Avaa päävalikko

Radikaalinen Kansanpuolue

entinen suomalainen puolue
(Ohjattu sivulta Radikaalinen kansanpuolue)

Radikaalinen Kansanpuolue oli suomalainen 1940- ja 1950-luvuilla toiminut populistinen puolue, jota johti Ernesti Hentunen. Vahvasti johtajaansa henkilöitynyt puolue osallistui kolmesti eduskuntavaaleihin ja kerran kunnallisvaaleihin. Radikaalit jäivät ilman kansanedustajia, mutta puheenjohtaja Hentunen toimi Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosina 1948–1950. Puolueen äänenkannattaja oli Totuuden Torvi.

Radikaalinen Kansanpuolue
Perustettu 11. marraskuuta 1944
Lopetti 1950-luvun lopussa
Ideologia radikalismi
populismi
sosialismi
Äänenkannattaja Totuuden Torvi

HistoriaMuokkaa

PerustaminenMuokkaa

Radikaalinen Kansanpuolue perustettiin jatkosodan päätyttyä, kun Ernesti Hentunen alkoi puuhata uutta poliittista järjestöä. Hentunen oli ollut sota-aikana vangittuna ja kotiarestissa poliittisten mielipiteidensä johdosta. Moskovan välirauhan tultua voimaan hän pystyi jälleen tuomaan julki radikaaleja ja kriittisiä kantojaan. Uutta puoluetta alettiin mainostaa lehdissä lokakuussa, ja perustava kokous pidettiin 11. marraskuuta 1944. Puheenjohtajaksi valittiin Hentunen ja varapuheenjohtajaksi Lennart Mäkelä. Hentusta lukuun ottamatta perustajat olivat varsin tuntemattomia. Järjestö hyväksyttiin yhdistysrekisteriin 27. marraskuuta.[1]

Joulukuussa 1944 puolue tunnustautui sosialistiseksi. Radikaalien kerrottiin olevan sosialidemokraateista vasemmalla mutta kommunisteista oikealla. Hentunen piti esikuvina Ranskan radikaalipuoluetta ja Léon Blumia.[2] Loppuvuonna 1944 RadKP alkoi laajentaa toimintaansa Helsingin ulkopuolelle. Tampereen osasto perustettiin joulukuussa ja Turun tammikuussa. Osastoja muodostettiin yli kymmenelle paikkakunnalle.[3] Äänenkannattaja Totuuden Torvi aloitti tammikuussa.[4]

NousukausiMuokkaa

Radikaalinen Kansanpuolue osallistui maaliskuun 1945 eduskuntavaaleihin kehnolla menestyksellä, mutta se ei lannistanut puoluetta. Hentunen pysyi julkisuudessa monien oikeusjuttujensa ansiosta.[5] Puolueen järjestämät tilaisuudet vetivät runsaasti väkeä. Puolue otti käyttöön tunnuksensa, joka sisälsi mustan vinoristin keltaisella pohjalla.[6]

Puolue tarjosi yhteistyötä äärivasemmistolle, mutta se torjuttiin. Esimerkiksi syksyllä 1945 RadKP lähetti onnittelunsa SKP:n 27-vuotisjuhliin. Puolue oli tuossa vaiheessa hyvin neuvostomyönteinen ja uskoi, että vihatut vallanpitäjät oli mahdollista vaihtaa Neuvostoliiton avulla. Puolue halusi lakkauttaa fasistisina pitämänsä lehdet (kuten US, HS, TS ja HBL). Se ei ollut tyytyväinen sotasyyllisyysoikeudenkäyntien lieviin tuomioihin.[7]

