Avaa päävalikko

Pietarsaaren teloitukset

valkoisten ilman lupaa tekemä teloitus Suomen sisällissodassa
Strengbergin tupakkatehdas. Teloitukset tapahtuivat rakennuksen oikealla näkyvän nurkan takana.

Pietarsaaren teloitukset tapahtuivat Suomen sisällissodan aikana 2. maaliskuuta 1918, jolloin joukko humalaisia tykistöjääkäreitä teloitti Pietarsaaressa kuusi paikallista työväenjärjestöjen jäsentä sekä heidän ampumistaan vastustaneen valkoisiin kuuluneen lakimiehen Johannes Jääskeläisen. Teloitetut olivat Pietarsaaren suomenkielisen työväenyhdistyksen jäseniä, heidän joukossaan muun muassa entinen kansanedustaja Kalle Suosalo. Yksikään ammutuista ei osallistunut sotatoimiin punaisten puolella. Teloitukset suoritettiin kaupungin keskustassa sijaitsevan Strengbergin tupakkatehtaan seinää vasten.

Teloitukset tehtiin jääkäreiden illanvieton aikana järjestetyn pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Istuntoa johti jääkärimajuri Lauri Malmberg ja teloituspäätöksen allekirjoitti Pietarsaaren sotiaspäällikkönä toiminut ruotsalainen kreivi Adolf Hamilton. Teloituksiin ei ollut mitään erityistä syytä, vaan niitä on pidetty jonkinlaisena varoituksena punaisille. Tapahtumista vaiettiin Pietarsaaressa pitkään ja esimerkiksi osa uhrien lastenlapsista kuuli asiasta ensimmäistä kertaa vasta kodin ulkopuolelta.[1] Tapausta tutkinut Johannes Jääskeläisen pojantytär toimittaja Marjatta Cronvall katsoo, että teloitusten taustalla oli myös kielipolitiikka, sillä teloittajat olivat ruotsinkielisiä ja kaikki teloitetut suomenkielisiä, eikä yhtään Pietarsaaren ruotsinkielisen työväenyhdistyksen jäsentä teloitettu. Jääskeläinen tunnettiin innokkaana suomalaisuusmiehenä, joka ennen Pietarsaareen saapumistaan oli aikaisemmassa virassaan usein erimielisyyksiä Pohjanmaan ruotsinkielisten kanssa.[2][3]

Historioitsija Lars Westerlundin mukaan taas kyseessä oli osa niin sanottua jääkärikonfliktia. Teloitukset olivat valkoisen armeijan ylipäällikköä kenraali C. G. E. Mannerheimia vastaan suunnattu jääkärien protesti, joilla haluttiin osoittaa, ettei hänen 25. helmikuuta antamalla määräyksellään vankien kohtelusta ollut mitään merkitystä. Westerlundin mukaan tarkoituksena oli nöyryyttää Mannerheimia ja horjuttaa hänen heikkoa asemaansa. Suuri osa jääkäreistä vastusti Mannerheimia koska hän oli entinen Venäjän armeijan upseeri. Teloitus herätti närkästystä valkoisten päämajassa, mutta Mannerheim ei kuitenkaan provosoitunut vastatoimiin ja säilytti asemansa.[4]

TaustaaMuokkaa

Pietarsaareen oli syksyllä 1917 perustettu työväen järjestyskaarti, joka marraskuun yleislakon aikana vastasi kaupungin järjetyksenpidosta.[5] Kun valkoiset sisällissodan syttyessä 28. tammikuuta aloittivat Pohjanmaalla toimineiden venäläisten varuskuntien valtauksen ottivat he haltuunsa myös Pietarsaaressa toimineen pienen varuskunnan. Työväen järjestyskaarti oli edellisenä iltana kokoontuneena Koulukadun varrella sijaitsevalle työväentalolle, mutta yöksi kaarti kuitenkin hajaantui ja paikalle jäi ainoastaan muutama vartiomies.[6] Suojeluskuntalaisten marssiessa Pietarsaareen kello 6.30 jääkäriluutnantti Lauri Tiaisen johdolla kaupungissa toiminut venäläinen varuskunta antautui lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen ilman suurempaa vastarintaa.[7] Venäläisillä rivimiehillä ei ollut juurikaan motivaatiota sotimiseen ja lisäksi heidän upseerinsa olivat tehneet Pietarsaaren suojeluskunnan kanssa salaisesti yhteistyötä jo ennen hyökkäystä.[8] Aamupäivän aikana noin 60 suojeluskuntalaista valtasi vielä työväentalon, jonka vartiomiehet eivät myöskään tehneet vastarintaa. Yksi suojeluskuntalainen kuitenkin haavoittui kuolettavasti pihan perällä olleen vartiomiehen ampumasta luodista. Punakaartin aseet takavarikoitiin ja sen jäseniä käytiin vangitsemassa kodeistaan.[9] Seuraavien päivien aikana kaupungissa vangittiin lisää työväenjärjestöjen jäseniä, joista ainakin kaksi surmattiin.[10]

