Pohjois-Amerikan arkaainen kausi

Pohjois-Amerikan arkaainen kausi oli Pohjois-Amerikan esikolumbiaanisten intiaanikulttuurien vaihe noin 8000–1000 eaa. Kautta luonnehtivat pienriistan metsästys, kalastus ja kasvien keräily. Se ajoittuu paleointiaanien harjoittaman suurriistan metsästyksen ja jälkiarkaaisen maanviljelyn kauden väliin. Arkaaiselle kaudelle ominaista oli teknologinen kehitys, joka mahdollisti entistä luotettavamman ravinnon saannin, ihmisten kerääntymisen entistä suuremmiksi joukoiksi ja yhteiskuntien monimutkaistumisen. Syntyi vakituisia leirejä, joissa ihmiset elivät osan aikaa vuotta paikoillaan. Kauden lopussa syntyi kiinteä maanviljelyasutus.

Tunnuspiirteet ja ajoitus

Pääartikkeli: Amerikan arkaainen kausi

Arkaaisen kauden alku

Amerikka asutettiin Koillis-Aasiasta käsin vuoteen 10 000 eaa. mennessä. Mantereen ensimmäisiä asukkaita kutsutaan paleointiaaneiksi. Heidän elintapansa perustui suurriistan metsästykseen. He saalistivat myös pienempiä eläimiä ja keräilivät kasveja.

Jääkauden aikainen suurriista kuoli osin sukupuuttoon jo ennen jääkauden loppua. Kun ilmasto jääkauden lopulla lämpeni, Pohjois-Amerikan monet aiemmin preeriana ja tundrana olleet alueet metsittyivät. Samaan aikaan jää vetäytyi nykyisten Yhdysvaltain alueelta pohjoiseen ja koilliseen. Monet suuret riistaeläimet kuolivat metsästyksen ja ilmastonmuutosten seurauksena sukupuuttoon noin 10 000 eaa., jolloin ihmisten metsästettäväksi jäi vain pienempää riistaa. Vielä 8000 eaa. maaperä oli monilla alueilla nuorta ja kasvit ilmestyivät vetäytyvän jään jättämälle maalle. Näihin aikoihin ympäristönmuutos alkoi hidastua. Nopean muutoksen aikakausi edellytti paleointiaaneilta jatkuvaa sopeutumista. Muutoksen hidastuessa ihmiset voivat asettua vakiintuneempiin elintapoihin ja erikoistua elinkeinoissaan.

Arkaaisen kauden tunnuspiirre on uusien eläin- ja kasvilajien jatkuvasti monipuolistuva hyödyntäminen. Kauden alku vaihtelee alueittain. Pohjois-Amerikassa se alkoi paikoin jo noin 8000 eaa. mutta joillakin alueilla vasta noin 4000 eaa. Ero edeltäneeseen paleointiaanien kauteen ei ole yksiselitteinen. Paleointiaanien uskottiin aiemmin metsästäneen lähinnä megafaunaa, mutta nykyään heidän tiedetään saalistaneen myös pienempiä eläimiä ja keräilleen monenlaisia kasveja. Arkeologisessa aineistossa pikkueläinten ja kasvien jäänteet säilyvät kuitenkin isojen eläinten luita heikommin.

Tunnuspiirteitä

Kupariveitsi, keihäänkärkiä, naskaleita ja petkele. Wisconsin, arkaaisen kauden loppu noin 3000–1000 eaa.

Arkaaisen kauden tarvikkeet valmistettiin puusta, kivestä, kasvikuiduista ja eläinten osista. Kauden lopulla hyödynnettiin paikallisesti myös kuparia. Työkaluina ja aseina tunnettiin veitsi, bola, keihäs, kirves, talso, kiila, taltta, kaavin, nuija, vasara, alasin, naskali, pora, huhmare, koukku ja harppuuna. Keramiikkaa ei vielä valmistettu, joten putket ja astiat valmistettiin kivestä. Kasvikuiduista punottiin ensimmäistä kertaa vaatteita ja koreja.