Radikaalisen Kansanpuolueen asenne kommunisteihin ja Neuvostoliitton muuttui varsin pian, kun Hentunen huomasi, etteivät nämä suhtautuneet hänen ajatuksiinsa myötämielisesti. Puolue kääntyi jyrkkään oppositioon kansanrintamapolitiikkaa vastaan. Se alkoi hyökkäillä SKP:tä ja muita kommunistijohtoisia järjestöjä vastaan. Marraskuussa 1946 kansanpuolue piti Helsingissä tilaisuuden Lokakuun vallankumouksen johdosta. Puheessaan Hentunen lähinnä arvosteli Neuvostoliittoa.[8] Radikaalien ulkopoliittisessa ohjelmassa (1947) vedottiin Staliniin Karjalan palauttamiseksi tai julistamisesta itsenäiseksi. Puolue piti asiaa jatkuvasti esillä, mikä ärsytti viranomaisia.[9]

22. elokuuta 1947 Radikaalinen Kansanpuolue aikoi järjestää Helsingin Rautatientorilla puhetilaisuuden, jossa piti käsitellä puolueen lehden lakkauttamista. Valtiollinen poliisi ja sisäministeriö päättivät kuitenkin puuttua asiaan, ja valtioneuvosto päätti ottaa Hentusen turvasäilöön. Puhuja kuitenkin sairastui eikä voinut saapua torille, jonne oli kerääntynyt tuhansia innokkaita kuulijoita. Mellakat alkoivat, kun poliisi yritti hajottaa pettyneen väkijoukon. Yhteenoton jälkeen mielenosoittajat siirtyivät Hentusen asunnolle, jossa tapeltiin vielä puolitoista tuntia, kunnes viranomaiset saivat tilanteen hallintaansa ottamalla aseet esiin. Hentunen vietiin turvasäilöön puoleksitoista kuukaudeksi. Samoihin aikoihin viranomaiset keskustelivat järjestön lakkauttamisesta: ensin heinäkuussa, ja uudelleen syyskuussa, jolloin puolue haluttiin kieltää (yhdessä kokoomusnuorten kanssa) vuoden 1944 välirauhansopimuksen nojalla. Molemmat hankkeet kuitenkin kariutuivat. Tähän (ja Hentusen vapautumiseen) vaikutti etenkin poikkeuslakien voimassaolon päättyminen.[10] Tapahtumat nostivat Hentusen suosituksi puheenaiheeksi Suomen lehdistössä ja radikaalit saivat huomiota ympäri Eurooppaa.[11]

Joulukuun 1947 kunnallisvaaleissa Hentunen nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon. Puolueeseen liittyneet kohut ja erityisesti ”punaisen” Valpon toimet tekivät sitä tunnetuksi. Marraskuun puhetilaisuus keräsi messuhalliin yli 6 000 kuulijaa.[12] Hentusen omalaatuiset esitykset eivät saaneet kannatusta valtuustossa, eivätkä muut ryhmät suostuneet väittelyihin miehen kanssa. Yksinäinen valtuutettu ei saanut aloitteitaan edes äänestyksiin, ja kiinnostus valtuustotoimintaan lopahti. Puolue ei osallistunut seuraaviin kunnallisvaaleihin.[13]

Radikaalinen Kansanpuolue vastusti YYA-sopimusta, ja 7. maaliskuuta 1948 puolue järjesti aiheesta tilaisuuden, johon kerääntyi 3 000 osanottajaa. Hentunen ehti puhua noin 20 minuttia ennen kuin kommunistien paikalle järjestämät iskujoukot keskeyttivät tilaisuuden. Hentunen joutui poistumaan paikalta poliisin suojelussa. Kommunistit saivat myöhemmin tuomion oikeudessa.[14] Huhtikuussa 1948 SKDL teki eduskuntakyselyn radikaalien toiminnasta, jota se piti esimerkkinä sananvapauden väärinkäytöstä.[15]

