ajan­kohtaiseksi. Espanjan "lapsikuningatar" oli vasta kuuden vuoden ikäinen. Vuonna 1725 tehtiin päätös tytön lähettämisestä takaisin Espanjaan ja päätettiin uuden puolison etsinnästä. Tapahtuma, olipa se sinänsä hyvä tai huono, herätti suurta pettymystä hovissa. Kuitenkin Puolan vallasta syöstyn kuninkaan Stanisław Leszczyńskin 21-vuotias tytär Maria Leszczyńska valittiin uudeksi kuninkaalliseksi puolisoksi. Avioliittoon pari vihittiin Fontainebleaussa 5. syyskuuta 1725. Nuoret näyttivät kiintyneiltä toisiinsa, ja avioliiton sanotaan pannun käytäntöön samana yönä.[4]

Melko pian vuonna 1726 kuningas oli päättänyt päästä eroon serkustaan Bourbonin herttuasta, joka oli äärimmäisen epäsuosittu henkilö. Samalla myös de Fleury poistui hovista. Kuitenkin hänet pian kutsuttiin takaisin. Joka tapauksessa muutama päivä de Fleuryn paluun jälkeen kuningas karkotti Bourbonin herttuan tämän tiluksille Chantillyn linnaan, lähelle Pariisia. Tämän päätöksenteon jälkeen 16. kesäkuuta 1726 kuningas ilmoitti neuvostossaan selkeästi päätöksensä hallita vastedes yksin. Bourbonin herttuan pääministerikautta hallitsivat mm. protestanttien vainoaminen vuonna 1726, useat rahan arvon muuttamiset, uusien verojen kehittäminen sekä viljan kohonneet hinnat. Kaikki nämä olivat omiaan luomaan maahan taloudellista levottomuutta. Lisäksi herttua oli valmistellut sotaa Espanjaa ja Itävaltaa vastaan.

Aikuisikä muokkaa

Kardinaali de Fleuryn hallinto muokkaa

 
Kardinaali de Fleury

Ludvig XV:n päätös hallita yksin ja syrjäyttää Bourbonin herttua pääministerin tehtävästä olivat tavallaan tekoja, joista voidaan jo katsoa hänen aikuisuutena alkaneen.lähde? Sitä seuraavaa lähes kahdenkymmenen vuoden aikaa, vuosina 1726–1742, hallitseekin pääministerinä kuninkaan entinen opettaja, kardinaali de Fleury.[1]

De Fleuryn pääministerikausi oli rauhanomaisinta ja hyvinvoinnin kasvun kannalta parasta aikaa koko Ludvig XV pitkän hallituskauden aikana, lukuun ottamatta parlamentin jäsenten ja jansenistien kahinointiyrityksiä. Historioitsijat yleisesti näkevätkin Ludvig XIV:n ajan loppupuolella raunioituneen talouden ja henkisten kykyjen rappioitumisen jälleenrakentamisen aikakauden eräänlaisena uudelleenrakentamisena, josta ansio lankeaa de Fleurylle. On vaikea määritellä mikä oli kuninkaan oma rooli kaikissa pääministerin muutoksissa ja uudistuksissa, tosiasia kuitenkin on, että hän tuki pääministeriään hovin juonitteluja ja muiden ministereiden salaliittoja vastaan.

Valtiovarain ylitarkastajan Le Peletier des Frotsin (1726–1730) ja eritoten Philibert Orryn (1730–1745) kanssa de Fleury vakautti Ranskan valuutan ja sai tasapainoon valtion budjetin. Taloudellinen kasvu oli hallituksen keskeisiä tavoitteita, samoin liikenneyhteyksien parantaminen, tähän liittyi muun muassa Oisen ja Sommen välisen Saint-Quentinin kanavan rakentaminen 1738, ja myöhemmin sitä laajennettiin Ecautjokeen ja Alankomaihin saakka. Myös systemaattinen kansallisen tieverkoston rakentaminen oli hallituksen ohjelmassa.

Absoluuttisen monarkian voimaa näytettiin kun kukistettiin jansenistien ja gallicanien oppositiot. Toisaalta 139 parlamentaarikkoa karkotettiin maaseudulle, ja Pariisin parlamentti rekisteröi paavin Unigenitus-bullan, jossa yksiselitteisesti tuomittiin jansenistien harhaoppiset väittämät. Pääministerin politiikkana oli rauha lähes millä hinnalla hyvänsä. Hänen politiikkansa päätavoite oli allianssi Englannin kanssa ja Espanjan suhteiden uudelleenlämmittäminen.