Arkaaisten metsästäjien tärkein ase oli atlatl eli vipukeihäs, jonka avulla keihään heittoon saadaan lisää voimaa. Arkaaisen kauden lopulla atlatliin alettiin lisätä kivisiä painoja. Niistä oli hyötyä vain, jos vipuvarsi oli valmistettu jostakin joustavasta materiaalista, mikä viittaa siihen, että arkaaisen kauden lopun metsästäjät ymmärsivät mekaniikan perusteita. Jousi ja nuoli saapuivat Aasiasta Kanadaan noin 2500 eaa. leviten hitaasti etelään.^{lähde tarkemmin?}

Teknologinen kehitys mahdollisti entistä tehokkaamman ja luotettavamman ruoantuotannon. Ihmiset kerääntyivät yhä suuremmiksi ryhmiksi. Ruokavalio monipuolistui, ja siihen kuului entistä enemmän pienriistaa ja villikasveja: siemeniä, marjoja, pähkinöitä ja juurimukuloita. Sisävesistä alettiin hankkia simpukoita ja kalaa. Isoista saaliseläimistä tärkeimpiä olivat peura, hirvi ja karibu.

Väestöntiheyden kasvaessa ihmisillä ei enää ollut mahdollista siirtyä asumattomille alueille koskemattomien luonnonvarojen toivossa. Väestöryhmät alkoivat asettua tietyille alueille, ja kausittaiset muuttoliikkeet kävivät kaavamaisiksi niin, että ihmiset viettivät tietyn vuodenajan aina tietyssä paikassa. Arkeologisessa aineistossa tämä näkyy asuinpaikkojen jaksottaisena hylkäämisenä ja asuttamisena. Kevyet, siirreltävät työkalut vaihtuivat järeämpiin ja monimutkaisempiin laitteisiin, kuten raskaisiin siementen jauhamiseen käytettyihin kiviin. Ruoan varastointi yleistyi, ja ihmisille alkoi kerääntyä aineellista omaisuutta. Jokaisessa vakituisessa asuinpaikassa oli omat työkalunsa ja varastonsa. Kausiasumukset syntyivät usein vesistöjen lähelle.

Paleointiaanien yhteiskunnat olivat ilmeisesti suhteellisen tasa-arvoisia. Ihmiset olivat jatkuvasti liikkeessä ja vaelsivat suurilla maantieteellisillä alueilla. Arkaaisella kaudella ihmiset asettuivat pienemmille alueille ja palasivat vanhoille leiripaikoilleen yhä uudestaan, mikä johti yhteiskunnan kerrostumiseen. Samalla ihmisryhmien välille syntyi entistä voimakkaampaa kilpailua. Suurilta maantieteellisiltä alueilta kerättyjen raaka-aineiden sijaan alettiin suosia paikallisia tuotteita, vaikka ne olisivatkin olleet heikompilaatuisia. Osa ryhmistä oli raaka-aineiden suhteen onnekkaampia kuin muut. Kauppa kehittyi arkaaisella kaudella, vaikka metsästäjä-keräilijä-ryhmien välillä oli harjoitettu vaihtoa jo aiemmin. Ylellisyystarvikkeet alkoivat saada asemaa eriytyvien yhteiskuntaluokkien välisen arvojärjestyksen osoituksena. Samalla kehittyivät taide ja yliluonnolliset uskomukset.

Kasvien käsittely edistyi arkaaisella kaudella suuresti. Hallituilla metsäpaloilla raivattiin aluskasvillisuutta, mikä paransi ruokakasvien määrää ja tuottavuutta. Samalla saatiin hirvieläinten laidunnukseen soveltuvia aukeita. Jauhinkivien käyttö mahdollisti kovien siementen syömisen. Ihmisen suosimat kasvilajit levisivät tarkoituksellisesti ja tahattomasti uusille alueille.

Sääolot vaihtelivat arkaaisen kauden aikana. Noin vuosina 7000–5000 eaa. ilmasto oli viileä ja kostea. Vuosina 5000–2500 eaa. lämpötilat olivat nykyistä korkeampia ja sateet vähäisiä. Vuodesta 2500 eaa. lähtien ilmasto muistutti nykyisiä olosuhteita. Voimakkain kuumuus- ja kuivuuskausi koettiin Pohjois-Amerikan sisämaan länsiosissa suuren altaan ympäristössä.

Arkaaisen kauden loppu

Amerikan pääelinkeinot vuoden 1000 eaa. tienoilla:

  metsästäjä-keräilijät

  yksinkertaiset maatalousyhteiskunnat

  monimutkaiset maatalousyhteiskunnat.