HajaannusMuokkaa

Radikaalisen Kansanpuolueen johtajistoa uudistettiin vuosina 1947 ja 1948. Tarkoituksena oli saada Hentusen seuraksi aiempaa aktiivisempaa väkeä. Varapuheenjohtajaksi valittiin vuonna 1947 Olavi Avokari ja huhtikuussa 1948 Leo Lehtonen. Puoluesihteeriksi tuli Jaakko Kaponen. Vaihdokset kuitenkin johtivat konfliktiin Hentusen ja muiden välillä. Kaponen teki maaliskuun vuosikokouksessa aloitteen uuden vakavampihenkisen äänenkannattajan perustamisesta Totuuden Torven tilalle. Ehdotus sai enemmistön kannatuksen mutta Hentunen vastusti sitä jyrkästi. Kaksi viikkoa myöhemmin johtokunta päätti asettaa lehden parantamiseksi toimikunnan, johon ei valittu Hentusta. Toimikunnalle annettiin valtuudet perustaa uusi puoluelehti. Puoluejohdon enemmistön ja Hentusen välit katkesivat tämän jälkeen täysin. Osapuolet eivät enää kokoontuneet samoihin kokouksiin.[16]

14. toukokuuta puolueen johtokunta piti kokouksen, jossa (paikalta poissa ollut) puheenjohtaja erotettiin tehtävästä valtuuksiensa ylittämisen johdosta. Puheenjohtajuus siirtyi Avokarille. Johtokunta päätti myös alkaa julkaista Radikaali-nimistä äänenkannattajaa, jonka päätoimittajaksi valittiin Toivo Liljeqvist. Toukokuusta heinäkuuhun ilmestynyt lehti erosi huomattavasti Totuuden Torven linjasta. Populistisen sensaatiolinjan sijaan Radikaali pyrki olemaan vakavasti otettava poliittinen äänenkannattaja. Lehti linjasi Radikaalisen Kansanpuolueen äärimmäisyyksiä vastaan taistelevaksi keskustapuolueeksi. Lehti korosti luottamuksellisia idänsuhteita eikä se agitoinut Neuvostoliittoa vastaan.[16]

Hentunen ei hyväksynyt syrjäyttämistään ja hän kävi vastahyökkäykseen. Hän valitti vuosikokouksen päätöksistä oikeuteen ja kutsui koolle ylimääräisen puoluekokouksen 16. toukokuuta. Hentusen kotona pidettyyn kokoukseen kerääntyi noin 40 osanottajaa. Johtokunnan jäsenet yrittivät saapua paikalle, mutta heitä ei päästetty sisälle. Pelkistä Hentusen kannattajista koostunut kokous erotti kilpailijat puolueesta. Oikeustappion varalta perustettiin 18. toukokuuta Riippumaton Radikaalinen Puolue -yhdistys.[16]

Eduskuntavaalit 1948 käytiin heinäkuun alussa mutta hajoaminen vei toiveet radikaalien etenemisestä. Vaaleihin osallistui kaksi keskenään riidellyttä radikaalipuoluetta ja menestys jäi vaisuksi. Myöhemmin heinäkuussa Helsingin raastuvanoikeus julisti maaliskuussa pidetyn järjestön vuosikokouksen mitättömäksi muotovirheiden johdosta. Hentusen erottanut johtokunta lopetti päätöksen jälkeen toimintansa, ja puolue jäi vanhalle johtajalle. Uudeksi varapuheenjohtajaksi merkittiin tunnettu oikeistoradikaali Vietti Nykänen.[16]

Viimeiset vuodetMuokkaa

Kesän 1948 vaalien jälkeen Hentusen ote muuttui entistäkin kaunaisemmaksi. Puoluetoimintaa sävyttivät aiempaa enemmän sekä Hentusta vastaan suunnatut että hänen itsensä nostamat oikeusjutut.[17] Keväällä 1949 presidentti Paasikivi määräsi Hentusta vastaan nostettavaksi syytteen vieraan valtion halventamisesta. Totuuden torvessa oli arvosteltu Neuvostoliittoa presidentille sopimattomin tavoin. Raastuvanoikeus kuitenkin kumosi syytteen kesäkuussa. Hentusen ei nähty aiheuttaneen kirjoituksellaan vaaraa Suomen valtiosuhteille. Paasikivi esitti päätöksen jälkeen hallitukselle rikoslakia muutettavaksi siten, ettei vastaava voi toistua. Hovioikeus kumosi alemman oikeusasteen päätöksen elokuussa ja tuomitsi Hentusen 100 päiväsakkoon, jolloin presidentti luopui lainmuutoshankkeestaan.[18]