TapahtumatMuokkaa

OikeudenkäyntiMuokkaa

Teloituksiin johtaneet tapahtumat käynnistyivät 1. maaliskuuta, jolloin Pietarsaaren Kaupunginhotellissa pidettiin paikallisen suojeluskunnan järjestämät tervetuliaisjuhlat kaupunkiin edellisenä päivänä saapuneiden 97 tykistöjääkärin kunniaksi. Pietarsaareen oli helmikuun alussa perustettu valkoisen armeijan tykistökoulu, jonka johtajana toimi kreivi Adolf Hamilton. Hänen lisäkseen juhliin osallistuivat ainakin ruotsalaiset kapteenit Oscar Palme ja Nils Palme, jääkäriluutnantti Ingevald Pipping, kapteeni Emil Haeger, luutnantti Sture Appelberg, jääkärivänrikki Yrjö Takkula, jääkärimajuri Lauri Malmberg, jääkärikapteeni Uno Fagernäs sekä tykistökoulussa opettajana toiminut jääkäri Leo Kyander. Juhlien jatkuessa iltamyöhään humaltuneet osanottajat päättivät aloittaa oikeudenkäynnin Pietarsaaren raatihuoneen putkassa sisällissodan alusta saakka vangittuina olleita suomenkielisen työväenyhdistyksen johtohenkilöitä vastaan.[11] Heidän lisäkseen osa teloitetuista haettiin kotoaan.[2] Tiedossa ei kuitenkaan ole, miksi juuri kyseiset henkilöt valittiin.[1] Joidenkin väitteiden mukaan ajatuksen oikeudenkäynnistä olisi esittänyt kreivi Hamilton.[12]

Istunnon pöytäkirjat on tuhottu, mutta kreivi Hamiltonin isälleen Hugo Hamiltonille kirjoittaman kirjeen mukaan oikeus kokoontui kello 01 yöllä ja teloitukset olivat ohi jo kello 03.[2] Tuomareina olivat Lauri Malmberg, Leo Kyander ja Uno Fagernäs, joilla kaikilla oli lainopillinen koulutus. Kyander oli jopa teloitetun Johannes Jääskeläisen entinen opiskelutoveri Helsingin yliopistosta. Jääskeläinen oli Vaasan läänin entinen lääninsihteeri, joka värväytyi Pietarsaaren tykistökouluun 25. helmikuuta, kun sen palvelukseen oli haettu insinöörejä. Ennen lakimiesuraansa hän oli valmistunut tie- ja vesirakennusalan insinööriksi vuonna 1906. Jääskeläinen saapui Pietarsaareen vain päivää ennen oikeudenkäyntiä ja kirjautui asumaan kaupunginhotelliin.[11] Monella tilaisuudessa mukana olleella ruotsinkielisellä kerrotaan olleen Jääskeläistä kohtaan vanhoja kaunoja. Hänen väitettiin ohittaneen ruotsinkielisen hakijan lääninsihteerin viran saadessaan, ja siinä toimiessaan oli nimittänyt ruotsinkielisellä alueella virkoihin suomenkielisiä nimismiehiä. Jääskeläisen rasitteeksi katsottiin myös se, että hän oli opiskellessaan kuulunut jonkin aikaa Ylioppilaiden Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen.[13]

 
Oikeudenkäynnin puheenjohtajana toiminut Lauri Malmberg everstinä 1920-luvulla.

