Prosodia

puhutun kielen ominaisuuksia

Prosodia[1] on puhutussa kielessä prosodisten ominaisuuksiensa summa eli sanojen painon ja ajoituksen, sanan osien pituuden, äänen sävyn, äänen korkeuden, sävelkulun ja intonaation avulla tapahtuvaa kommunikoinnin tehostamista tai merkityksen täydentämistä.[2] Puheen prosodiset vihjeet valottavat lauserakennetta ja merkityksiä. Kirjoitetussa kielessä tämä ei ole mahdollista ja usein välimerkit tai erilliset ääntömerkit toimivat prosodisten vihjeiden tavoin lauserakenteen selventäjinä.[3]

Jotkut tutkijat ovat halunneet erottaa prosodian ja prosodiikan esim. siten, että prosodia viittaa prosodisten ominaisuuksien runousopilliseen, prosodiikka kielelliseen käyttöön.[4] Nykyisin prosodiikka-termiä ei enää juuri tapaa, vaan se on yleisesti korvautunut prosodialla.

Prosodiset ominaisuudetMuokkaa

Prosodiset eli suprasegmentaaliset ominaisuudet [5] ovat eräitä sanojen ja lauseiden merkityksiä luovia ominaisuuksia segmentaalifoneemien rinnalla. Termi suprasegmentaali(nen) nimessä viittaa siihen, että puhevirrasta noita ominaisuuksia ei ole mahdollista segmentoida eli lineaarisesti erottaa kuten esimerkiksi kirjoituksesta kirjaimia (grafeemeja).

Prosodisia ominaisuuksia ovat kesto (joka fonologisesti toteutuu pituutena eli kvantiteettina), (puhe-) rytmi, paino, korko (tooni, sanasävel) ja intonaatio (lausesävel, sävelkulku).

Suomessa edellä mainituilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä erottavaa tehtävää, mutta esimerkiksi mandariinikiinassa voi erottaa nousevan, laskevan, nouseva-laskevan ja tasaisen sävelkulun, jotka vaikuttavat sanan merkitykseen. Tällaisia kieliä kutsutaan sävelkieliksi. Vieraan kielen puhujan näkökulmasta suomessa voisi analysoida äänteiden pituuden eli kvantiteetin muodostaman merkityseron (esimerkiksi sanoissa sata–sataa) prosodiseksi, mutta suomen kuvauksissa on yleensä päädytty ns. identiteettiryhmätulkintaan, jossa pitkän äänteen muodostaa kaksi peräkkäistä samaa foneemia.[6]

LähteetMuokkaa

  • Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1.
  • Suomi, Kari: Johdatusta puheen akustiikkaan. Suomenkielinen oppikirja. Logopedian ja fonetiikan laitoksen julkaisuja 4. Oulu: Oulun yliopisto, 1990. ISBN 951-42-2922-3.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Suomi, s. 109–111.
  2. a b Wiik, s. 100–122.
  3. Eysenck & Keane, Cognitive psychology, s. 321, 2005.
  4. Iivonen, Antti ym.: Puheen intonaatio, s. 17. Gaudeamus, 1987.
  5. a b Suomi, s. 166–170.
  6. Karlsson, Fred: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne, s. 71. WSOY, 1983.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.