1950-luvun alussa Radikaalisen Kansanpuolueen ja Hentusen aktiivisuus suuntautui erityisesti Suomen Kansanpuoluetta vastaan. KP oli Hentusen mielestä varastanut hänen puolueensa nimen ja asia vietiin oikeuteen.[19] Kesällä 1951 RadKP osallistui jälleen eduskuntavaaleihin, mutta kannatus ei noussut. Kampanjassa hyökättiin niin kommunisteja kuin pääministeri Kekkosta vastaan.[20] Näissä vaaleissa puolueen ehdokkaina oli joitain entisiä 1930-luvun äärioikeistolaisia, kuten Ensio Uoti ja Sven Oskar Laaksonen.[21] Vaalien jälkeen puolueen suunta muuttui jälleen. Kommunistien arvostelusta luovuttiin ja työläisten oikeudet otettiin toiminnan keskiöön. Tämä vaihe loppui lyhyeen, kun Hentunen kuoli saman vuoden marraskuussa.[20]

Puolueen toiminta kuihtui Hentusen kuoleman jälkeen. Vuonna 1956 yhdistys kuitenkin piti vuosikokouksen, johon osallistui noin 20 henkilöä. Puheenjohtajaksi valittiin ekonomi Harald Hjelt. Tätä edelsi Totuuden Torven kolmas tuleminen vuonna 1954. Skandaaleista elänyt ja useita oikeustuomioita saanut lehti ilmestyi viimeisen kerran vuonna 1958. Uuden tulemisen takana olivat vuonna 1948 Hentusen kanssa konfliktiin joutuneet.[22]

OhjelmaMuokkaa

Radikaalisen Kansanpuolueen ohjelma julkaistiin ensi kerran marraskuussa 1944; maksettuna ilmoituksena Helsingin Sanomissa. Lopullinen versio ilmestyi vasta 1946. Ohjelma oli keskeisiltä osiltaan vasemmistoradikaali, mutta siihen sisältyi myös pasifistisia ja radikaalioikeistolta tuttuja vaatimuksia. Puolueohjelmaksi se oli poikkeuksellisen hajanainen ja propagandistinen.[23]

Yhdistyksen tarkoituksena oli valtiollisen kapitalismin kehittyminen ”maan hankkimisella maattomille, teollisuuslaitosten ja liikkeiden kansallistuttamisella sekä raha-asiain järjestelyllä”. Taatakseen maan riittävyyden puolue halusi rajoittaa tilakoon 5–15 hehtaariin sekä ottaa kirkon, kuntien ja yhtiöiden maat valtion haltuun. Se tahtoi kansallistaa muun muassa suurliikkeet, tehtaat, pankit, apteekit, osuuskunnat ja -kassat, kunnantalot ja kirjapainot.[23]

Puolueen muita vaatimuksia olivat muun muassa sotilaskarkureiden ja sodanaikaisten vankien armahtaminen sekä kansanmiliisin perustaminen armeijan tilalle. Asuntopulaan tarjottiin ratkaisuksi oikeutta vain yhteen asuntoon kaupungissa. Suomen ulkomaan edustustot ja virkamiesten eläkkeet tuli radikaalien mielestä lakkauttaa.[23] Rikolliset puolue halusi karkottaa maaseudulle ja rikoksenuusijat rangaistussiirtolaan loppuiäksi.[24] Kuolemanrangaistustakaan ei poissuljettu.[25]