Kun vangit oli haettu hotellille esitti Jääskeläinen vastalauseensa. Hän ilmoitti oikeudenkäynnin olevan vastoin Suomen lakia ja totesi myös, ettei humalainen seurue ole sopivassa kunnossa jakamaan oikeutta. Tämän jälkeen myös Jääskeläinen joutui itse syytettyjen joukkoon. Heitä syytettiin nyt aikomuksesta räjäyttää tykistökoulun ammusvarasto Jääskeläisen johdolla. Pikaoikeudenkäynnin päätteksi miehet tuomittiin kuolemanrangaistukseen maanpetoksesta ja venäläisten kanssa vehkeilystä. Kreivi Hamilton allekirjoitti tuomion Pietarsaaren sotilaskomentajan ominaisuudessa, ja se pantiin täytäntöön vielä samana yönä.[11] Hän kirjoitti myöhemmin isälleen, että kuolemantuomioiden allekirjoittaminen oli ollut yllättävän helppoa. Hamilton kertoi tehneensä sen ”kevyellä kädellä”.[14] Isä puolestaan luonnehti poikaansa ”sotahulluksi”, ja piti uutista hänen vuonna 1919 tapahtuneesta kuolemastaan tervetulleena.[3]

TeloitusMuokkaa

Tuomion jälkeen miehet saivat kirjoittaa viimeisen viestin omaisilleen, mutta Jääskeläisen kirjettä ei milloinkaan toimitettu leskelle. Tuomittuja oli ilmeisesti yhteensä kahdeksan, sillä pietarsaarelainen kirjailija Anna Bondestam on kertonut, että yksi teloitettavista onnistui pakenemaan teloituspaikalle vietäessä ja piileskeli hänen lapsuudenkotinsa ullakolla.[3] Seitsemän muuta ammuttiin Hämeenkadun ja Koulukadun kulmauksessa sijaitsevan Strengbergin tupakkatehtaan seinää vasten. Ruumiit vietiin kasaan työväentalon portaiden eteen, jossa ne olivat seuraavaan iltaan asti, kunnes omaiset saivat hakea vainajat. Ainakin Jääskeläisen ruumis oli myös ryöstetty.[11]

Teloitetut työväenjärjestöjen jäsenet haudattiin yhteishautaan, jonne haudattiin myös aikaisemmin helmikuussa teloitettu Erik Svalberg.[1] Paikallisia pappeja oli kuitenkin vaikea saada siunaamaan edes Jääskeläisen ruumista.[15] Kreivi Hamilton kertoi isälleen lähettämässään kirjeessä päättäneensä jatkossa hirttää kolme "huligaania" jokaista kaupungissa valkoista vastaan tehtävää hyökkäystä kohden.[2] Bondestamin mukaan kaupungin työväenjärjestöjen jäseniä haettiin kodeistaan kuulusteluihin vielä kuukausia teloitusten jälkeen.[16]

UhritMuokkaa

 
Kalle Suosalo, Johannes Puurunen ja työväenyhdistyksen näytelmäseuran johtaja Kössi Paatero (s. 1885).

Lääninsihteeri Johannes Jääskeläisen ja entisen kansanedustajan leipuri Kalle Suosalon lisäksi teloitettiin työmiehet Emil Lind (s. 1880), Aksel Salonen (s. 1894), Johannes Puurunen (s. 1883) ja Petter Tiihonen (s. 1879) sekä seppä Yrjö Eriksson (s. 1888).[17] Jääskeläistä lukuun ottamatta kaikki olivat Pietarsaaren suomenkielisen työväenyhdistyksen jäseniä.[2]

Jääskeläinen oli ainoa sisällissodan valkoisen terrorin uhrina kuollut juristi.[13] Hänen leskensä Karin Jääskeläisen mukaan kyseessä oli kielipoliittinen kosto suomalaisuusaatteesta, kun Jääskeläinen oli lääninsihteerin virassaan joutunut vastakkain Pohjanmaan ruotsinkielisten kanssa. Hän oli myös saanut vasemmistolaisen leiman neuvotellessaan vuoden 1917 levottomuuksien aikana työväenjärjestöjen edustajien kanssa.[14] Karin Jääskeläinen yritti sodan jälkeen selvittää miehensä kohtaloa ja oikeudenkäynnin laillisuutta. Oikeuskansleri A. F. Charpentier totesi kuitenkin vuonna 1919 antamassaan vastauksessa, että tuomio jää ennalleen, koska leski ei ollut pystynyt todistamaan miehensä syyttömyyttä. Tämä oli mahdotonta, koska esimerkiksi oikeudenkäyntiin liittyneitä asiakirjoja oli hävitetty.[11] Tapausta ryhtyi myöhemmin tutkimaan Karin Jääskeläisen jäämistöstä löytyneiden asiapapereiden pohjalta hänen pojantyttärensä toimittaja Marjatta Cronvall. Tutkimustyön pohjalta syntynyt kirja Seitsemäs mies julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2007.lähde?