Arkaaisen kauden katsotaan päättyneen, kun jokin alueellinen kulttuuri siirtyi päätoimiseen maanviljelyyn. Siirtymään liittyi usein myös keramiikan käyttöönotto. Pohjois-Amerikassa arkaaisen kauden loppu ajoitetaan yleensä noin vuoteen 1000 eaa., mutta joillakin alueilla se jatkui 1800-luvulle jaa. saakka. Pisimpään se kesti alueilla, jotka olivat luonnostaan niin rikkaita ettei maanviljelylle ollut tarvetta, ja toisaalta kaikkein kylmimmillä ja karuimmilla seuduilla, joissa maataloudelle ei ollut edellytyksiä.

Villikurpitsojen siemenet kasvoivat vuosien 6000 ja 4000 eaa. välillä, mikä viittaa ihmisen harjoittamaan jalostukseen. Noin 5000 eaa. alkaen samankaltaisia muutoksia esiintyi villiauringonkukassa, jauhosavikassa ja ripsi-iivassa. Pohjois-Amerikan intiaanit kesyttivät viljelykasvinsa itsenäisesti, eikä heidän viljelemänsä kurpitsa ole sukua Mesoamerikan tai Etelä-Amerikan kurpitsoille. Kurpitsan ja auringonkukan viljely Pohjois-Amerikassa alkoi noin 3000 eaa. Teksasinsavikkaa viljeltiin noin 2500 eaa. alkaen. Maanviljelyn varhain omaksuneilla alueilla arkaaisen kauden voi katsoa päättyneen jo tuolloin.

Arkaaista kautta seuranneena ajanjaksona Pohjois-Amerikan maanviljelyskulttuurit eriytyivät huomattavasti ja niiden yhteiskunnat kehittyivät yhä monimutkaisemmiksi. Arkeologit käyttävätkin eri alueiden kaivauksilla erilaisia periodisointeja ja luokitteluja, jotka perustuvat paikallisten kulttuurien ominaispiirteisiin. Jälkiarkaaisesta kaudesta yleisimmin käytetty nimitys on muotoutumisvaihe, jonka tunnuspiirteitä ovat maanviljelyn yleistyminen, pysyvien asutuskeskusten synty, talojen rakentaminen, keramiikka, kankaiden kudonta, jousi ja nuoli sekä uskonnolliset oppijärjestelmät ja rituaalit.

Arkaaiset kulttuurit

Itäiset kulttuurit

Lintukivi.

Pohjois-Amerikan arkaainen kulttuuri jaetaan usein itäiseen ja läntiseen kulttuurialueeseen, joiden jakajaksi katsotaan Mississippi. Itäisen kulttuurialueen tunnuspiirteenä on alueen rehevä, metsäinen kasvillisuus, joka ylläpiti läntistä kulttuurialuetta suurempaa väentiheyttä.

Pohjois-Amerikan arkaaisen kauden itäinen kulttuurialue kattoi suuren osan Pohjois-Amerikan subarktisesta alueesta. Se ulottui nykyisen Kanadan itärannikolta aina Yhdysvaltain kaakkoisosiin. Se oli muita arkaaisen kauden kulttuurialeita laajempi ja monimuotoisempi, mutta sen aineellisessa kulttuurissa oli myös tunnistettavia yhdistäviä piirteitä.

Teknologia ja talous kehittyivät koko arkaaisen kauden ajan. Tyypillinen asumus oli pyöreä puukehikkoon tukeutuva rakennus, joka katettiin kaarnalla. Piikivestä valmistettiin monenlaisia työkaluja, kuten veitsiä, kaapimia, poria ja talsoja. Omanlaisensa työkalu lienee ollut myös kyynelen muotoon hiottu kivi, jonka käyttötarkoitusta ei tunneta. Tuntematon on myös niin kutsuttujen lintukivien tarkoitus. Tuotteet liikkuivat valmistuspaikoiltaan jopa tuhansien kilometrien matkoja, mikä viittaa kehittyneeseen kaupankäyntiin. Kanootti oli todennäköisesti jokiliikenteen apuna jo arkaaisella kaudella.