Vuonna 1948 Totuuden Torven otsikon alla luki: ”Radikaali merkitsee: Syvälle epäkohtien juuriin menemistä ja nopeassa tahdissa niiden parantamista.”[26]

Totuuden TorviMuokkaa

Tammikuussa 1945 aloitti ilmestymisensä Totuuden Torvi, jossa radikaalien ajatuksia tuotiin esille. Hentunen oli julkaissut samannimistä lehteä jo 1920- ja 1930-luvuilla, ja uusi lehti jatkoi suurelta osin samoilla linjoilla. Vallanpitäjiä arvosteltiin ankarasti. Eduskuntavaalien alla lehti hyökkäsi varsinkin kokoomusta vastaan. Totuuden Torvi ilmestyi joka toinen lauantai.[4]

Totuuden Torvi joutui vaikeuksiin viranomaisten kanssa heti ensimmäisestä numerosta lähtien. Pääesikunta vaati toimia lehteä vastaan, mutta sisäministeriö ei jakanut mielipidettä. Loppuvuonna lehden tilanne vaikeutui, kun sen paperinsaantia alettiin rajoittaa. Totuuden Torvi luokiteltiin pilalehdeksi, ja sen ilmestyminen estyi maaliskuussa 1946. Ennen kaikkea takana vaikuttivat kuitenkin poliittiset syyt. Lehden (muista ajan julkaisuista radikaalisti poikennut) linja ei miellyttänyt vallanpitäjiä oikeistosta kommunisteihin. Torven jälkeen Radikaalinen Kansanpuolue tiedotti politiikastaan lentolehtisillä sekä lukuisissa puhetilaisuuksissa.[27]

Totuuden Torvi pääsi jatkamaan vuoden tauon jälkeen maaliskuussa 1947. Paperinsaanti oli edelleen hankalaa, ja Hentunen joutui ilmeisesti turvautumaan mustaan pörssiin, mikä lisäsi kuluja. Lehti nousi kuitenkin suositummaksi kuin koskaan. Rankimman kritiikin kohteeksi joutuivat nyt kommunistit. Lehden kirjoittelulla oli vaikutusta hallituksen haluun säätää tiukempia sensuurilakeja alkuvuonna 1947.[28] Elokuussa 1947 torven neuvostovastainen kirjoittelu johti numeron takavarikointiin voimassa olleen sotatilalain nojalla. Lehti oli käsitellyt Neuvostoliitosta palanneita suomalaiskommunisteja ja Porkkalan kysymystä. Hentunen julkaisi tämän jälkeen Kansa huutaa -lentolehtistä, joka myös kiellettiin.[29] Totuuden Torvi sai jatkaa, kun poikkeuslait kumottiin myöhemmin samana vuonna.[30]

Radikaalisen Kansanpuolueen rahoitus hoitui Hentusen taskuista ja etenkin taloudellisesti menestyneeltä Totuuden Torvelta.[31]

VaalitMuokkaa

Tulokset
Eduskuntavaalit
Vuosi Edustajat Äänet
1945 0 1 623 0,10 %
1948 0 5 162 0,27 %
1951 0 4 486 0,25 %

Tammikuussa 1945 Radikaalinen Kansanpuolue alkoi valmistautua maaliskuun eduskuntavaaleihin. Puolue tarjosi vaaliliittoa kansandemokraateille ja kuutosille. Nämä kuitenkin kieltäytyivät ja puolue lähti vaaleihin yksin. Tarkoituksen oli osallistua vaaleihin ympäri maata, mutta lopulta puolueella oli listoja ainoastaan Uudellamaalla. Hämeen pohjoisessa vaalipiirissä kaikki radikaalien ehdokaslistat hylättiin niiden papereihin sisältyneiden virheiden takia.[32] Puoluetta ei päästetty muiden tavoin esiintymään radioon.[33]