Kruununperillinen muokkaa

Syyskuussa 1729 kuningattaren kolmas raskaus päättyi poikalapsen, Ludvigin syntymään. Hänestä tuli heti syntymänsä hetkellä kruununperijä ja hän sai arvonimen dauphin. Pitkään odotetun perillisen syntyminen ensimmäisen kerran sitten vuoden 1712, oli suuri tapahtuma koko valtakunnassa, se takasi dynastian jatkuvuuden ja antoi ilonaihetta kaikille kansakunnan sosiaaliryhmille ja jopa muiden maiden kansalaisille. Miespuolisen kruununperillisen syntyminen lähensi kuninkaallista avioparia entisestään, ja samalla se oli suurvaltapolitiikkaa, sillä valtaistuimen laillisen perimyksen järjestyminen poisti kuvioista Espanjan mahdollisen sekaantumisen Ranskan kruununperimykseen, mikäli miespuolista perijää ei olisi ollut. Kansakunnan muistissa oli vielä satavuotisen sodan eräät vastaavanlaiset syyt.

Aluelaajennukset muokkaa

Pääministeri de Fleuryn pettymykseksi kuningas onnistui vuonna 1733 sekaannuttamaan Ranskan Puolan perimyskysymykseen. Ludvigin tarkoituksena oli palauttaa appensa Stanisław Leszczyński takaisin maan valtaistuimelle. Samalla Ranska toivoi saavansa Lorrainen herttuakunnan turvaamaan itärajaansa. Olihan tämän itärajapolitiikan, jonka mukaan raja oli aina kulkenut Reinillä, luonut jo kuningas Kaarle VII 1400-luvun puolivälissä. Eritoten Lorrainen herttuan Frans III:n aikeet avioitua Pyhän Saksalaisen keisarin Kaarle VI:n tyttären Maria Teresian kanssa herättivät epäilyjä, sillä Itävalta olisi näin tullut liian lähelle Ranskaa.

Ranska ei onnistunut palauttamaan Stanislausta Puolan valtaistuimelle, mutta Lorrainen herttuakunnan sen joukot valtasivat nopeasti. Wienin rauhassa, marraskuussa 1738, herttuakunta annettiin Stanislaus Leszczynskille korvauksena lopullisesti menetetystä Puolan kruunusta. Herttuakunnan oli määrä siirtyä Ranskan kruunulle herttuan kuoltua hänen tyttärensä, Ranskan kuningattaren kautta. Voidaan todeta tämän sodan maksaneen Ranskalle todella vähän niin taloudellisesti kuin humaanistikin, varsinkin jos sitä verrataan edeltäjän Ludvig XIV:n käymiin sotiin ja niiden kustannuksiin. Kun herttua Stanislaus kuoli vuonna 1766, herttuakunta siirtyi Ranskalle, ja tämä oli Ranskan viimeinen aluelaajeneminen ennen Ranskan suurta vallan­kumousta vuonna 1789.

Ranskan diplomatia toimi tehokkaana välittäjänä Itävallan ja Ottomaanien keisarikunnan (Turkin) välillä ja sai aikaan Belgradin rauhan syyskuussa 1739. Rauha oli selvästi edullisempi Turkille kuin Itävallalle. Näin Ranska toteutti pitkäaikaista ulkopolitiikkaansa, jossa Itävallan heikentäminen oli keskeisellä sijalla. Ulkopolitiikan suurena tuloksena oli, että 1740-luvulla Ranskan suurvaltamahti vastasi kaupankäynnistä koko Lähi-idässä. Näin oli Ludvig XV:n arvostus korkealla kaikkialla Euroopassa ja tietenkin myös kotimaassa.