Ruoka kypsennettiin puusta, kaarnasta tai nahasta tehdyssä astiassa, joka lämmitettiin asettamalla astian sisään kuumia kiviä. Vaihtoehtoisesti ruoka haudutettiin kuopassa tai paahdettiin tulella. Saaliseläimiä pyydettiin verkoilla, ansoilla, kuopilla, keihäillä, heittokeihäillä ja keihäänheittimillä. Kalaa pyydettiin koukuilla, loukuilla, verkoilla ja paikoin myös pyydyspadoilla. Simpukoita kerättiin sekä sisävesistä että merestä. Lisäksi ravintoon kuului erilaisia kasviperäisiä ruokia, kuten juuria, marjoja, hedelmiä ja mukuloita. Arkeologisten löytöjen perusteella ruokavalio pysyi olennaisesti muuttumattomana aina eurooppalaisten tuloon saakka.

Kuparintyöstö alkoi noin 3000 eaa. nykyisen Michiganin ja Wisconsinin alueella, missä kuparia luonnostaan esiintyy helposti hyödynnettävässä muodossa. Kuparia ei sulatettu, mutta siitä valmistettiin kylmätaonnalla aseita, työkaluja ja koriste-esineitä. Kirveet, taltat ja muut työkalut kertovat metsäiseen maastoon sopeutuneesta yhteiskunnasta. Kuparikulttuuri säilyi noin vuoteen 1000 eaa. saakka.

Arkaainen rannikkokulttuuri syntyi Pohjois-Amerikan koillisrannikolla noin 4000 eaa. Se kävi kauppaa läntisemmän kuparikulttuurin kanssa, mistä todistavat itärannikolle kulkeutuneet kupariesineet ja niitä jäljittelevät piiliuskeesta valmistetut tavarat. Kupiariesineitä kulkeutui myös etelään aina Louisianaan ja Floridaan asti. Kaakkoisrannikolta tuotuja merikilpikonnan kuoria on vastaavasti löydetty Mississippin yläjuoksulta ja suurten järvien alueelta.

Havumetsävyöhykkeen eteläreunalla kehittyi vuosien 1500–500 eaa. välillä omintakeinen hautajaisperinne, mikä viittaa uskonnollisten rituaalien kehittymiseen. Hautoihin laskettiin okraa, kolmionmuotoisia kiviaihioita joista voitiin valmistaa työkaluja, tulentekovälineitä, kupariesineitä ja kiillotettuja kiviä. Myös polttohautauksista on merkkejä. Haudoista löydetyt kolmionmuotoiset kärjet viittaavat jousen ja nuolen omaksumiseen Hudsoninlahden itäpuolella eläneiltä arktisilta kansoilta.

Läntiset kulttuurit

Suuret tasangot

Suurten tasankojen arkaainen kausi alkoi noin 6000 eaa. ja jatkui ajanlaskun taitteeseen. Paleointiaanien kaudesta sen erottaa keihäänkärkien monipuolistuminen. Tärkein saaliseläin oli biisoni.

Ilmaston lämmetessä arkaainen tasankokulttuuri levittäytyi pohjoiseen ja saavutti vuoteen 3000 eaa. mennessä arktisen tundravyöhykkeen, missä biisonin sijaan alettiin metsästää karibua. Idässä arkaainen tasankokulttuuri levittäytyi Mississippin laaksoon ja suurten järvien alueelle saakka.

Aavikkokulttuurit

Katso myös: Pohjois-Amerikan ylätasangon intiaanit

Yhdysvaltain Ison altaan ja sisäosien suurten ylänköjen ilmasto on kuiva, mikä pakotti alueen väestön sopeutumaan suhteellisen niukkaan eläimistöön ja kasvillisuuteen. Cochisen kulttuuri sai alkunsa noin vuonna 7000 eaa. ja säilyi ajanlaskun taitteeseen saakka.

Arkaaiselle aavikkokulttuurille tyypillinen piirre oli luolissa ja suojaisten kallioiden alla asuminen. Vaatteina käytettiin turkisviittoja ja sandaaleja. Ihmiset elivät pienissä ryhmissä, jotka vaelsivat vuodenaikojen mukaan. He söivät monipuolisesti eläin- ja kasviravintoa. Jauhinkivillä siemenistä saatiin jauhoa, joka syötiin sellaisenaan tai valmistettiin puuroksi.

Aseina käytettiin puisia nuijia, vipukeihästä ja keihäskärkisiä tikkoja, joiden terät valmistettiin kovapuusta, piistä tai obsidiaanista. Aseet tehtiin huolella, mutta työkalut olivat kömpelöitä ja yksinkertaisia. Punomalla valmistettiin koreja, verkkoja, mattoja ja naruja.