Vuonna 1947 radikaalit osallistuivat kunnallisvaaleihin Helsingissä kuuden valitsijayhdistyksen voimin. Vaaliohjelmassa korostettiin varsinkin erilaisia rakennushankkeita, ja kampanjassa hyökättiin kommunisteja vastaan. Hentunen nousi valtuustoon.[34]

Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa puolueen kampanjaa leimasivat sisäiset riidat. Vaaleihin osallistui kaksi kilpailevaa radikaalipuoluetta. Hentusen radikaaleilla oli listoja kuudessa (Häme et. ja -pohj., Kuopio länt., Kymi, Uusimaa, Vaasa it.) ja Toivo Avokarin johtamilla kahdessa (Kymi, Uusimaa) vaalipiirissä. Avokarilaisten neljän ehdokkaan joukossa oli muun muassa Veikko Lavi. Hentuslaisten vaalilause oli: ”Oikeutta kaikille, kommunismia ei kenellekään.”[35] Radikaalit suunnittelivat vaaliliittoja Pienviljelijäin puolueen ja Kristillisen työväenpuolueen kanssa mutta ne jäivät toteutumatta.[31]

Presidentinvaaleissa 1950 Radikaalinen Kansanpuolue kehotti ihmisiä vaaliboikottiin. Sopivia ehdokkaita ei puolueen mielestä ollut tarjolla.[36] Eduskuntavaaleissa 1951 radikaaleilla oli 27 ehdokasta, enemmän kuin koskaan aiemmin. Puolueen listoja oli viidessä vaalipiirissä (Kuopio länt., Kymi, Uusimaa, Vaasan et. ja -it.), ja puheenjohtaja Hentunen oli ehdolla näistä kaikissa.[19]

Puolue vaati vaalilainsäädännön uudistamista siten, että maa muutettaisiin yhdeksi vaalipiiriksi, kansanedustajien lukumäärää vähennettäisiin puolella, edustajakausia rajoitettaisiin kahteen ja vaalikelpoisuusikää nostettaisiin 40 vuoteen.[23]

LähteetMuokkaa

  • Mikko Uola: Suomalaisen populismin juurilla. Ernesti Hentunen – tasavallan hovinarri. Turun Yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 7. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1997. ISBN: 951-29-1024-1 / ISSN: 1238-9420.

ViitteetMuokkaa

  1. Uola 1997, s. 65–67.
  2. Uola 1997, s. 69.
  3. Uola 1997, s. 70.
  4. a b Uola 1997, s. 72–75.
  5. Uola 1997, s. 76.
  6. Uola 1997, s. 84.
  7. Uola 1997, s. 76–79.
  8. Uola 1997, s. 82–83.
  9. Uola 1997, s. 85, 137–138.
  10. Uola 1997, s. 91–94.
  11. Uola 1997, s. 96–99.
  12. Uola 1997, s. 109–110.
  13. Uola 1997, s. 115–116.
  14. Uola 1997, s. 116–118.
  15. Uola 1997, s. 119–120.
  16. a b c d Uola 1997, s. 122–127.
  17. Uola 1997, s. 137.
  18. Uola 1997, s. 137–142.
  19. a b Uola 1997, s. 148.
  20. a b Uola 1997, s. 149.
  21. Tommi Kotonen: Politiikan juoksuhaudat – Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana, s. 77. Atena, Jyväskylä 2018.
  22. Uola 1997, s. 150–152.
  23. a b c d Uola 1997, s. 67–69.
  24. Uola 1997, s. 79.
  25. Uola 1997, s. 134.
  26. Uola 1997, s. 108.
  27. Uola 1997, s. 80–82.
  28. Uola 1997, s. 85–88.
  29. Uola 1997, s. 89.
  30. Uola 1997, s. 94.
  31. a b Uola 1997, s. 123.
  32. Uola 1997, s. 70–72.
  33. Uola 1997, s. 75.
  34. Uola 1997, s. 111–113.
  35. Uola 1997, s. 127.
  36. Uola 1997, s. 146–147.