Kun Itävallan keisari Kaarle VI kuoli vuonna 1740, hänen tyttärensä Maria Teresian nousu valtaistuimelle aloitti Euroopassa ns. Itävallan perimyssodan. Vanhalla kardinaali de Fleuryllä ei ollut enää kylliksi voimia vastustaa sotaan osallistumista, niin kuningas otti voimakkaasti kantaa anti-itävaltalaisen ryhmittymän puolesta. Ludvig meni mukaan sotaan vuonna 1741 liittoutumalla Preussin kanssa. Sota päättyi vuonna 1748, ja merkittävin seuraus oli Sleesian jääminen Preussin haltuun. Itävallan hallitsija Maria Teresia yritti saada Sleesian takaisin ja keräsi liittolaisiksiin mm. Venäjän, Ruotsin ja Ranskan. Seitsenvuotisesta sodasta (1756–1763) Preussi selvisi kuitenkin voittajana ja varsinkin Ranskan armeija kärsi useita nöyryyttäviä tappiota, kuten Rossbachin (5.11.1757) ja Krefeldin (23.6.1758) taisteluissa. Samaan aikaan Ranska soti Preussin ainoaa liittolaista Englantia vastaan mm. Pohjois-Amerikassa ja Intiassa ja menetti tässä suuressa siirto­maa­sodassa siirtomaitaan Englannille. Ranska oli palaamassa Ludvig XIV:n ajan jatkuvaan sodassa olemisen aikakauteen.

Ikääntynyt pääministeri de Fleury ei nähnyt enää sotien päättymistä, sillä hän kuoli tammikuussa 1743. Nyt kuningas päätti seurata edeltäjänä esimerkkiä ja ilmoitti hallitsevansa vastedes ilman pääministeriä.[1] Tästä voidaan katso hänen täysin henkilökohtaisen hallitsemisensa alkaneen.

Yksinvaltiuden aika muokkaa

Kuningas oli liian kokematon ja epävarma ohjatakseen valtakunnan politiikkaa ja pitääkseen ministereitään kurissa ilman pääministerin apua. Hallitus hajosi kilpaileviin kuppikuntiin. Ludvig XV vetäytyi hoviinsa ja keskittyi lukuisiin rakastajattariinsa, joista jotkut sekaantuivat myös politiikkaan. Jo Pauline de Mailly-Nesle, joka oli rakastajatar vuosina 1739–1741, oli johdatellut Ranskaa sekaantumaan Itävallan perimyssotaan. Vuodesta 1745 virallinen rakastajatar oli Madame de Pompadour, jonka poliittinen vaikutusvalta jatkui hänen kuolemaansa vuonna 1764.[1]

Ludvig XV sooloili ulkopolitiikassa lähettämällä eri maihin omia salaisia lähettiläitään, jotka toisinaan neuvottelivat erilaisista ratkaisuista ja liittoumista kuin virallinen Ranska. Epäonniset liitot johtivat Amerikassa ja Intiassa olleiden siirtomaa-alueiden menetykseen Britannialle, ja Euroopan vallan keskittymiseen Venäjälle ja Itävaltaan, vaikka Madame de Pompadourin suosikki Choiseulin herttua Étienne-François oli vahvistanut Ranskan sotavoimia toimiessaan ulkoministerinä vuosina 1758–1770.[1]

Aikakauden loppu muokkaa

Ludvig XV oli sairastunut isorokkoon, joka todettiin 26. huhtikuuta 1774. Hän kuoli Versaillesissa omassa huoneistossaan 10. toukokuuta 1774.[3] Kansan unohtamana ja suuren osan hovista juhliessa hän jätti kruununsa pojanpojalleen, tulevalle Ludvig XVI:lle.

Ludvig XV:n elämän suurin tragedia näyteltiin hänen kuolemansa yhteydessä. Koko kansan rakastama, hurmaava lapsikuningas oli muuttunut epäsuosituksi ja halveksituksi hallitsijaksi. Hänet haudattiin lähes salaa, vain yhden saattajan läsnä ollessa. Yhtenä syynä tähän oli pelko isorokon tarttumisesta. Toisaalta Ranskassa koko monarkian ajan kuninkaat haudattiin hyvin vähäeleisesti.

Avioliitto ja lapset muokkaa

Avioliitosta vuodesta 1725 lähtien puolalaisen prinsessa Maria Leszczyńskan kanssa Ludvig XV:llä oli kymmenen lasta, joista kolme kuoli jo varhaislapsuudessa.

