Pikkuviha
Pikkuviha (1742–1743) oli Ruotsin hyökkäyksen, hattujen sodan aiheuttama Venäjän miehitys Suomessa. Kaakkois-Suomessa pikkuviha oli julmin vihojen aikakausi, mm. taloista jopa 70–80 % hävitettiin Suuren Rantatien alueella.[1] Ankarimmin väestöä rasitti velvollisuus majoittaa, ruokkia ja kuljettaa venäläisiä sotilaita. Kapinahankkeiden pelossa Venäjän ote suomalaisista kiristyi pikkuvihan viimeisinä kuukausina. Niskuroivia talonpoikia saatettiin tuomita raipparangaistuksiin. Sota päättyi Turun rauhaan, jossa uudeksi rajalinjaksi tuli Kymijoki.[2]
Hallinto muokkaa
Piispa Jonas Fahlenius pakeni pikkuvihan aikana Ruotsiin ja hänen sijaisenaan toimi Johan Wallenius.[3] Venäläisten nimittämä Suomen kenraalikuvernööri oli kenraalimajuri Johan Balthasar von Campenhausen. Uudellamaalla toimi kenraalikuvernöörin alaisena siviilihallinnon edustajana eli ylikomissaarina liivinmaalainen aatelismies Henrik Johan Tuntzelman. Pikkuvihan aika sujui järjestyneemmissä oloissa isovihaan verrattuna. Laajaa massapakoa ei tapahtunut ja suuri osa virkamiehistä jäi paikoilleen.[4]
Helsingin pitäjä muokkaa
Helsingin pitäjän kirkkoherra Johan Fortelius sekä Porvoon ja Hollolan tuomiokunnan tuomari pakenivat Ruotsiin. Uudeksi tuomariksi nimitettiin lääninviskaali Gustaf Blåfield. Taisteluiden näyttämönä hattujen sodassa toiminut Helsingin pitäjä kärsi kartanoiden ja maatilojen tuhoista. Kulosaaren ja Munkkiniemen kartanot oli poltettu. Håkansbölen kartanon sekä useita Länsisalmen ja Vartiokylän tiloista olivat tuhonneet venäläisten merivoimat. Sadot olivat turmeltuneet, rakennuksia oli revitty ja karja varastettu kymmeniltä tiloilta. Sotaväki oli pilannut peltoja ja niittyjä, mikä johti lukuisien tilojen kohdalla varattomuuteen. Suomenkielisiä seurakuntalaisia palvellut puukirkko oli kokenut hävityksen, koska venäläiset olivat käyttäneet sitä hevostallina. Kirkko oli revittävä käyttökelvottomana. Lyhyeksi jääneen miehityksen aikana pitäjä joutui osallistumaan Kymijoen Ahvenkosken tuhoutuneen sillan rakentamiseen.[4]
Itä-Suomi muokkaa
Venäläisten hävitysvimma rajan takaa kohdistui lähinnä itäiseen Suomeen, jossa oli käyty taisteluja. Lappeenrannan taistelun jälkeen venäläiset aloittivat hävitysretket, joista ensimmäisinä kärsivät Jääski, Ruokolahti ja Joutseno. Kylien taloja poltettiin ja otettiin vankeja, jotka kuljetettiin Venäjälle. Lokakuussa hävitys kohdistui Pohjois-Karjalaan. Suurin terrori kohdistui Ilomantsiin, jossa poltettiin neljätoista kylää.[2]
Luumäellä, Säkkijärvellä ja Virolahdella jopa kolmasosa väestöstä tapettiin.[5]
Paikalliset talonpojat ryhtyivät oma-aloitteisesti kohentamaan alueensa laiminlyötyä puolustusta ja pyysivät maaherra Stiernstedtiltä aseita ja päällystöä. Kevättalvella 1742 saatiin aikaan 2 000 miehen puolustus alueelle, mutta sen päällystö jäi vähäiseksi. Osastoihin jaettu puolustus menestyi paikoitellen venäläisiä vastaan, mutta pahin takaisku sattui Kiteellä, jonka jälkeen joukkoja johtanut Stiernstedtkin poistui Ruotsiin.[2]
Keisarinnan manifesti muokkaa
Keisarinna Elisabet tarjosi ensimmäisen kerran historiassa propagandamielessä suomalaisille myös itsenäisyyttä ja irtautumista kokonaan Ruotsin vallasta. Julistusta levitettiin sodan aikana manifestina suomalaisten keskuuteen ruotsin- ja suomenkielisenä. Siinä keisarinna syytti ensimmäisenä Ruotsia sodan aloittamisesta, jonka vuoksi hän oli pakotettu lähettämään sotajoukkoja maahan. Hän ei halunnut syyttää sodasta Somen Ructinacunnan asukkaita. Sotajoukko ei saapunut jota cuta häwitämän elli waiwaman eikä keisarinna halunnut jalan leweyttä vierasta maata. Sen sijaan hän tarjosi apuaan suomalaisille, jos nämä haluaisivat olla ikään kuin niincuin yxi wapa ja eij cennengän wallan olewianen ma, mutta jos suomalaiset auttaisivat Ruotsin sotajoukkoja, hän uhkasi hävittää maan Tulen ja Mieckantäran cautta. Manifestin todellinen tarkoitus on jäänyt hämäräksi ja kiistanalaiseksi tutkijoiden keskuuteen, mutta yleisesti ottaen sitä sitä pidetään tavallisena sotapropagandana.[2]
Tukholmassa ymmärrettiin Elisabetin manifestin vaarallisuus ja sille laadittiin vastamanifesti, jossa vakuutettiin luottamusta suomalaisten uskollisuuteen.[2]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ Suominen, Eila.: Suuren Rantatien julma pikkuviha 1741–1743. {{{Julkaisija}}}. 1151843478. ISBN 978-952-80-0837-8, 952-80-0837-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 8.6.2022).
- ↑ a b c d e Zettenberg, Seppo: ”Hattujen sota ja pikkuviha”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 289. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
- ↑ Otavan Iso tietosanakirja osa 9 p. 831
- ↑ a b Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713–1865, s. 65–68. Vantaan kaupunki, 1991. ISBN 951-8959-12-9.
- ↑ 222: I C:1 Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1737–1761 digihakemisto.net. Viitattu 8.6.2022.