Avaa päävalikko

Pikkulepakko (Pipistrellus nathusii) on Euroopassa elävä lepakkolaji, joka kuuluu siippojen heimoon. Suomessa se on harvinainen pesimälaji. Pikkulepakko on yksi Euroopan pienikokoisimmista lepakkolajeista,[4] ja sen ruumis on 4,5–5,7 senttimetriä pitkä ja paino 5–10 grammaa. Se käyttää ravinnokseen erityisesti yöperhosia ja sääskiä. Laji on saanut tieteellisen nimensä saksalaisen Hermann von Nathusiusin mukaan.

Pikkulepakko
Pipistrellus nathusii.jpg
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Lepakot Chiroptera
Alalahko: Pienlepakot Microchiroptera
Heimo: Siipat Vespertilionidae
Alaheimo: Vespertilioninae[2]
Tribus: Pipistrellini[2]
Suku: Pipistrellus
Laji: nathusii
Kaksiosainen nimi

Pipistrellus nathusii
(Keyserling & Blasius, 1839)[1]

Synonyymit
  • Pipistrellus (Pipistrellus) nathusii (Keyserling and Blasius, 1839) [2]
  • Pipistrellus (Pipistrellus) unicolor Fatio, 1905
  • Pipistrellus unicolor Fatio, 1905 [2]
  • Vespertilio nathusii Keyserling & Blasius 1839 [3]
Pikkulepakon levinneisyys
Pikkulepakon levinneisyys
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Pikkulepakko Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Pikkulepakko Commonsissa

PiirteetMuokkaa

Ulkonäkö ja kokoMuokkaa

Pikkulepakko muistuttaa ulkonäöltään viiksi- ja isoviiksisiippaa.[5] Sen selkä on tumman harmaanruskea ja hartioissa on tumma laikku.[5] Selän karvoitus jatkuu myös häntäräpylässä.[6] Vatsapuoli on vaalea ja kellertävän harmaanruskea.[5] Korvan edessä oleva uloke, tragus, on pyöreäpäinen.[6] Lennossa lajin tärkein tuntomerkki on nilkasta häntäpoimun reunaan ulottuva pitkä kannus.[7]

Nimestään huolimatta pikkulepakko ei ole erityisen pieni, vaan samankokoinen kuin esimerkiksi isoviiksisiippa. Pikkulepakon ruumis on noin 4,5–5,7 senttimetriä pitkä,[8] ja se painaa 5–10 grammaa[9]. Häntä on 3,5–4 senttimetrin mittainen.[8] Siipien kärkiväli on 22–24,5 senttimetriä[5] ja kyynärvarren pituus 3,6 senttimetriä[8]. Pikkulepakko on hyvin samannäköinen kuin kääpiö- ja vaivaislepakko, ja lajien selkein ero on viidennen sormen pituudessa: kääpiö- ja vaivaislepakolla se on enintään 4,3 senttimetriä, pikkulepakolla vähintään 4,4 senttiä.[8] Pikkulepakko on myös hieman suurempi kuin nämä lähisukulaisensa.[8]

ÄänetMuokkaa

Pikkulepakot viestivät keskenään erilaisilla, ihmiskorvinkin kuultavilla sirisevillä ja rätisevillä äänillä.[10] Ne ääntelevät varsinkin silloin, kun ovat lähdössä päiväpiilostaan.[10] Ihminen voi kuulla pikkulepakon, kuten muidenkin lepakkojen, lentäessään päästämät korkeataajuiset kaikuluotausäänet vain ultraäänidetektorin avulla. Lajin luotausäänet ovat samankaltaisia, mutta korkeampia (yleensä 36–42 kilohertsi) ja nopearytmisempiä kuin pohjanlepakolla.[6]

LevinneisyysMuokkaa

Pikkulepakon levinneisyysalue ulottuu Länsi-Euroopasta Kaukasukselle, Uralille ja Länsi-Aasiaan.[2] Laji elää myös Britteinsaarten eteläosissa.[2] Pikkulepakot muuttavat talvehtimaan Keski-Eurooppaan, jopa 2 000 kilometrin päähän pesimäalueeltaan.[6] Baltian ja Saksan alueen yksilöt siirtyvät talveksi Atlantin rannikolle tai Pohjois-Italiaan, jossa ne horrostavat.[10] Ne saapuvat takaisin pohjoiseen toukokuun tienoilla.[10]