  • Louise Élisabeth (1727–1759), nai Espanjan kuningas Filip V:n pojan, Parman herttua Filipin ja heillä oli kolme lasta. Heidän tyttärestään Maria Luisasta tuli Espanjan kuninkaan Kaarle IV:n puoliso.
  • Anne Henriette (1727–1752), kuoli 24-vuotiaana isorokkoon.
  • Marie-Louise (1728–1733), kuoli kolmivuotiaana nuhakuumeeseen
  • Ludvig, Louis-Ferdinand, dauphin (1729–1765). Nai 1. Espanjan prinsessan, Filip V:n tyttären infanta Maria Teresa Rafaelan (1726–1746) ja heillä oli yksi tytär. Nai 2. Saksin prinsessan, August III:n tyttären Marie-Josèfan (1731–1767) ja heillä oli 13 lasta. Heidän poikiaan olivat Ludvig XVI, Ludvig XVIII ja Kaarle X.
  • Philippe, Anjoun herttua (1730–1733), kuoli alle kolmivuotiaana mullan syöttämisestä parannuskeinona aiheutuneeseen ruokamyrkytykseen.
  • Marie Adélaïde (1732–1800), pysyi naimattomana
  • Marie Louise Thérèse Victoire (1733–1799), pysyi naimattomana, kuoli 66-vuotiaana rintasyöpään
  • Sophie Philippine Élisabeth Justine (1734–1782), pysyi naimattomana, kuoli 47-vuotiaana vesipöhöön
  • Marie Thérèse Félicité (1736–1744), kuoli 8-vuotiaana isorokkoon

Kardinaali Fleuryn neuvosta muut prinsessat paitsi kaksoset ja Marie Adélaïde viettivät lapsuutensa poissa Versaillesista, Fontevraudin luostarissa. Seitsemän lapsista eli aikuisikään asti.[5] Tämän lisäksi Ludvig XV:llä oli runsaasti avioliiton ulkopuolisia suhteita, rakastajattaria, ja heillä enemmän tai vähemmän tunnustettuja jälkeläisiä.