Tyynenmeren rannikko

Tyynenmeren rannikkoseuduilla on runsaasti paikallisia mikroilmastoja, joihin arkaaisen kauden kulttuurit sopeutuivat. Sisämaan kuivilla alueilla ravinto koostui kasvien siemenistä ja pienriistasta. Sateisilla alueilla ruokavalio oli monipuolinen ja sisälsi muun muassa hirviä, peruoja, kaloja, lintuja ja tammenterhoja. Rannikolla ruokatalous perustui mereen, jota eri ryhmät hyödynsivät eri tavoin. Osa keräsi simpukoita, osa kalasti, osa pyysi merinisäkkäitä ja osa hyödynsi näitä kaikkia.

Muusta Pohjois-Amerikasta poiketen monet Tyynenmeren rannikon ryhmät hyödynsivät veitsissään ja heittoaseissaan pieniä teriä, joita kiinnitettiin kahvaan useita. Tällaisessa aseessa oli yhtenäisen terän sijaan useita pieniä hampaita. Sisämaan kuivilla alueilla työkalut ja aseet valmistettiin piikivistä ja olivat karkeaa tekoa. Luoteisrannikolla suosittiin 5000-luvulle eaa. saakka paleointiaanien kaudelle tyypillisiä isoja ja karkeatekoisia kivityökaluja.

Jääkauden jälkeinen lämpeneminen oli huipussaan 2000-luvulla eaa. Kuivilla alueilla, missä ei ollut pysyviä jokia, ihmiset omaksuivat aavikkokulttuurien piirteitä. Muualla hyödynnettiin yhä enemmän joki- ja suoalueiden luonnonvaroja. Ensimmäisellä vuosituhannella eaa. syntyi Fraserjoen ympäristöön niin kutsuttu Marpole-kulttuuri, jonka tunnuspiirteitä olivat omaleimaiset työkalut, taitava puuntyöstö, isot talot, vakituiset kylät ja merta hyödyntävät elinkeinot. Marpole-kulttuurit muistuttivat jo huomattavan paljon alkuperäiskansoja, joita eurooppalaiset alueella paljon myöhemmin kohtasivat.

Arktinen kulttuuri

Pohjois-Amerikan arktisten alueiden ilmasto lämpeni 5000 eaa. alkaen. Pohjois-Amerikan arktinen ihmisasutus oli pitkään rajoittunut Alaskaan ja Kanadan koillisosiin. Mannerjään vetäytyessä asutus levittäytyi ensin keskisen ja itäisen Kanadan subarktisille alueille. Ilmaston lämmetessä syntyi Pohjois-Amerikan erillinen arktinen perinne, joka aineistossa erottuu omintakeisena arkeologisena kulttuurina. Paleoeskimot saapuivat Aasiasta Pohjois-Amerikan pohjoisimpiin osiin noin 3000 eaa. alkaen. Kyseessä oli paleointiaaneista erillinen muuttoliike.

Lähteet

• Encyclopædia Britannica 1768–2025. Encyclopædia Britannica, Inc. (englanniksi)
• Coe, Michael D.; Snow, Dean & Benson, Elizabeth: Atlas of Ancient America. New York • Oxford: Facts on File, 1986. ISBN 0-8160-1199-0 Internet Archive Viitattu 7.4.2025. (englanniksi)
• Henriksson, Markku: Kotka ja vaahteranlehti. Johdatus Pohjois-Amerikan tutkimukseen. Helsinki ; Lahti: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1994. ISBN 951-45-6628-9
• Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. (Third Edition) New York, NY: Checkmark Books, 2009. ISBN 0-87196-850-9 Internet Archive Viitattu 7.4.2025. (englanniksi)

Viitteet

Esikolumbiaaniset intiaanikulttuurit

Yleistä	Amerikan historia Kronologia Intiaanien alkuperä Paleointiaanit
Pohjois-Amerikka	Pohjois-Amerikan esihistoria Arkaainen kausi Jälkiarkaaiset maanviljelyskulttuurit
Keski-Amerikka	Mesoamerikka Kronologia Arkaainen kausi Muotoutumisvaihe Klassinen kausi Jälkiklassinen kausi
Etelä-Amerikka	Etelä-Amerikan esihistoria Andien sivilisaatiot Andien kronologia Ecuadorin intiaanikulttuurit Kolumbian intiaanikulttuurit