Ruotsissa pikkulepakko on melko harvinainen, mutta Virossa yleinen. Suomessa pikkulepakoita on aiemmin tavattu keväisin ja kesäisin vain satunnaisesti, lähinnä etelärannikolla.[10] Ensimmäinen havainto tehtiin vuonna 1982 Hangossa,[8][7] ja vuoteen 1999 mennessä oli havaittu vasta alle kymmenen yksilöä.[5] 2000-luvun alussa yksilöitä tavattiin jo useita joka kesä.[7] Heinäkuussa 2006 saatiin itäiseltä Uudellamaalta, Ruotsinpyhtäältä[6], havainto siitä, että pikkulepakot myös lisääntyvät ja saavat poikasia Suomessa.[10] Lisääntymisyhdyskunnan löytymisen jälkeen pikkulepakkohavainnot ovat yleistyneet Suomen rannikkoseuduilla ja saaristossa,[6] mutta se johtuu osittain myös lepakkoharrastyksen yleistymisestä ja parantuneesta lajintuntemuksesta.[7] Vuoteen 2011 mennessä maasta oli löydetty toinenkin pesimäyhdyskunta.[11] Suomessa lajin muuttokäyttäytymistä ei ole tutkittu kovinkaan paljon.[7] Havaintoja kevät- ja syysmuutosta on tehty Suomen rannikoilla vasta vuoden 2006 jälkeen. Detektoreilla saatujen havaintojen mukaan pikkulepakot saapuvat maahan toukokuun alussa ja lähtevät elokuun lopulla.[12]

ElinympäristöMuokkaa

Pikkulepakko elää mieluiten rannikon ja rehevien järvien tuntumassa korkeiden, harvassa kasvavien rantapuiden latvuksissa. Sitä tavataan paljon myös kaupungeissa.[8] Kesäaikaan se viettää päivät esimerkiksi puunkoloissa, rakennuksissa tai lepakonpöntöissä. Laji talvehtii kallionhalkeamissa, luolissa ja rakennuksissa.[1]

ElintavatMuokkaa

RavintoMuokkaa

Pikkulepakot käyttävät ravinnokseen yöllä lentäviä hyönteisiä, muiden Suomessa elävien lepakoiden tapaan. Ne syövät varsinkin yöperhosia ja sääskiä.[8] Pikkulepakko on vilkas ja nopea lentäjä.[6][5]

Lisääntyminen ja elinikäMuokkaa

Pikkulepakko saa kerrallaan useimmiten kaksi poikasta.[8] Synnytys tapahtuu kesäkuussa. Poikaset saavuttavat lentokykyisyyden 3–4 viikon ikäisinä.[13] Vanhin tunnettu pikkulepakko on elänyt 11-vuotiaaksi.[9]

LähteetMuokkaa

  1. a b c Hutson, A.M., Spitzenberger, F., Juste, J., Aulagnier, S., Palmeirim, J., Karataş, A. & Paunović, M.: Pipistrellus nathusii IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 11.7.2014. (englanniksi)
  2. a b c d e f Don E. Wilson & DeeAnn M. Reeder: Pipistrellus (Pipistrellus) nathusii Mammal Species of the World. 2005. Bucknell University. Viitattu 8.7.2010. (englanniksi)
  3. Taxon details www.faunaeur.org. Fauna Europaea. Viitattu 8.7.2010. (englanniksi)
  4. Lepakko- ja hyönteiskartoitukset Kvarken Flada. Viitattu 16.4.2019. (ruotsiksi)
  5. a b c d e f Lappalainen, Markku: Suomen lepakot. Suomen Luonto, 1999, nro 6, s. 36. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  6. a b c d e f g Kyheröinen, Eeva-Maria: Lepakot osana lähiluontoa. Kymenlaakson Luonto, 2010, 16. vsk, s. 34. Kymenlaakson luonnonsuojelupiiri ry. ISSN 1238-5530. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 8.7.2010.
  7. a b c d e Kauppinen, Juha: Ruttunaamojen kesä. Suomen Luonto, 2006, nro 9, s. 2. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  8. a b c d e f g h i Nuorteva, Pekka; Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina: Nisäkkäät, matelijat, sammakkoeläimet, s. 78-79. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4.
  9. a b Longevity, ageing, and life history of Pipistrellus nathusii (englanniksi) Luettu 8.7.2010
  10. a b c d e f Tulonen, Hannele: Pikkulepakosta tuli uusi nisäkäslaji Suomeen Hs.fi. 31.7.2006. Helsingin Sanomat. Viitattu 8.7.2010.
  11. Hämäläinen, Elias: Kansainvälinen lepakkovuosi Elonkeha.fi. 15.2.2011. Elonkehä. Viitattu 21.2.2011.
  12. Malve, Riitta: Detektori tallentaa lepakoiden muuton. Suomen Luonto, 2010, nro 7, s. 12. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  13. Luontodirektiivilajiopas_2017.pdf hel.fi. Viitattu 2019-4-16.

Aiheesta muuallaMuokkaa