Muista teloitetuista Emil Lind oli Pietarsaaren suomenkielisen työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Hänen leskestään Eriika Lindistä tuli myöhemmin ensimmäinen Pietarsaaren kaupunginvaltuustoon valittu nainen. Pekka Tiihonen puolestaan oli yksi Pietarsaaren suomenkielisen työväenopiston perustajista.[1] Entinen kansanedustaja Suosalo oli vakaumuksellinen pasifisti. Hän oli myös puolustanut suomenkielisten asemaa ja sisällissodan sytyttyä vaatinut lehtikirjoituksessa, että vangittuja venäläissotilaita pitää kohdella hyvin.[18]

» Rakas vaimo ja lapset. Kun luet nämä rivit en ole enää elossa olen tuomittu kuolemaan. Älä menehdy surusta se oli välttämätöntä. Koita urhollisesti

kestä kaikki kärsimykset. Sytämeliset jäänhyväiset Eriikkalle, Intolle, Olaville, Kertulle ja kaikille tuttaville. Sano Alinalle että se jonka lupasin sille antaa jäi antamatta tässä elämässä mutta kyllä tulevassa. Jääkää hyvästi voikaa hyvin sitä toivoo kuolemaan tuomittu Emelisi.»
(Emil Lind viimeisessä viestissään [9])

MuistomerkitMuokkaa

Teloituspaikkana toimineen Strengbergin tupakkatehtaan seinään maalattiin teloitusten vuosipäivänä salaa seitsemän ristiä aina 1960-luvulle saakka. Muistolaattaa suunniteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 1968, jolloin sisällissodasta tuli kuluneeksi 50 vuotta, mutta tupakkatehtaan johto kielsi laatan kiinnittämisen, eikä kaupunki katsonut asian kuuluvan sille.[19] Samana vuonna paljastettiin kuitenkin punaisten muistomerkki Koulupuistossa. Paikalle oli alun perin tarkoitus asettaa Vestersundsbyn koulun pihassa ollut luonnonkivi, mutta sitä ei saatu kaupungilta, joten lopulta paikalle pystytettiin työväenjärjestöjen kustantama kivipaasi.[19] Vuonna 2018 muistomerkki siirrettiin syrjäisestä puistosta teloituspaikan tuntumaan.[1]

Strengbergin tupakkatehtaan seinään kiinnitettiin viimein muistolaatta teloitusten satavuotispäivänä maaliskuussa 2018. Laatan paljasti Pietarsaaren kaupunginjohtaja Kristina Stenman. Tilaisuudessa oli paikalla myös useita teloitettujen lastenlapsia.[20] Työväenyhdistysten aloittama keräys 5 400 euroa maksanutta laattaa varten käynnistettiin jo vuonna 2013.[21]

Teloitukset kulttuurissaMuokkaa

Cronvallin, Bondestamin ja Westerlundin tutkimuksen lisäksi Pietarsaaren teloitukset esiintyvät myös kaunokirjallisuudessa. Anna Bondestam käsitteli tapausta vuonna 1946 ilmestyneessä romaanissaan Kuilu.[16] Teloitukset esiintyvät myös kirjailija Kaarlo Haapanen 1980-luvulla ilmestyneessä Skata-trilogiassa[12] sekä sivujuonteena Kjell Westön vuoden 2000 romaanissa Isän nimeen.[22] Lisäksi Solveig Emtö käsittelee teloituksia lyhyesti 1987 julkaistussa romaanissaan Pihlajanmarjoja ja krookustalo.[23]

Marjatta Cronvall ohjasi Johannes Jääskeläisen kohtalosta myös vuonna 1988 valmistuneen televisioelokuvan Laittomuuden aika.[3][24]

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Bondestam, Anna: Jakobstad, vintern 1918 : Pietarsaaren talvi 1918. Pietarsaari: Pietarsaaren museo, 1990. ISBN 952-90225-6-5.
  • Cronvall, Marjatta: Seitsemäs mies. toim. Emilia Cronvall; Janne Mäkelä. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 978-951-37478-1-7.
  • Westerlund, Lars: Massakern i Jakobstad : klubbliv, jägarprotest och privatjustis. Helsingfors: Folkkontraktet i Finland, 1993. ISBN 952-90501-3-5.