Aviottomat lapset: muokkaa

  • Suhteesta Pauline Félicité de Maillyn (1712–1741) kanssa, aviomies markiisi de Vintimille: Charles Emmanuel Marie Magdelon de Vintimille (1741–1814), markiisi du Luc. Hänet nimitettiin kenttämarsalkaksi ja Porquerollesin kuvernööriksi. Nai Adélaïde de Castellanen vuonna 1764 ja heillä oli kolme lasta.
  • Suhteesta Jeanne Perrayn kanssa: Amélie Florimond de Norville (1753–1790). Nai vuonna 1780 Ange de Fauren (1739–1824), heillä oli kaksi lasta.
  • Suhteesta irlantilaisen seikkailijatar Marie-Louise O'Murphyn (1737–1814) kanssa: 1) Agathe Louise de Saint-Antoine de Saint-André (1754–1774). Kuninkaan ensimmäinen avioton lapsi, jonka syntyperä oli varma, mutta häntä ei koskaan tunnustettu virallisesti. Hänet rekisteröitiin Louis de Saint-Andrén, vanhan jalkaväkivirkailijan ja Louise-Marie de Berhinin, osoite Rue Saint-Antoine, eli ei-olemassa olevien henkilöiden tyttäreksi. Marraskuussa 1773 hän sai kuninkaalta aateliston virallisen tunnustamiskirjeen, joka antoi hänelle mahdollisuuden mennä naimisiin aatelismiehen kanssa ja 223 000 livren varallisuuden. Kuukautta myöhemmin, 27. joulukuuta 1773, hän meni naimisiin René Jean de La Tour-du-Pinin, markiisi de la Charcen kanssa, ja kuoli vain yhdeksän kuukauden avioliiton jälkeen keskenmenon seurauksena. 2) Marguerite Victoire Le Normant de Flaghac (1768–1830). Äitinsä toisen aviomiehen virallisesti tunnustama tyttö oli luultavasti myös kuninkaan avioton lapsi. Hän nai vuonna 1786 Jean-Didier Mesnardin, kreivi de Chousy'n, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta. Avioeron ja miehensä vangitsemisen jälkeen vuonna 1793 hän meni naimisiin Constant Lenormant d'Étiollesin (Madame de Pompadourin miehen pojan) kanssa vuonna 1794, jonka kanssa hän sai lapsen.
  • Suhteesta Françoise de Châlusin (1734–1821), herttuatar de Narbonne-Laran kanssa: 1) Philippe Louis Marie Innocent Christophe Juste de Narbonne-Lara (1750–1834), herttua de Narbonne-Lara. Kuningattaren rakuunarykmentin kapteeni, Forezin rykmentin eversti ja kenttämarsalkka vuonna 1790. Nai vuonna 1771 Antoinette-Françoise-Claudine de La Roche-Aymonin, ei jälkeläisiä. 2) Louis Marie Jacques Amalric de Narbonne-Lara (1755–1813), nimeltään Comte de Narbonne-Lara. Armeijan eversti ja prinsessa Marie-Adélaïden kunniakamariherra. Vuonna 1786 hänet nimitettiin jalkaväkirykmentin komentajaksi ja hän pysyi virassa vallankumouksen aattoon asti ja palveli myöhemmin Napoleonin alaisuudessa. Nai vuonna 1782 Marie Adélaïde de Montholonin, heillä oli kaksi tytärtä. Hän sai myös kaksi muuta lasta avioliiton ulkopuolella.
  • Suhteesta Marguerite Catherine Haynaultin (1736–1823) kanssa: 1) Agnès Louise de Montreuil (1760–1837). Rekisteröitiin erään Louis de Montreuilin, vanhan ratsuväen virkailijan tyttäreksi, ei-olemassa oleva henkilö, kuninkaan isyyttä tukevat muut todisteet. Nai vuonna 1778 Gaspard d'Arod de Montmelasin (oman äitinsä lanko), heillä oli neljä lasta. 2) Anne Louise de La Réale (1762 –1831). Kuninkaan isyyttä tukevat lisätodisteet. Nai vuonna 1780 René Guillaume Paul Gabriel Etienne de Geslinin, kreivi de Geslinin, heillä oli kuusi lasta.
  • Suhteesta Lucie Madeleine d'Estaingin (1743–1826), amiraali d'Estaingin sisarpuolen kanssa: 1) Agnès Lucie Auguste (1761–1822). Nai vuonna 1777 Charles de Boysseulhin, varakreivi de Boysseuilh'n, heillä oli kolme lasta. 2) Aphrodite Lucie Auguste (1763–1819). Nai vuonna 1784 Jules de Boysseulh'n (velipuoli) kanssa, heillä oli yksi tytär.
  • Suhteesta Anne Coppier de Romansin (1737–1808), paronitar de Meilly-Coulongen kanssa: Louis Aimé de Bourbon (1762–1787), jota kutsutaan Bourbonin apottiksi. Ainoa Ludvig XV:n aviottomista lapsista, joka tunnustettiin virallisesti. Saint Vincent de Metzin apotti, Ranskan Rooman suurlähettiläs 1785, kuoli isorokkoon.[6]
  • Suhteesta Jeanne Louise Tiercelin de La Colleterien (1746–1779) Madame de Bonneval, kanssa: Benoît Louis Le Duc (1764–1837). Rekisteröity Louis Le Ducin, vanhan ratsuväen virkailijan ja lady Julie de la Colleterien pojaksi, molemmat ei olemassa olevia henkilöitä, kuninkaallista syntyperää tukivat myöhemmät todisteet.
  • Suhteesta Marie Thérèse Françoise Boisselet'n (1731–1800) kanssa: Charles Louis Cadet de Gassicourt (1769–1821). Äidin aviomies Louis Claude Cadet de Gassicourt tunnusti hänet virallisesti omakseen.[7]

Lähteet muokkaa

  1. a b c d e f Louis XV Encyclopaedia Britannica. Viitattu 14.4.2018.
  2. a b c d Philippe II, duc d'Orléans Encyclopaedia Britannica. Viitattu 14.4.2018.
  3. a b Reign of Louis XV Chateau of Versailles. Viitattu 14.4.2018.
  4. Catherine Delors: Marie Leszczynska, France’s Polish Queen Versailles and More. Arkistoitu 14.4.2018. Viitattu 14.4.2018.
  5. Urszula Król: Marie Leszczynska (1703-1768) Patrimones Partages. Viitattu 14.4.2018.
  6. Evelyne Lever: Le crépuscule des rois – chronique 1757–1789, Fayard 2013, s. 68.
  7. Vrignault, Henri: Les enfants de Louis XV : descendance illégitime, Paris: éditions Perrin, 1950, s. 133.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Les Rois de France (1989)
  • Elisabeth Kirchhoff; Rois et reines de France (1996)

Aiheesta muualla muokkaa

  Edeltäjä:
Ludvig XIV
Ranskan kuningas
1715–1774
Seuraaja:
Ludvig XVI