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e Vikman, Kjell: Arkebuseringarna i Jakobstad 1918: Offren får en minnesplatta på Strengbergs fabriksvägg 2.3.2018. Yle Nyheter. Viitattu 15.3.2018. (ruotsiksi)
  2. a b c d e Lodenius, Peter: De gåtfulla korsen 26.6.2007. Ny Tid. Viitattu 15.3.2018. (ruotsiksi)
  3. a b c d Rislakki, Jukka: Pikaoikeutta ja keskitysleirejä kohtalon vuosina : Paikallishistoriikki ja muistelmateos palaavat historiaan, josta virallinen Suomi mieluusti vaikenee (vain tilaajille) 11.9.1991. Helsingin Sanomat. Viitattu 15.3.2018.
  4. Westerlund, Lars: Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22 : Osa 2.2, s. 172–173. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8. Teoksen verkkoversio.
  5. Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917–18 ennen kansalaissotaa : Osa 2, s. 122, 283. Helsinki: Opetusministeriö, 1985. ISBN 951-85974-0-5.
  6. Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 1, s. 107. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-1-0.
  7. Pietarsaaren historia 20.10.2017. Pietarsaaren kaupunki. Viitattu 15.3.2018.
  8. Westerlund, Lars: Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22 : Osa 2.1, s. 26. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-4-X. Teoksen verkkoversio (PDF).
  9. a b Kjellman, Eva-Stina: Under snön, s. 12–16. opinnäytetyö. Helsinki: Yrkeshögskolan Novia, 2013. Theseus.fi (PDF).
  10. Koskinen, Risto: ”Tukikeräyksiä, näytelmiä, torvisoittoa : Pietarsaaren työläiskulttuurin synty”, Työväentutkimus vuosikirja 1997, s. 27. Helsinki: Työväenperinne ry, 1997. ISSN 0784-1272. Teoksen verkkoversio (PDF).
  11. a b c d e Cronvall, Marjatta: Pietarsaaren tapaus Suomalaisuuden Liitto. 22.6.2006. Wayback Machine. Viitattu 15.3.2018.
  12. a b Sundqvist, Kristian: Johannes Jääskeläinen on tahallaan unohdettu suuri suomalainen sankari 12.7.2017. Asialinja. Viitattu 15.3.2018.
  13. a b Lakimieskohtaloita vuoden 1918 sodassa 7.1.2014. LakimiesUutiset. Viitattu 15.3.2018.
  14. a b Lybeck, Jari: Valkoiset mustat aukot 24.8.2007. Turun Sanomat. Viitattu 15.3.2018.
  15. Rantanen, Paavo: Lyseon poikia Suomen itsenäistymisen pyörteissä 17.9.2008. Keskisuomalainen. Viitattu 15.3.2018.
  16. a b Anna Bondestam – punaisen Pietarsaaren kuvaaja 22.4.2014. Kp24. Viitattu 15.3.2018.
  17. Vuosina 1914–22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914–1922. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 15.3.2018.
  18. Talvitie, Liisa: Suosikkinäyttelijä Martti Suosalon isovaari teloitettiin sisällissodassa: "Vihanpito ei auta ketään" 8.3.2018. Apu. Viitattu 15.3.2018.
  19. a b Vikman, Kjell: Efter 100 år uppmärksammas arkebuseringarna i Jakobstad 1.11.2018. Yle Nyheter. Viitattu 15.3.2018. (ruotsiksi)
  20. Löv-Aldén, Mikaela: Minnesplattan över inbördeskrigets offer avtäcktes i Jakobstad 2.3.2018. Yle Nyheter. Viitattu 15.3.2018. (ruotsiksi)
  21. Vikman, Kjell: Dags för minnesmärke över avrättningarna 1918 i Jakobstad 29.4.2013. Yle Nyheter. Viitattu 15.3.2018. (ruotsiksi)
  22. Karhu, Lea: Kirjailija syttyi hitaasti kuin diesel-kone (vain tilaajille) 23.7.2013. Helsingin Sanomat. Viitattu 15.3.2018.
  23. Strengbergin tehdas Pietarsaari kirjallisuudessa. 1.2.2016. Pietarsaaren kaupunginkirjasto. Viitattu 15.3.2018.
  24. Laittomuden aika Elonet. 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 15.3.2018.